”Hitsi vie, se on King Kong -leffa!” – hirviöleffan tähtikin fanittaa jättiapinaa

On hienoa olla Tom Hiddleston. Läpilyönnistään Marvelin pahana jumalhahmo Lokina asti hänen tähtensä on vain noussut. Lopputuloksena on legioona vannoutuneita Hiddlestonereita ja Golden Globe -voitto minisarjasta Yövahti. Nyt Etonin käyneen britin ura saavuttaa uuden huipun, kun hänellä on mahdollisuus mitata arvonsa toimintasankarina 190 miljoonaa dollaria maksaneessa seikkailussa Kong: Pääkallosaari. Paitsi, että…

14.3.2017 09:00

On vähemmän hienoa olla Tom Hiddleston. Crimson Peak floppasi pahasti, ja on parempi unohtaa hänen näkemyksensä kantrilegenda Hank Williamsista elokuvassa I Saw the Light. Lyhytikäinen suhde Taylor Swiftin kanssa pudotti Hiddleston yhdestä kuumimmista uusista tähdistä juorulehtien palstatäytteeksi. Edes Golden Globe -voitto ei auttanut. Hänen kiitospuhettaan pidettiin niin oman navan ympärillä pyörivänä, että yksi kilteimmistä Twitter-kommenteista kuului: ”Ei ihme, että Swift pisti pelin poikki”.

Nyt kun Kong: Pääkallosaari on saapunut valkokankaille, on aika unohtaa kuuluisat vuorosanat ”kauneus tappoi hirviön”. Tällä kertaa hirviö saattaa pelastaa komistuksen uran. Ennen keskustelutuokiotamme oli aikaa muistella Hiddlestonin ikimuistoisimpia esiintymisiä tv:n eri puheohjelmissa.

Jodlaat ja vedät huikeita imitaatioita. Etkö koskaan relaa?
Yritän olla ottamatta itseäni liian vakavasti niissä ohjelmissa. Jutusteluohjelman tarkoitushan on viihdyttää. Virittäydyn vetäjän aaltopituudelle ja pidän hauskaa. En ajattele sitä niinkään esiintymisenä kuin hullutteluna. Mikä on helpotus, koska minulla on taipumus eksyä oman pääni sisään. Näytteleminen on kuin kävisi loputonta keskustelua identiteetistä. Miten määrittelemme minämme jopa itsellemme. Minä olen Tom, olen kotoisin Lontoosta. Tässä on perheeni, tämä on koulutukseni. Näin minä pukeudun, näin minä puhun. Mutta käymme sitä läpi päivittäin, ja identiteetti on on elävämpää kuin monet haluavat ajatella. On hauskaa päästä leikittelemään sillä.

Senkö vuoksi haalit mahdollisimman erilaisia, lokerointia uhmaavia rooleja?
Tutkin potentiaaliani muuntautua eri ihmisiksi. Olen asettanut itselleni haasteen löytää näennäisesti erilaisista ihmisistä jotain ihmiskunnan kannalta yhteisiä piirteitä näyttelemällä erilaisia rooleja. Se on ollut hyvin humaania, sillä loppujen lopuksi kaikkia motivoivat samat asiat: menetys, rakkaus, suru.

Pystyykö sitä tekemään myös Marvel-konnaa näyttelemällä?
En erottele rooleja sillä tavalla. Ehkä miellän asian niin, että konnuus ja sankaruus on sidoksissa siihen, millaisia valintoja tekee. Konnat tekevät huonoja päätöksiä. Sankarit valitsevat oikein. Mutta lopulta olemme kaikki samaa ihmismassaa. Ihmiset ovat aidosti monitahoisia ja ristiriitaisiakin olentoja ja niin on Lokikin. Se on lähestymistapani rooliin oli kyseessä sitten Shakespeare tai Kong: Pääkallosaari.

Sinähän olit jo aikaisemmin Kong-fani?
Olen aina pitänyt Kongista. Erityisesti siitä mitä se sanoo luonnon valtavista voimista: se on hyvin nöyräksi vetävä tarina, koska se saa ajattelemaan kuinka pieniä oikeastaan olemme. Mutta nykyaikana on harvemmin mahdollista päästä sellaiseen elokuvaan. Hitsi vie, se on King Kong -leffa! Ei sellaista oikein voi verrata mihinkään.

 

Tämä tarina sijoittuu 1970-luvulle, eikö niin?
Siitä Jordan [Vogt-Roberts] halusi ehdottomasti pitää kiinni alusta asti. Silloin teknologia ei vielä ollut näin kehittynyttä. Oli helpompaa uskoa mysteereihin. On mukavaa, että joku halusi palauttaa sen tunteen elokuvaan. Jordan halusi elokuvaan Vietnamin sodan jälkeistä tunnelmaa, samaa rosoisuutta. Näyttelijän on reagoitava näkemäänsä, ja Jordan teki siitä yllättävän helppoa. Matkustimme Australiaan, Vietnamiin, Havaijille. Olimme jatkuvasti ulkosalla. Kuvasimme todellisissa ympäristöissä, mikä ei enää ole itsestään selvää, ja se auttoi valtavasti. Kun on fyysisesti oikeassa paikassa, on helpompi reagoida – erityisesti Vietnam oli mahtava paikka. Elokuva on tavallaan hyvin retro. Jopa kanssakäymisessäni sotakuvaajaa esittävän Brie Larsonin kanssa on aavistus vanhan Hollywoodin dialogista.

Pääsit matkustamaan jo Yövahdin myötä.
Kävimme Sveitsissä, Marokossa, Mallorcalla. Tärkein oli kuitenkin Lontoo, siellä tein omaa tutkimustyötäni – nimittäin Holbornin Rosewood-hotellissa. Heidän yövahtinsa oli tehnyt hommaa jo 25 vuotta ja hän oli täydellinen. Sain häneltä hieman tietoa siitä kuinka ihmisiä kohdellaan niin, että he tuntevat olonsa tervetulleiksi. Oli kiehtovaa seurata millaista kurinalaisuutta ja itsensä unohtamista se vaatii. Hotellin pyörittäminen on kuin teatteria. On näyttämö ja lavantakaiset tilat. Koko hoito on kuin esitys, joka vaatii pikkutarkkaa suunnittelua ja kaiken huomioon ottamista.
Yritin ajatella Pinen sotilasuraa ja tarvittavaa tietotaitoa. Hän nauttii univormun tuomasta kasvottomuudesta. Hänen tuntemansa syyllisyys ja häpeä ajaa hänet agentiksi, koska Hugh Laurien Roper hyötyy kuolemasta ja tappamisesta. Entisenä sotilaana hän ymmärtää asekaupan vaikutukset. En itse ole ollut sotilas, vaikka olen näytellyt sellaista monta kertaa. Jopa Kongissa… Hahmoni on entinen britti-ilmavoimien kapteeni, joka on traumatisoitunut Vietnamin sodassa. Arvostan sitä mitä he tekevät. Vaikka olen pasifisti ja haluaisin mieluummin käydä läpi kaikki muut vaihtoehdot ennen armeijan kuvaan astumista, minusta on jotain käsittämättömän urheaa, että jotkut ihmiset olisivat valmiita kuolemaan maansa tai aatteensa puolesta.

On toinenkin hahmo, jolla on armeijamenneisyys: Bond.
Kuulehan: jos kutsu käy, se on minulle iso päivä. Nykyään vakoilemme itseämme, elämme jatkuvan tarkkailun alla. Silti tuntuu siltä, että suljettujen ovien takana käydään turvallisuuttamme koskevia keskusteluita, joista emme koskaan saa tietää. Salaisuudet verhon takana kiehtovat, koska nykyään on ihmisiä, jotka piileskelevät keskuudessamme. Ehkä siksi vakoojatarinatkin ovat tulleet pintaan uudella tavalla.

Vieläkö uskot, että taide voi muuttaa maailmaa vai onko alan bisnespuoli jo kovettanut sinut?
Taide voi inspiroida, haastaa, liikuttaa ja ilahduttaa. Uskon siihen todella, koska niin on käynyt minullekin. Nuorempana tunsin suurta yhteyttä Mike Leigh’n elokuviin. Näin Salaisuuksia ja valheita noin 16-vuotiaana ja sen inhimillisyys kosketti. Kun näin Uskollisen puutarhurin, maailma tuntui isommalta kuin olin kuvitellut. Taide voi olla tunteellinen avain. Ystävystyin Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän tohtorin kanssa. Hän tekee urheita asioita, kiertää sota-alueilla ja leikkaa luoteja lasten aivoista. Hän kertoi saaneensa inspiraation ryhtyä kirurgiksi Kuoleman kentät -elokuvasta. Eli taiteella on voima muuttaa maailmaa ohjaamalla meitä oikeaan suuntaan.

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia