Suomalainen elokuva, amatöörien puuhastelua?

22.8.2013 10:39

Kotimaista elokuvaa pidetään hittinä jos se saa satatuhatta katsojaa. Tällöin lipputulot ovat suunnilleen miljoona euroa bruttona. Tuostakin summasta suuri osa menee elokuvateatterille ja elokuvan levittäjälle.

Toimituksessa heräsi kysymys miten elokuva voi tuottaa voittoa, jos pelkkä tuotantobudjetti on Suomessa keskimäärin 1,5 miljoonaa euroa.

Teksti: Jussi Huhtala

Elokuvasäätiön tuki on tietenkin yksi vastaus, mutta sekään ei selitä kaikkea. Säätiön osuutta elokuvasta on yleensä korkeintaan puolet, joskus enemmänkin mutta tavallisesti vähemmän.

Suomessa kuitenkin vaikuttaa useita menestyviä elokuvantekijöitä, joille elokuva on liiketoimintaa. Miten tällä yhtälöllä elokuvan tuottamisesta saadaan kannattavaa? Vai saadaanko? Kysyimme sitä suoraan elokuvan tuottajilta.

Tuottajakaksikko Lasse Saarinen ja Rimbo Salomaa toimii Kinotar Oy:ssä, joka on yksi Suomen suurimmista elokuvien tuotantoyhtiöistä. Saarisen mukaan Suomen kaltaisessa maassa pitkää leffaa ei oikein voi tehdä ilman julkista rahaa eli Elokuvasäätiön tukea.

– Se on lähes mahdotonta, Saarinen sanoo. – Eikä pelkästään Suomessa, vaan se koskee myös kaikkia Pohjoismaita ja vaikka Hollantia. Pitää olla englanninkielinen tai ehkä saksan- tai ranskankielinen leffa, jotta voi tehdä ihan puhtaan kaupallisesti elokuvaa.

Matila Röhr Nordiskin kokenut tuottaja Ilkka Matila on samoilla linjoilla.

– Markkinat ovat niin pienet, että lipputuottojen suuruus ei riitä kattamaan kaikkia normaalielokuvan tuotantokustannuksia, Matila sanoo.

Näin pieneltä markkinalta on Matilan mukaan mahdotonta ansaita tuottomäärää, jolla kulut sataprosenttisesti pystyttäisiin kattamaan.

Petri Jokiranta on tuottanut muun muassa elokuvia Jadesoturi, Miehen työ ja Rare Exports. Hänen mukaansa elokuvataloudet ovat hyvin erilaisia ja tuotto riippuu pitkälti siitä, millaisia sopimuksia tuottaja tekee.

– Perinteisessä tapauksessa se menee niin, että lipun keskihinta on se kymppi. Siitä elokuvateatteriketju, joka Suomessa on Finnkino noin 70-prosenttisesti, nappaa noin puolet. Levittäjä ottaa lipun hinnasta päältä levityskustannukset ja oman palkkionsa, ja vasta sen jälkeen tuottajalle tulee siitä rahaa, Jokiranta selittää.

Karkeasti ottaen tuottajalle jäävä raha elokuvalipun hinnasta on tämän jälkeen noin 2,5 euroa. Jos kertoo sen katsojamäärällä, niin selvää on, että budjetin kattamiseen se ei riitä. Osa elokuvan budjetista on katettava säätiön tuella.

Lasse Saarinen pitääkin elokuvan tekemistä erikoisena liiketoiminnan muotona, koska mukana on julkista rahaa.

– Suomessa on viimeisen 15 vuoden aikana ollut kaksi tai kolme elokuvaa, jotka olisi voitu teatterituloilla tuottaa.

Elokuvan rahoittamisessa onkin Saarisen mukaan kolme tärkeätä palikkaa: elokuvasäätiö, televisioyhtiö joka ostaa elokuvien esitysoikeudet sekä yhtiö, joka vastaa elokuvan levittämisestä.

– Leffaa ei saa oikein muuten liikkeelle, Saarinen sanoo.

Eri tahot voivat tulla mukaan elokuvan tuotannon eri vaiheissa. Aina projekti ei lähde liikkeelle tukipäätöksestä. Voi olla, että säätiö tulee mukaan vasta viimeisenä.

– Mutta useimmiten säätiö on kuitenkin perillä hankkeista, Saarinen toteaa.

Televisioyhtiön osuus tulolähteestä on yleensä 10–20 prosentin luokkaa. Levitysyhtiön tuoma raha taas on käytännössä lainaa tulevia lipputuottoja vastaan. Rahamäärä riippuu siitä, miten paljon elokuvalle odotetaan katsojia.

Kolme suurta tulolähdettä eivät kuitenkaan yleensä kata elokuvasta kuin 70–90 prosenttia. Mukana voi olla myös yhteistyökumppaneita ja riskirahoittajia, mutta niitä on Suomessa melko vähän ja summat ovat perinteisesti olleet pieniä.

– Ruotsinkielisissä elokuvissa on mukana usein säätiöitä, Salomaa lisää. – Ja yhteistyökumppanien osuus on keskimäärin kasvanut koko 2000-luvun.

Tuotantoyhtiön ja tuottajien omaksi riskiksi jää yleensä 10–20 prosenttia budjetista.

– Jos leffan budjetti on 1,3 miljoonaa, niin kyllä meidän firma voi sijoittaa neljännesmiljoonan siihen itse, ja jossain vaiheessa se raha olisi hyvä saada takaisinkin, Saarinen sanoo.

Ylivoimaisesti suurin osa elokuvan tuloista tulee teattereista. Dvd-julkaisuista saatavat tulot ovat vähentyneet, eivätkä VOD- eli tilausvideopalvelut ole ainakaan vielä täyttäneet aukkoa.

– Se kyllä vaikeuttaa tilannetta, pohtii Ilkka Matila. – Samanaikaisesti tuotantokustannukset ovat kasvaneet.

Digitoinnin myötä elokuvien levittämisen logistiikka on kevyempää ja kopiokustannukset ovat jääneet pois. Digitaalitekniikka on kuitenkin aiheuttanut myös uusia kuluja, joita ei aiemmin ole ollut olemassakaan. Erilaiset digitaaliset jälkityöt ovat kalliita.

– Yhtälö on tosi tiukka. Meillä pitäisi olla isommat markkinat, Matila sanoo.

– Periaatteessa VOD-tulojen pitäisi nousta koko ajan, Saarinen sanoo. – Siinä on tuottajan kannalta isoin riski, kun levittäjät myyvät VOD-oikeuksia Netflixin tyyppisille toimijoille, joissa on kuukausimaksu.

Kuukausimaksulla toimivat tilausvideopalvelut vaativat elokuvan tuottajilta ison massan, jota on vain suurilla kansainvälisillä elokuvastudioilla. Yksittäisistä elokuvista saadut VOD-tuotot ovat pieniä.

– Jos meillä on siellä kolme leffaa, niin ei sieltä tule mitään ikinä, mutta se vähentää sitä, että joku ostaisi kertakorvauksena, Saarinen sanoo.

Rimbo Salomaa kertoo, että tuottaja jää näissä palveluissa usein ilman tai saa korkeintaan pienen tuoton.

– Suurin hyötyjä on palveluntarjoaja, sitten isot studiot ja levittäjät.

Saarisen mukaan elokuvat, joilla ei ole säätiön tukea, on yleensä tehty talkootyönä. Joissakin tapauksissa, kuten Jussi-palkitussa Kohta 18 –elokuvassa, oli vain pieni tuki.

Kohta 18 tehtiin 350 000 euron budjetilla, josta säätiön osuus oli 150 000. Saarisen mukaan elokuvatyöryhmä ei tällä budjetilla pysty maksamaan tekijöille palkkaa. Silläkin tavalla voi elokuvia Saarisen mukaan tehdä.

– Mutta ei ammattityönä. En minä voi firmassa pyytää ihmisiä tekemään ilmaiseksi töitä.

Salatut elämät -elokuvan tuottaja-ohjaaja Marko Äijö on positiivisempi.

– Jos tekijöille ja projektille riittää 400 000–500 000 euron budjetti ja uskoa on mainitsemasi 100 000 katsojan verran, voi säätiöltä saada jälkitukea 200 000 euroa. Tällainen projekti olisi jo hyvin kannattava, Äijö kertoo sähköpostitse.

Äijö myöntää, että ongelma on kuitenkin rahoituksen löytämisessä ja alan sisäisissä tekijöistä lähtevissä mantroissa: ”Ei näitä näin voi tehdä…”.

Lasse Saarisen mukaan sellaisen elokuvan voi teoriassa pystyäkin tekemään, mutta se ei ole välttämättä järkevää. Budjettia on lisäksi hyvin vaikea kerätä, jos tukirahat puuttuvat.

– Jos ei ole säätiötä mukana, niin muutkin alkavat epäillä.

Tuottajien mielestä parempi on hankkia säätiön tuki, niin laatu paranee.

– Kolmellasadalla tuhannella saa lisää kuvauspäiviä ja jälkitöihin enemmän aikaa. Tässä tulee usein ero elokuvateatterielokuvien ja tv-tuotantojen välillä, Salomaa kertoo.

Saarisen ja Salomaan tuotanto Postia pappi Jaakobille oli kuitenkin poikkeus sääntöön. Sen budjetti oli vain reilut 500 000 euroa. Salomaan mukaan pienen budjetin mahdollisti käsikirjoitus, jossa oli vähän kuvauspaikkoja ja vain muutama näyttelijä. Jälkityötkään eivät vaatineet erityistehosteita.

Maallikkoa kuitenkin kummastuttaa, mistä talkootyönä tehtävät elokuvat sitten saavat kasattua sen pienen budjetin, kun lopputulos on usein raskaasti tappiollinen. Kyseessä on kuitenkin satojen tuhansien eurojen hanke. Ja vaikka budjetti on pieni, niin lipputulot jäävät usein sitäkin pienemmiksi.

Tammikuussa ensi-iltaan tullut Miesten välisiä keskusteluja tehtiin 230 000 euron budjetilla, ja katsojia kertyi Elokuvasäätiön tilastojen mukaan vain 368. Arvostelut olivat kiittäviä, mutta lipputulot jäivät lähes nollaan. Tällöin kyse on Saarisen mukaan kyse elokuvanteon harrastamisesta.

– Tunnustettu elokuvantekijä haluaa harrastaa elokuvantekoa professuurin ohella, kommentoi Saarinen. – Jos saa muita ihmisiä mukaan, niin mikäpä siinä. Mutta sitä ei ehkä pitäisi verrata normaalituotantoihin ja varsinkaan niihin, jotka on oikeasti tarkoitettu yleisölle elokuvateattereissa. Tuossa on ehkä vähän eri premisseillä lähdetty tekemään. Jarmo [Lampela] on kyllä hyvä ohjaaja, ei siinä mitään.

Salomaan mukaan huonompiakin harrastuksia voisi olla.

– Parempi tehdä elokuvia ja pitää yllä ammattitaitoa kuin vetelehtiä ahdistuneena kuppiloissa.

Rahaa tuotantoihin harvoin annetaan pelkästä hyväntekeväisyydestä. Kuka sitten kärsii mahdolliset tappiot? Saarisen mukaan elokuvien levittäjä on yleensä silloin ottanut liian ison riskin.

– Jos elokuva floppaa täysin, niin levittäjä jää tappiolle. Se on ainoa taho, joka oikeasti riskeeraa näistä perusrahoitustahoista.

Levittäjän lisäksi sijoituksiaan voi menettää jokin yksityinen rahoittaja, mutta sellaisia on Suomessa vähän.

Salomaa lisää, että osa tappioista menee myös tuotantoyhtiölle.

– Tuotantoyhtiö on usein sijoittanut omat palkkansa tuotantoon ja nostaa ne vasta, kun tuotanto on kuivilla.

Kun tuotantoyhtiö ja levittäjä kärsivät talkootyönä tehdyn elokuvan tappiot, niin herää kysymys, että panevatko tässä kulttuurin harrastajat porvarin maksamaan?

– Joo, mutta vapaaehtoisesti, Saarinen naurahtaa – Eihän rahaa pakolla saa ulos. Jos levitysyhtiö on tehnyt tappiota parilla kolmella leffalla peräkkäin, niin sen kanssa on vaikea neuvotella. Joitakin vuosia sitten, kun kotimaisia leffoja floppasi aika paljon, oli varmaan ikävää selitellä miksi on menty mukaan. Nyt kun kotimaisella leffalla menee hyvin, niin on tietysti ollut helpompaa.

Suomen markkinat ovat pienet, joten yksi vaihtoehto on laajentua ulkomaille. Suomalainen elokuva ei siinä kuitenkaan ole onnistunut kovin usein. Kaurismäkien tuotannon, Rare Exportsin ja Iron Skyn lisäksi Suomessa on tuotettu vain harvoja kansainvälisesti menestyneitä elokuvia.

Rare Exportsin tuottaja Petri Jokiranta on kääntänyt katseensa ulkomaille.

– En hirveästi enää saa kicksejä tuottajana tekemällä elokuvia pelkästään Suomen markkinoille. Sen takia tuotan Rare Exportsin kaltaisia elokuvia, joilla on mahdollisuus levitä ulkomaille. Sitä kautta markkinat ovat huomattavasti isommat.

Ilkka Matilan mukaan kansainvälisille markkinoille pyrkiminen tuo mukanaan ristiriidan.

– Meidän päätehtävämme on sidottu julkiseen tukeen. Edistämme suomalaista kulttuuria ja teemme sitä suomen kielellä, välillä ruotsiksikin. Jos haluamme kansainvälisille markkinoille, niin meidän pitäisi ehkä lähteä miettimään toisentyyppisiä tuotantoja.

Matilan mukaan kansainvälistyminen toisi mukanaan sen, että elokuva-alasta tulisi teollinen tai kaupallinen toimiala kuten peliteollisuus, joka ei edusta suomalaista kulttuuria vaan toimii osana globaalia viihdeteollisuutta.

Elokuvasäätiön hallituksessakin toimivan Jokirannan mukaan suomalaisuutta ei tarvitse häivyttää mihinkään.

– Se on kaikkien etu että tehdään elokuvia, jotka saavat kansainvälistä levitystä ja tuovat rahaa Suomeen. Jos kansainvälistytään niin pitää kansainvälistyä suomalaisina, Jokiranta sanoo.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Episodissa 5/2013.

 

Lisää luettavaa