Näin Scarlett Johanssonista tuli koneen osa

Ghost in the Shell aloitti elämänsä japanilaisena sarjakuvana 1980-luvun lopussa. Sittemmin siitä on tehty pelejä, tv-sarjoja ja elokuvia, joista tunnetuin lienee vuoden 1995 samanniminen anime. Hollywood tietysti kiinnostui aiheesta ja jo vuonna 2008 Steven Spielberg hankki näytelmäelokuvan filmatisointioikeudet. Kuitenkin vasta nyt siitä on tullut todellisuutta.

Tylytetyssä seikkailukomediassa Vanhemmat vaihtoon (North, 1994) ensiesiintymisensä lapsitähtenä tehnyt Scarlett Johansson aikuistui yleisösuosikiksi laatudraamoissa kuten Tyttö ja helmikorvakoru sekä Lost in Translation ja on sittemmin kunnostautunut toimintasankarittarenakin.

Ghost in the Shellissä Johansson on ihmisen ja koneen yhdistelmä, joka johtaa vaarallisia rikollisia metsästäviä erikoisjoukkoja. Johanssonin ja ohjaaja Rupert Sandersin mukaan uusi elokuva ei ole yhtä abstrakti kuin parinkymmenen vuoden takainen anime.

– Anime oli minusta esoteerinen, eksistentiaalinen ja ajatuksenvirtamainen. Se oli hyvin runollinen niin tarinaltaan kuin kuviltaan. Sovitus näytelmäelokuvaksi ei tuntunut helpolta. Visuaalisuudenhan pystyi kuvittelemaan, mutta päähenkilö tuntui hahmotelmalta. Olin varma, että elokuvan fyysinen puoli olisi hauskaa ja haastavaa, mutta mikä olisi tarttumapintani häneen? Mitä kautta yleisö voisi samastua? Johansson pohtii.

– Major on nainen, jolla on mielikuva itsestään, tai ainakin siitä millainen hänen oletetaan olevan, mutta takaraivossa on tunne ihmisestä, joka hän todella on. Kummitus, joka kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti vainoaa häntä. Rupertin visuaalisten viitteiden myötä aloin ajatella, että en ehkä ole ihan varma kuinka tämä hoituu, mutta kyllä se tehdään. Ja sen pähkäilemisestä tulee hauskaa.

Sanders vetää yhtäläisyyksiä Blade Runneriin ja Angel Heartiin.

– Niissä oli myös suoraviivainen noir-etsivätarina, mutta ne sijoittuivat erilaiseen maailmaan, joka toi omat käänteensä. Myös alkuperäinen Ghost lainasi film noirista ja Blade Runnerista. Meidän elokuvamme on sen verran visuaalisesti vaativa, että yleisölle on tarjottava helppojakin tarttumapintoja.

Palkitun englantilaisen mainosohjaaja Sandersin, 46, edellinen – ja ensimmäinen – pitkä elokuva oli Lumikki ja Metsästäjä. Hän kertoo tutustuneensa Ghost in the Shelliin parikymppisenä taidekoulussa.

– Se oli yksi kädestä käteen kiertävistä videoista tai tuonti-dvd:istä. En ollut koskaan nähnyt sellaista! Sitten kuulin, että Steven Spielberg oli tekemässä sitä uusiksi. Jossain vaiheessa hän näki tekemiäni Halo-mainoksia ja otti yhteyttä. Ensimmäisen elokuvani myötä hän alkoi puhua Ghost in the Shellistä! Hän halusi tietää mitä minä tekisin sen suhteen. Vastasin, että fanina haluaisin säilyttää mahdollisimman paljon siitä maailmasta tekemättä suoraa uudelleenfilmatisointia. Halusin sekoittaa Masamune Shiron mangaa ja sitä seuranneita elokuvia Ghost, Innocence ja Stand Alone Complex isoon kansainväliseen toimintaleffaan.

Shiron kanssa Sanders ei ollut yhteydessä.

– Hän on kai vähän erakko, kuten Howard Hughes. [Alkuperäisen animen ohjaaja Mamoru] Oshii oli tosi ystävällinen ja tuli kuvauspaikalle Stand Alone Complex -ohjaaja Kenji Kamiyaman kanssa. Säveltäjä Kenji Kawain kanssa kävimme aina viskillä Japanissa vieraillessamme.

– Minulla oli Gattacan mahtava lavastaja Jan Roelfs, loistavia taiteilijoita ja Weta Workshop. Piirsin paljon ja etsin netistä inspiroivia kuvia. Oshii sanoi minulle jo alussa: ”Älä anna meidän rajoittaa, tee jotain omaa”. Minulla oli vahva visio siitä miltä kaupunki näyttäisi ja kuulostaisi. Halusin siitä uuden maailman, rinnakkaistodellisuuden.

Sandersin visio tulevaisuuden maailmasta yllätti Johanssonin, joka oli odottanut jotain kylmää ja digitaalista.

– Dystopioita kuvittelee usein persoonattoman kliinisiksi tai sitten tuhon jälkeisiksi raunioiksi. Rupert ihastui ajatukseen maailmasta, josta puuttuu tilaa. Ihmiset tappelevat tilasta kaupunkien päälle rakennetuissa kaupungeissa, jotka ovat täynnä rinnakkaisia kulttuureita. Uudistuksia on tehty vähän vasemmalla kädellä ja lopputulos on värikkäämpää, lämpimämpää ja kutsuvampaa kuin olisi odottanut.

Uutuudessa on myös kunnianosoituksia vuoden 1995 anime-elokuvalle.

– Joskus näin ohjaajan monitorin vieressä kuvamateriaalia siitä. Mutta niin oli vain tietyissä kohtauksissa, joihin Rupert halusikin viittauksia, kuten alun sukelluksessa tai taistelussa vedessä. Jotkut kuvat ovat kuin suoraan animesta, koska ne ovat niin ikonisia. Alkuperäisen tunteville on varmasti hauska bongailla niitä. Mutta emme halunneet vain toisintaa kuvia sarjakuvasta tai animesta, tämä on oma kokonaisuutensa.

– Uzi-salkut, näkymättömyys, lämpöoptiset asut… Sanders jatkaa listaa. – Tiedän, että monet valittavat: ”Miksi et ottanut mukaan sitä ja sitä”, mutta tämän kokoluokan elokuvassa on mentävä sen mukaan mitä itse fanina haluaisi nähdä ja integroitava se uudeksi elokuvaksi.

Kulttisuosiosta johtuen ulkoinen paine ja odotukset olivat kovat.

– Mutta paine on kova kaikissa elokuvissa. Ulkopuolelta on helppo kuvitella, että kaikki on yksinkertaista ja loisteliasta. Mutta puhutaan brutaaleista 17 tunnin työpäivistä ja useista yökuvauksista. Vastuu muiden ihmisten rahoista, fanien odotukset, taloudelliset odotukset. Mutta muutamat hauskuuden hetket ovat stressin arvoisia.

Marvel-elokuvien myötä Johanssonilla on paljon kokemusta toiminnasta, mutta Ghost in the Shell vaati lisää harjoitusta.

– Minulla oli hyvä pohja aikaisemman taistelu- ja aseharjoittelun myötä. Terästin hieman taistelutaitojani, sillä ne unohtaa yllättävän nopeasti. Kävin läpi myös taktisia harjoituksia, mikä oli minulle uutta. Niissä oppii esimerkiksi kuinka huoneissa ja rakennuksissa edetään niitä varmistaen, kuinka toimitaan tiimissä. Tarttuihan sekin oppi, vaikka olen oikeastaan vältellyt sitä aikaisemmin, koska se hermostuttaa minua.

– Olen itse asiassa yllättävän hyvä käsittelemään aseita. Tappeleminen ei suju minulta luonnostaan vaikka olenkin urheilullinen. Välillä siinä sattuu ja välillä tulee satuttaneeksi muita. Välillä se hermostuttaa, kun haluaisi olla terävänä ja toivoo ohjaajan voivan käyttää mahdollisimman paljon suorituksesta. Totta kai turvallisuus on tärkeää ja sitä yrittää olla varovainen, mutta uskottavuuden vuoksi on oltava tosissaan. Ja välillä sitten saa kontaktia. Tappelukoreografiat ovat ok, mutta en pahemmin välitä vaijereista. Mutta ne kaikki ovat osa tätä työtä.

– Ennen kuin tulimme kuvauspaikalle hän oli jo ollut salilla, Sanders kehuu. – Leffassa näkyvät selkälihakset ovat aitoja. Liikkeiden lisäksi hän paneutui myös asenteeseen ja oppi iskemään pelottavan näköisesti mutta pysäyttämään liikkeen millien päähän. Tosin kun Daniel Henshall oli lämmittelemässä tapeltuaan jäätävässä vedessä, Scarlett iski hänen stuntmiestään leukaan. Kun tämä myöhemmin sanoi tulleensa lähes tyrmätyksi, Scarlett ei edes ollut tajunnut osuneensa.

Majorin ihonmyötäisen asun kanssa Johansson pääsi helpommalla.

– Käytännössä tulin paikalle ja laitoin sen päälleni. Vaikka he varmaan olivat paiskineet töitä vuorotta. Minut skannattiiin kuusi tai seitsemän kuukautta ennen kuvausten alkua ja silloin puku oli lähes valmis. Ei siinä lopulta ollut paljon eroa aikaisemmin käyttämiini superasuihin. Materiaali oli uutta, silikonimaista, mutta parin viikon jälkeen se ei enää tuntunut niin pahalta. Se tarjosi pehmustettu tappelukohtauksissa, mutta se oli kuuma käyttää. Kun ei liikkunut, se oli taas kylmä!

Johanssonin mukaan Majorin muistot kehittyvät itsensä löytämisen matkaksi.

– Hänessä on häikkiä, joita Rupert mielestäni kuvaa hienosti, ja niiden torjumisen sijaan hän ryhtyy uteliaaksi niiden suhteen. Se avaa Pandoran lippaan siitä kuka hän aidosti on. Katsoja alkaa ymmärtää, että hän on kokenut jotain shokeeraavaa. Hän syö lääkkeitä ja työn vastuu painaa häntä. Aikaisemmin hän on tukahduttanut häiriöt, mutta Michael Pittin hahmo herättää hänessä jotain, joka saa hänet ajattelemaan niitä osana itseään, jonain mitä hän on kokenut tai haluaisi kokea. Elokuvan myötä palaset alkavat loksahdella paikoilleen.

Majorin löytäessä itseään myös tapa esittää häntä muuttui.

– Hänestä tulee hieman inhimillisempi. Mutta vaikka hahmon haluaa kasvavan, yleisön on tunnistettava lopun Major alun hahmoksi, josta ovat toivottavasti pitäneet. Lähestymistapa muuttui kuvauksissa koko ajan, ja se on tässä työssä hauskaa. Joka päivä saa tehdä uusia valintoja.

Sanders kertoo Johanssonin kääntäneen asian vitsiksi.

– Hän nauroi, että otin hahmosta pois kaiken mihin näyttelijät nojaavat roolia luodessaan. Mutta hän onnistui hienosti esittämään robottia, jonka ihmisyys on heräämiässä.
Ghost in the Shell ei ole ajankohtainen pelkästään kyberterrorismista kertoessaan vaan myös digitaaliajan yksinäisyyttä kuvatessaan.

– Alkuperäinen anime oli jo 20 vuotta sitten aikaansa edellä. Se ennusti digiajan tapahtumia. Kyberuhka on tietty tosiasia, mutta erityisesti se kuvasi kaipuuta todelliseen yhteyteen aikana, jolloin kaikki ovat yhteydessä koko ajan. Koskaan ei ole ollut helpompaa ottaa yhteyttä toisiin, mutta silti olomme on tyhjä ja tyytymätön. Se on hyvin ajankohtainen tarina.

– Jotkut mangan ja animen aikoinaan esittämät ideat ovat vasta toteutumassa, Sanders toteaa. – Nyt meillä on kaikkea dataa iPadeissamme ja puhelimissamme, mutta Ghostissa kaikki tärkeä data on aivoissamme. Elokuva alkaa geishahyökkäyksellä, jossa ihmisten aivoimplantit joutuvat hakkeroiduiksi. Heidän kuvansa, musiikkinsa, tilitietonsa sekä muistonsa ja tunteensa napsitaan heidän aivoistaan. Siinäpä melkoinen identiteettivarkaus!

Haastattelut ja kuvat: Paramount Pictures