Mestari on palannut – tällaisia elokuvia Hollywood ei halua enää tehdä

Hollanti, kaunis maa. Tulppaaneita, tuulimyllyjä ja kävelykelvottomia pieniä puukenkiä. Puhumattakaan kahviloista – emmekä tarkoita Starbucksia. ”Hollanti on uni, monsieur, kullanhohtoinen ja savunharmaa uni: päiväsaikaan savuisempi, öisin kultaisempi”, väitti Albert Camus Putoamisessa. On käsittämätöntä kuinka sellainen maa on voinut tuottaa Paul Verhoevenin ja hänen kieroutuneen mielensä – mutta toisin kuin amerikkalaiset, kristityt, poliisit, jotkut journalistit ja iso osa feministeistä, me emme valita.

On vaikea löytää ketään, kenestä Paul Verhoeven ei olisi edes joskus liian ronski. Hänen oma isänsä kieltäytyi katsomasta Turkkilaista namua kuultuaan, että siinä sanotaan: ”Panen paremmin kuin jumala”. Vuoden 1980 Nuoria haaveita graafisine homoseksuaalisine joukkoraiskauksineen aiheutti protesteja ja sai Hollannin elokuvateollisuuden verenhimon valtaan. Kuultuaan Verhoevenin suunnitelmista Basic Instinct -elokuvaan Irwin Winkler kutsui häntä ”vitun natsiksi” ja heitti hänet ulos. Starship Troopersin näyttelijät kieltäytyivät alastomasta yhteissuihkusta, mutta muuttivat mielensä, kun ohjaajakin riisuutui. Niin teki kuulemma kuvaajakin. Luoja tietää miksi.

Vuosien ajan Verhoeven tuntui selviävän pahoistakin paikoista kuin koira veräjästä. Hänen ongelmansa alkoivat, kun Carolco Pictures, jonka piti tuottaa hänen edelleen toteutumaton eepoksensa Crusade (jossa Arnold Schwarzeneggerin oli tarkoitus näytellä varastelevaa talonpoikaa – sen olisimme halunneet nähdä), päätyi sen sijaan Renny Harlinin Kurkunleikkaajien saareen. Se ei ainoastaan upottanut tuotantoyhtiötään vaan johti myös siihen, että Verhoevenin seuraava elokuva oli Showgirls: vihattu ja pilkattu tarina naisen huimasta matkasta stripparista showtanssijattareksi.

Se sai huikeat 13 Razzie-ehdokkuutta, joista voitti kahdeksan (mukaan lukien Vuosikymmenen huonoin elokuva), ja Verhoeven tajusi aikansa Hollywoodissa tulleen päätökseen. Ainakin hän lähti tyylillä. Hän ei ainoastaan mennyt Razzie-seremoniaan – ensimmäisenä kaikista ehdokkaista ikinä – hän kävi pokkaamassa jokaisen palkinnon. Tai ainakin palkinnon, sillä järjestäjät eivät olleet valmistautuneet moiseen käänteeseen ja olivat teettäneet vain yhden pokaalin. Ja yleisö rakasti sitä.

Vaikka Verhoeven sen jälkeen teki vielä Starship Troopersin ja hirvittävän Hollow Man – Mies ilman varjoa -elokuvan, hän oli menettänyt Hollywoodin luottamuksen. Koska kompromissit eivät kiinnostaneet, hän pakkasi laukkunsa ja palasi kotiin, jossa kukaan ei ilmeisesti enää muistanut Nuoria haaveita -kalabaliikkia. Se oli juuri mitä hän tarvitsi; uusi vapaus tuotti ylistetyn toisen maailmansodan jännärin Black Book, joka oli ilmestyessään kallein hollantilaiselokuva ikinä, ja kirjan… Jeesuksesta. Ja janon tehdä lisää.

Kun Verhoeven luki tuottajansa Saïd Ben Saïdin lähettämän Philippe Djianin kirjan Oh…, hän piti sitä aluksi paluulippunaan Hollywoodiin. Jälkiviisaana siihen voi suhtautua hämmentyneesti. Tarina Michèlesta, joka raiskatuksi tultuaan suhtautuu siihen ja tekijään tavalla, joka saa useimmat raapimaan päätään, on juuri sellainen elokuva, jota Hollywood ei enää halua tehdä. Ei ihme, että hänen oli paettava ainoaan paikkaan maailmassa, jossa ei pelätä häpykarvoja: Ranskaan.

Elle onkin Verhoevenin ensimmäinen Ranskassa tehty elokuva. Hämmästyttävää ottaen huomioon, että gallialaisheimojen joukossa häntä pidetään auteurina. Mestarisatiristina, joka täyttää teatterit elokuvallisella pop-taiteella: kiillotetulla mutta pinnan alla häiriinnyttävällä. Siellä kriitikot arvostavat jopa Showgirlsia. Ennen elokuvantekijäksi ryhtymistään Cahiers du Cinéma -lehteen kirjoittanut Mia Hansen-Løvekin osoittautuu faniksi – hän laittoi Eden-elokuvansa hahmot katsomaan sitä ja keskustelemaan sen aivoja sulattavasta vaikutuksesta. Hän ei osoittautunut ainoaksi Verhoevenin ylilyöntitaipumusta arvostavaksi ranskattareksi, mikä lopulta ratkaisi pelin.

– Saïd on tehnyt elokuvia Polanskin ja Brian De Palman kanssa, joten oli luonnollista ajatella, että tekisimme amerikkalaisen elokuvan, ohjaaja myönsi Cannes-ensi-illan jälkeen.

– Mutta pian oli selvää, etteivät edes hyvin tuntemani näyttelijättäret voineet suostua rooliin. Aivan alkuvaiheessa tapaamani Isabelle Huppert puolestaan oli hyvin kiinnostunut. Puoli vuotta myöhemmin Saïd soitti ja sanoi: ”Kirja on ranskalainen, tapahtumapaikka Pariisi, Isabelle Huppert on hyvin kiinnostunut, se olisi loistava valinta. Miksi taistelemme tehdäksemme sen USA:ssa?” Hän oli oikeassa ja olen tyytyväinen päätökseen.

elle_isabelle_huppert-_v1_sy1000_cr0014791000_al_Asemansa yhtenä maailman suurimmista näyttelijättäristä jo vakiinnuttanut Huppert tarttui tilaisuuteen työskennellä visionäärin ohjaajan kanssa.

– Ensimmäinen hänen elokuvansa, jonka näin, oli Turkkilainen namu. Se oli kuin kitkerä, traaginen satu, sellaista en odottanut häneltä. Elle on myös tavallaan satu, näyttelijätär kertoo.

– Siinä on hienoa se, ettei Paul yritä selitellä mitään. Hahmon esittäminen on helpompaa, kun ei tarvitse kuin reagoida. Tai sitten ei, sillä Michèle ei reagoi ennakoitavalla tavalla. Elle on muotokuva naisesta mutta myös jännäri: jännite on sisäänrakennettu hahmoon. Hänestä ei tiedä mitä hän ajattelee, kuka hän on. Ei meistäkään moni tiedä kuka on: me vain kohtaamme mitä tahansa vastaan tuleekin. Ihminen jatkaa, siirtyy eteenpäin. Niin minäkin tein roolissa.

Huppert ei ikinä ole kaihtanut haasteita – pelkästään Pianonopettajassa hän todisti ettei ole mitään mitä hän ei tekisi valkokankaalla – ja heittäytyi Ellen rohkeimpiinkin elementteihin. Erityisesti myös sen mustaan huumoriin.

– Kirjassa on paljon ironiaa, ja Paul on myös sellainen. Se sopi minulle hyvin. Käsikirjoitus oli väkevä, siinä on niin paljon hahmojen välisiä kohtaamisia. Se on hyvin amerikkalainen mutta samalla hyvin eurooppalainen, mikä on Paulille tyypillistä.

– Minulle oli tärkeää sovittaa tarina uudelleen. Amerikkalaista käsikirjoitusta varten heitimme David Birken kanssa paljon roskikseen. Tämä tarina on hybridi. Mutta niin olen minäkin, Verhoeven myötäilee.

Vaikka Elle ilmoittautui ensimmäisistä näytöksistään asti palkintokisoihin, se osoittautui myös ristiriitoja aiheuttavaksi. Pääasiassa aiheensa vuoksi: kun valkokankaiden rakastelukohtauksissa rintaliivitkin pysyvät edelleen yleensä yllä, ”raiskauskomedia” vieraannuttaa taatusti osan ihmisistä.

Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun Verhoeven kuvaa seksuaalista väkivaltaa. Varhaisista vähemmän hauskoista tapauksista ensikosketukseen amerikkalaisten markkinoiden kanssa Flesh + Bloodissa, Basic Instinct (oli kohtauksesta mitä mieltä tahansa, Jeanne Tripplehornin hahmo sanoo ”ei”), Hollow Man ja tietysti Showgirls – se on ollut hänen elokuviensa vakiokuvastoa. Edes sitä alien-raukkaa ei säästetty Starship Troopersissa.

Silti Elle on omaa luokkaansa. Todennäköisesti koska päähenkilön käytös on täysin vastakkaista kuin mitä yleensä liitetään seksuaaliseen väkivaltaan ja sen seurauksiin. Se ei ole kyynelehtivä draama eikä kostoleffa a’la I Spit on Your Grave. Se saikin kritiikkiä, mikä kirjailija Philippe Djion mukaan ei osu maaliinsa.

– Olen kuullut elokuvasta täysin käsittämättömiä väitteitä. Että esimerkiksi nainen rakastuu raiskaajaansa, mikä ei pidä lainkaan paikkaansa. Michèle ei vain noudata normeja. Hänet on raiskattu, mutta hän päättää olla hakematta apua. Hän makaa parhaan ystävänsä miehen kanssa, mutta ei pidä sitä pettämisenä. Hän tekee omat valintansa. Se pelottaa, koska hän on nainen. Vapautuneista naisista ei pidetä.

– Tämä nainen käyttäytyy näin, mutta se ei tarkoita, että kaikki tekisivät niin, tai että heidän pitäisi, lisää Verhoeven. – Minun tehtäväni on ohjata tarina mahdollisimman kiinnostavalla ja todentuntuisella tavalla. Mutta se on silti vain tarina. Ei tosielämää.

On vaikea uskoa, että Verhoevenin viimeisestä elokuvasta Amerikassa on jo 16 vuotta. Porun vuoksi Oscar Ellelle vaikuttaa epätodennäköiseltä. Toisaalta kuka tietää, saihan hän ehdokkuuden Turkkilaisesta namusta, jossa hänen muusansa Rutger Hauer tunkee ruusun rakastajansa pakaroiden väliin ja oksentaa anoppinsa päälle. Mutta voisiko Ellen nouseminen jo nyt useille vuoden 2016 Top 10 -listoille kannustaa paluuseen?

– Jeesuskaan ei palannut, hän on kuollut, Verhoeven nauraa. – Hyvä käsikirjoitus voisi tehdä sen. Mutta en ole juuri nähnyt niitä Yhdysvalloissa. Joko tarjotaan jo aikaisemmin tekemääni tai jotain epäkiinnostavaa. Pidän siitä, kun elokuvat sujahtavat elämääni luonnollisesti, pieniltä ihmeiltä tuntuen. Siksi tein Black Bookin ja nyt Ellen. Siksi jatkan, en rahan takia. Niin kuin pitää, jos on vähänkään hyvä.

Hän ei siis ole menossa mihinkään vähään aikaan. Annetaan ranskalaisten nauttia siitä niin kauan kuin se kestää. Verhoevenin tuntien hän tehnee pian jotain, joka suututtaa heidätkin.

Aiheeseen liittyvät elokuvat