Night Visions -festivaaleilla nähdään nyt Shermanin ohjaustöiden pääteokset – tai mitä ohjaaja itse kutsuu Gary Sherman -trilogiaksi.
Miten päädyit elokuvaohjaajaksi Yhdysvalloista Lontooseen?
Tein opintojeni ohella töitä Chess-levy-yhtiölle muusikkona, ja sitä kautta tutustuin lukuisiin fantastisiin muusikoihin ja alalla työskenteleviin ammattilaisiin. Tein muun muassa taustoja Bo Diddleyn muutamaan kappaleeseen, ja ohjasin 60-luvun lopulla musiikkifilmejä, sillä tuohon aikaan oltu kuultukaan vielä musiikkivideoista. Näistä ensimmäisiä oli kouluprojektina tehty dokumentti Bo Diddleyn kiertueesta. Filmi päätyi useille festivaaleille ja myytiin useihin maihan esitettäväksi. Tästä seurasi useampia musiikkifilmien ohjauksia muun muassa Ramsey Lewis Triolle, The Seeds -yhtyeelle, ja tätä taas kautta päädyin ohjaamaan mainoksia ja opin jatkuvasti eri tekniikoita kamerankäytöstä, editoinnista ja samalla sain tienattua elantoni. 60- ja 70-luvun vaihteessa päätin lähteä silloista Yhdysvaltain tilannetta pakoon Englantiin, mikä tuntui helpolta ratkaisulta sillä äitini oli englantilainen. Mukanani Englantiin lähti ystäväni Michael Mann (Heat, Miami Vice) ja Jonathan Demme (Philadelphia, Uhrilampaat), ja perustimme tällä porukalla Englantiin mainosyhtiön.
Mainoksia tehdessämme Jonathan pyysi minua jatkuvasti ohjaamaan pitkän elokuvan. Tutustuin Hemdale-tuotantoyhtiön John Dalyyn, ja käsikirjoitukset joita Jonathanin kanssa yhdessä työstimme, eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa. Käsikirjoitukset olivat joko liian poliittisia tai niissä oli jotenkin puolivillainen ”opiskelijat tekee ja näpertelee” -tuntuma. Päädyin käsikirjoittamaan kauhutarinan, sillä kauhuelokuvaan pystyy kuitenkin piilottamaan poliittisen sanoman, ja näin Death Line syntyi. Tein taustatyötä elokuvaa varten kauan, sillä halusin elokuvan olevan mahdollisimman aidon tuntuinen ja lähestyin tätä elokuvaa samalla lailla kuin tein mainoksia ja musiikkifilmejä.
Jonathan Demme todella piti käsikirjoituksestani, ja hänen tuttavansa oli israelilainen elokuvatuottaja Paul Maslansky (Poliisiopisto-elokuvat), joka päätyi tuottamaan elokuvan. Meillä kävi todella valtaisa onni näyttelijöiden suhteen. Sain pääosaan tuolloin suosionsa huipulla kylpevän Donald Pleasencen, ja kun hän suostui, niin perässä seurasivat kaikki muutkin, jotka halusimme. Olimme jopa lähellä saada mukaan Marlon Brandon maskeerattuna hirviönä, mutta hänen lapsensa sairastui vakavasti juuri tuolloin, joten ihan kaikkea toivomaamme emme saaneet. Death Line on itselleni monella tapaa samalla onnistunut kauhuelokuva ja myös poliittinen kommentti eriarvoisuudesta ja kuinka yhteiskunta luo eriarvoisuutta samalla ruokkien sitä. Death Line -elokuvasta nähdään elokuvan täydellisin ohjaajan versio, jossa on mukana aiemmin näkemättömiä kohtauksia.
Death Linen jälkeen seurasi lähes yhdeksän vuoden tauko, kunnes palasit elokuvan tekoon Dead and Buried -elokuvalla.
Tein tänä aikana paljon tv-ohjauksia, mainoksia ynnä muuta pienimuotoista. Yhdessä vaiheessa Ronald Shusett (Alien-elokuvasarja, Total Recall, Minority Report) piti todella paljon Death Line -elokuvasta ja ehdotti minua Alien – Kahdeksas matkustaja -elokuvan ohjaajaksi, mutta siitä ei lopulta tullut mitään. Dead and Buried taas toteutui. Elokuva oli mieluinen ja samalla haastava projekti. Tuotantoyhtiöt aiheuttivat eniten päänvaivaa. Esituotantovaiheessa 20th Century Fox oli tuotantoyhtiönä, ja he halusivat tietynlaisen elokuvan. Elokuvaa tehtäessä Guinness-panimo tuli elokuvatuotantoon mukaan ja halusi siitä tietynlaisen, kun Foxin luopui projektista. Jälkituotantovaiheessa Avco-Embassy otti tuotannon haltuun haluten taas täysin erilaisen lopputuloksen kuin aiemmat yhtiöt.
Dead and Buried oli kuitenkin mieluinen, koska sain toteutettua useita haluamiani asioita. Kun katsoo elokuvaa, niin verta ei juuri näy, vaikka monissa maissa se joutui sensuurin kynsiin. Muutenkin kirkkaita värejä kuten punaista ei elokuvassa näy. Teimme kuvausryhmän kanssa useita eri kokeiluja kuvakulmien ja pitkien otosten kanssa, ja ne onnistuivat todella hyvin. Lisäksi Stan Winston (Predator, Terminator 2) teki kerta kaikkiaan mahtavat erikoisefektit elokuvaan. Itse tarina säilytti myös alkuperäisen muotonsa, ja elokuvan voi nähdä makaaberina mustana komediana. Festivaaleilla nähdään nyt elokuvan viimeistellyin DCP-kopio, jonka toteutuksen valvoin läpi.
Dead and Buried -elokuvan jälkeen siirryit rankempaan rikoselokuvaan.
Vice Squad on realistisuudessaan yhtä kovaa kauhua kuin aiemmat elokuvani. Elokuvaa varten jouduin työstämään melkoisesti alkuperäistä käsikirjoitusta, sillä idea oli hyvä, mutta itse käsikirjoitus oli melkoista puuroa. Tapasin kirjoittajan, joka sattumoisin oli poliisipäällikkö Los Angelesissa. Teimme käsikirjoituksen uudelleen ihan alusta lähtien, ja hänen kautta pääsin tutustumaan poliisien työskentelyyn, mikä oli minulle täysin uutta. Kävin poliisikoulua kuusi viikkoa, ja olin mukana poliisipartioiden kyydissä. Halusin elokuvaan realismia, ja sitä myös sain tämän kokemuksen kautta. Elokuvissani on sanomaa, vaikka olisivatkin kauhua. Elokuvan hirviö on Wings Hauserin näyttelemä Ramrod, ja mikä pahempaa, näitä hirviöitä löytyy pilvin pimein maailmasta. Sanomani tämän elokuvan osalta on se, miten naisia kaltoin kohdellaan yhteiskunnassa. Prostituutio ja seksibisnes ovat molemmat tämän päivän kauhua, siksi en voi sietää Pretty Woman –elokuvaa, ja en voisi ikinä ohjata moista roskaa. Halusin näyttää tämän puolen niin inhottavana kuin se on. Elokuvissani on väkivaltaa, mutta näytän sen siinä kauheudessaan mitä se oikeasti on.
Haastattelu: Alex Anttila
Kuvat: Mari Mur
