Alejandro Jodorowskyn elokuvat pakenevat lajityyppiluokittelua ja muita helppoja määritelmiä. Ne ovat osin mielikuvitusta ja hallusinaatiota, osin hengellistä tutkimusmatkailua ja painajaisunta, osin kulttuurihistoriaa ja sosiopoliittista antropologiaa.
Ne ovat draamaa, fantasiaa, kauhua, komediaa, science fictionia ja westerniä. Niissä näkyy koko elokuvan kirjo ja kehitys sekä kerronnan rajattomat mahdollisuudet. Jodorowsky on elokuvan kenties suurin mystikko, jonka näkemys maailmasta ja elämästä on täysin jäljittelemätön.
Vain yksi asia on varmaa. Kukaan ei tee sellaisia elokuvia kuin Alejandro Jodorowsky.
Jodorowsky ei pidä itseään minkään maan kansalaisena. Ehkä se on yksi syy, miksi hänen elokuvansa tuntuvat niin universaaleilta. Synnyttyään 7. helmikuuta 1929 Pohjois-Chilessä pienessä Iquiquen satamakaupungissa, ”Jodo” ei ole omien sanojensa mukaan koskaan sopeutunut mihinkään elinympäristöön.
Muutettuaan venäläisjuutalaisten vanhempiensa kanssa Santiagoon 1942, Alejandro menetti sydämensä elokuvalle nähtyään Lon Chaneyn tähdittämän Notre Damen kellonsoittajan (1923) ja Boris Karloffin Frankensteinin (1931). Myös sirkus, nukketeateri ja pantomiimitaide vetivät nuorta Jodoa puoleensa. ”Vakavat” opinnot suoritettiin Santiagon yliopistolla, jossa Jodorowsky luki filosofiaa ja psykologiaa kaksi vuotta.
Jodorowsky muutti Eurooppaan 1953, eikä koskaan palannut Chileen. Saavuttuaan Barcelonan kautta Pariisiin, Jodorowsky aloitti opinnot pantomiimin isänä pidetyn Etienne Decroux’n johdolla ja liittyi tämän oppilaisiin kuuluneen Marcel Marceaun teatteriryhmään. Pariisissa Jodorowsky otti ensi askeleensa myös ohjaamiseen lukuisilla teatteriesityksillä sekä elokuvaan ohjaamalla 20-minuuttisen, värikylläisen mykkäsovituksen La Cravate (1957) Thomas Mannin novellista Päiden vaihdos (1940).
Jodorowskyn nälkä elokuvaan kasvoi, mutta sitä ennen ohjaaja aiheutti pahennusta Fernando Arrabalin ja Roland Toporin kanssa 1962 perustamassaan teatteriryhmässä Panic Movement. Luis Buñuelin elokuvien ja Antonin Artaud’n Julmuuden teatterin inspiroima ryhmä loi kaoottista ja surrealistista performanssitaidetta, jonka väkivaltaiset esitykset olivat tarkoituksellisen sokeeraavia, kuten 1965 pariisilaisella vapaan ilmaisun festivaalilla ensi-iltansa saanut nelituntinen Sacramental Melodrama.
Jodorowsky oli muuttanut Mexico Cityyn jo 1960 ja ehtinyt luoda vuoteen 1966 mennessä kovan maineen teatteriohjaajana. Sen turvin Jodorowsky pystyi viimein siirtymään pitkään elokuvaan.
Meksikossa 100 000 dollarilla kuvattu esikoispitkä Fando y Lis (1967) perustuu Arrabalin samannimiseen näytelmään. Tarina kertoo rakastavaisista, jotka vaeltavat jälkiapokalyptisessa maailmassa ja etsivät myyttistä Tarin kaupunkia, jossa kaikki haaveet toteutuvat. Läpeensä surrealistinen ja hallusinatorinen, vahvaa seksi- ja väkivaltakuvastoa sekoittava mustavalkoinen trippi sai ensi-iltansa Acapulcon festivaalilla 1968 ja aiheutti täysimittaisen mellakan.
Vaikka Jodorowsky ei pitänytkään esikoispitkäänsä aivan onnistuneena, se sai ohjaajan vakuuttumaan, että elokuva oli hänen lajinsa. ”Elokuva on taiteen korkein muoto. Se yhdistää kaiken, mikä minua kiinnostaa: kirjallisuuden, kuvanveiston, musiikin, näyttelemisen…” Jodorowsky totesi 2003 antamassaan haastattelussa.
Seuraava elokuva olikin täysosuma, joka ampui tekijänsä kerralla mestareiden kaanoniin. El Topo (1970) eli ”Myyrä” on allegorinen western, täynnä mystiikkaa, symboliikkaa ja ultraväkivaltaa. Vahvasti niin spagettiwesterneiltä kuin Buñuelilta lainaava teos kertoo ohjaajan tulkitsemasta pyssysankarista, joka etsii henkistä valaistumista tuhon ja väkivallan kautta.
El Topon sanotaan synnyttäneen keskiyön kulttiyleisön, kun elokuvan faneihin kuuluva John Lennon esitteli sen marihuananhuuruisille katsojille New Yorkissa, missä se pyöri täysille saleille lähes vuoden. Lennonin manageri Allen Klein halusi rahoittaa Jodorowskyn seuraavan elokuvan, josta kasvoi tekijänsä tunnustetuin saavutus.
The Holy Mountain (1973) on yksi elokuvahistorian hulluimmista ja vaikuttavimmista visioista, jonka kuvien ja kohtausten suuruudelle vetää vertoja vain sen hengellinen kunnianhimo. Jodorowskyn tulkitsema Alkemisti kerää yhteen joukon ihmisiä kaikilta elämänaloilta, jotka edustavat aurinkokunnan planeettoja. Värvätyt käyvät läpi joukon mystisiä rituaaleja vapautuakseen maallisesta painolastista ennen yhteistä matkaa pyhälle vuorelle. Siellä ryhmän on tarkoitus löytää ja korvata joukko kuolemattomia, jotka hallitsevat salaa universumia.
The Holy Mountain aiheutti skandaalin Cannesin elokuvajuhlilla ja sementoi lopullisesti Jodorowskyn maineen mystisenä ohjaajanerona. Vaikka elokuva ei ollutkaan kaupallinen menestys kuin korkeintaan Ranskassa, se antoi Jodorowskylle mahdollisuuden tehdä seuraavaksi melkein mitä vaan. Valinta osui Frank Herbertin scifiromaaniin Dyyni (1965), jonka kimpussa ohjaaja vietti monta vuotta ennen kuin projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa.
Painittuaan Hollywoodin kanssa suuren osan 1970-luvun jälkipuolesta, Jodorowsky meni Intiaan ja filmasi pienellä ranskalaisbudjetilla vähän tunnetun lastentarinan Poo Loorn of the Elephants nuoren brittitytön ja intialaisen elefantin ystävyydestä. Elokuvana Tusk (1980) ei löytänyt kuitenkaan yleisöä ja se hävisi teattereista lähes saman tien.
Jodorowskylta kesti lähes kymmenen vuotta tehdä seuraava elokuvansa, mutta onneksi siitä tuli hänen parhaansa. Santa Sangre (1989) on Jodorowskyn täydellisyyttä hipovin mestariteos, meksikolaiseen sirkusmaailmaan sijoittuva Psyko, täynnä ällistyttävää hellyyttä, ravistelevaa melodraamaa, tyyliteltyä ultraväkivaltaa ja syvällistä kulttuurituntemusta.
Santa Sangren jälkeen Jodorowsky hyppäsi saman tien seuraavaan elokuvaansa The Rainbow Thief (1990), mutta kokemuksesta muodostui karvas pettymys. Peter O’Toolen ja Omar Sharifin tähdittämä elokuva oli diktaattorimaisen tuottajan lahja turhamaiselle vaimolleen, jonka tekemästä käsikirjoituksesta ei saanut muuttaa tavuakaan. Niinpä Jodorowsky joutui toimittamaan särmättömän tilaustuotteen, josta ohjaaja on pessyt myöhemmin kätensä.
Dyynin lisäksi Jodorowskyn kaatuneita projekteja ovat ainakin kulttihitin jatko-osa The Sons of El Topo sekä gangsterielokuva King Shot, joille ohjaaja on yrittänyt löytää rahoitusta aivan viime vuosiin saakka.
Vastoinkäymisten jälkeen Jodorowskyn hiljaiselo katkesi 23 vuoden jälkeen, kun omaelämäkerrallinen Elämän tanssi sai ensi-iltansa Cannesin Ohjaajien viikolla. Samalla festivaalilla sai myös ensi-iltansa Frank Pavichin erinomainen dokumentti Jodorowsky’s Dune, joka maalaa kiihottavan kuvan siitä, millaisen scifimestariteoksen maailma on saattanut menettää.
Teksti: Tuomas Riskala