Ewa saapuu Amerikkaan joutuen eroon sisarestaan maahantulotarkastuksessa. Apuun tulee herrasmies Bruno, joka lupaa naiselle turvaa ja työtä mutta selviytyäkseen vieraassa ympäristössä nainen päätyy prostituoiduksi. Lopulta hän joutuu kysymään itseltään, onko syntiä säilyä hengissä.
Teksti: Matti Komulainen
New Yorkissa vuonna 1969 syntynyt James Gray on käsitellyt elokuvissaan suuria teemoja läpimurtoteoksestaan Pikku Odessa (1994) lähtien. New York Immigrantissa ohjaaja tarkastelee siirtolaisuuden ohella hyväksikäyttöä ja anteeksiantoa.
Vaikka elokuva sijoittuu 1900-luvun alun New Yorkiin, Graylle tarina on ajaton.
– Ihmiskunnan historia on siirtolaisuuden historiaa. Elokuva käsittelee kysymyksiä kuten mistä tulet, mitä tavoittelet elämässä, miten se muuttaa sinua ja kuinka sopeudut yhteisöön. Jokainen pyrkii löytämaan paikkansa maailmassa. Se on selviytymismetodi – kaikki haluavat kuulua johonkin ryhmään.
New York Immigrant sai Euroopan ensi-iltansa Reykjavikin kansainvälisellä elokuvafestivaalilla (RIFF) viime lokakuussa. Gray palkittiin Islannissa urastaan kunnia-Lunnilla, ja samassa yhteydessä hän antoi haastattelun Episodille. RIFF:n Masterclass-tilaisuudessa mustaa huumoria ja itseironiaa viljellyt Gray toi mieleen Woody Allenin, mutta kasvokkain ohjaaja osoittautui auteuriksi, joka haluaa työllään nostaa keskusteluun itselleen tärkeitä aiheita.
Teos on paitsi poliittinen, myös ajankohtainen elokuva, jakaahan siirtolaisuus mielipiteet niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Se kytkeytyy niin ikään Grayn perhehistoriaan: ohjaajan isovanhemmat tulivat Amerikkaan vuonna 1923 Ostropolista, Ukrainasta.
– Paikka on nykyään juutalaisten haustausmaa – siellä ei ole mitään. Tuhoa kylvivät ensin tsaarin joukot ja työn viimeistelivät natsit.
New York Immigrant on upeiden näyttelijöiden elokuva. Marion Cotillard on tarinan sydän, ja Joaquin Phoenix loistavaa omatunnon piinaamana parittajana. Jeremy Renner täydentää triangelia sympaattisesti taikurina. Henkilövalinnat ovat ohjaajalle työprosessin avain.
– Kirjoitin elokuvan Marionille ja Joaquinille. Ideana oli tehdä epookkifilmi, ikäänkuin mykkäelokuva, johon Marion voisi ladata tunnesisällön pelkällä läsnäolollaan. Joaquinin kanssa olin tehnyt aiemmin kolme filmiä. Hän on kehittynyt valtavasti matkalla. Jeremy taas on arvoituksellinen, välillä synkkä kaveri. Näitä piirteitä hän väläytti hetkittäin kuvauksissakin.
Työssä oleellisinta oli näyttelemisen sijaan elää kohtaukset aidoin tuntein.
– Lähtökohtana oli ettei näytellä, jo sanan ikävästä kaiusta johtuen. Kaiken piti olla ehdottoman henkilökohtaista siten, ettei ihmisen ja hahmon välillä ollut minkäänlaista muuria. Opastinkin heitä kuhunkin kohtaukseen tyyliin ’nyt SINÄ teet näin’ ja ’miten SINÄ reagoisit, jos rakkaasi murhattaisiin silmiesi edessä?’
Tarina kuvaa selviytymiskamppailua. Ewa ja Bruno tekevät kaikkensa säilyäkseen hengissä ankarissa olosuhteissa. Molemmat tuntevat myös itseinhoa tekojensa vuoksi.
– Ewan syyllisyydentunto on erottamattomasti nivottu hänen vimmaansa tehdä mitä tahansa selviytyäkseen, eikä se taas ole välttämättä synti. Bruno puolestaan piiloutuu sivistyneen julkisivun taakse, mutta syvällä mielessään hän vihaa itseään itseinhon toimiessa pahan polttoaineena.
Nälkä ohjaa äärioloissa ihmisen ratkaisuja moraalin vaimentaen. Gray löytääkin teoksessaan ihmisyydestä poikkeuksellisen monenlaisia puolia.
– Selviytyminen on vain omanlaistaan sankaruutta äärimmäisen kovassa ja vihamielisessä maailmassa. Kun luin tuon ajan siirtolaisuudesta, Amerikkaan tulijoiden taival oli täynnä vaikeuksia. Moralisointi on vaarallista, samoin toisten ylenkatsominen ja tuomitseminen.
Teoksesta voi aistia Grayn esikuvien vaikutuksen vuosisadan takaisen New Yorkin luodessa tarinalle uskottavat puitteet. Metropoli yhdistää ohjaajan Francis Ford Coppolaan ja Martin Scorseseen.
– Sankarini on aina ollut – ja on edelleen – Francis Ford Coppola. Ensimmäinen elokuva, joka tuntui erottuvan kaikesta muusta siihen saakka näkemästäni, oli Ilmestyskirja. Nyt . Se on yhä uskomaton elokuva. Francis on osoittanut, että kunnianhimoinen visio ei synny vain ulkoisista puitteista vaan tinkimättömästä sisäisestä – taiteellisesta ja temaattisesta – näkemyksestä.
– Osapuilleen seitsemän kuukautta myöhemmin näin elokuvan Kuin raivo härkä ja Martin Scorsesestatuli minulle hyvin tärkeä. Scorsesessa ei viehättänyt niinkään hänen tyylillinen virtuositeettinsa vaan henkilökohtainen sitoutuneisuus kuhunkin työhön. Hän ja Francis todistivat, että täydellinen omistautuminen oli mahdollista amerikkalaisessa elokuvassa. Se oli minulle tavattoman tärkeä havainto.
Ohjaaja näyttää New York Immigrantissa synnyinkaupunkinsa julmana ympäristönä. Kontrastia pääosin aidoissa miljöissä taltioituihin kuviin tuo kellanruskea väripaletti.
Elokuvan visuaalinen tyyli juontuu Grayn ja iranilais-ranskalaisen, aiemmin muun muassa Michael Haneken, Jean-Pierre Jeunet’n, Sydney Pollackin ja Roman Polanskin kanssa työskennelleen kuvaajan Darius Khondjin taustatutkimuksesta.
– Kivihiilen polttamisesta johtuen valo sai aivan omanlaisensa sävyn. Lisäksi kaasuvalaistus vaikutti kellertävältä. Käytimme pääosin oikeita tiloja – ainoastaan Brunon huoneisto oli rakennettava, jotta kuvausryhmä saatiin mahtumaan sisään. Kuvasimme esimerkiksi Ellis Islandilla, Staten Islandilla, Manhattanilla ja Bronxissa, josta löytyi autenttinen katunäkymä. Vain yksi kohtaus on luotu cgi-tekniikalla. Siinä Marion tulee Joaquinia vastaan vankilan portille. Tarvitsimme tietokonetekniikkaa, sillä kyseistä rakennusta ei ole enää olemassa.