Showpainista kertova suomalainen dokumentti on hämmentävä sekoitus

Spandex Sapiens on dokumentti, jossa showpaini, sarjakuvat, seksuaalivähemmistöt, hevimusiikki, Mickey Rourke ja helluntailaisuus jotenkin kaikki liittyvät löyhähkösti toisiinsa.

20.6.2016 09:00

Dokumenttiohjaaja Oskari Pastila tunnetaan koripalloseuran vaiheista kertovasta elokuvasta Täynnä Tarmoa ja rokkarista kertovasta Knuckleboneheadista. Uudessa dokumentissa Spandex Sapiens kohteena on showpaini, joka on maailmalla suosittu mutta Suomessa pieni laji.

Miksi halusit tehdä elokuvan showpainista?
Kuulin sattumalta, että Suomessa on oma showpainiorganisaatio. Se oli yllätys, kun ajattelee että eihän se sovi suomalaiseen mielenlaatuun alkuunkaan. Kiinnosti lähteä selvittämään, miten se tänne istuu. Kuitenkin se on niin amerikkalaista.

Miksi valitsit kerronnan kohteeksi Michael Majalahden?
Se oli tietyssä mielessä jopa itsestäänselvyys. Michael oli päätyyppi, jonka ensimmäisenä tapasin. Sovittiin että otetaan vähän koekuvauksia. Se on kuitenkin persoona, joka nousi sieltä aika nopeasti esiin muutenkin. Löytyi kaikkea asioita, kuten että faija on helluntailaissaarnaaja, ja se on itsekin aika vahvasti uskonnollinen.

Toinen suuressa roolissa oleva painija Jessica Love on taas jotain aivan muuta.
Joo. Sitten toisaalta vastahahmoksi tuli aika luontevasti tämä transsukupuolinen Jessica.

Painijat vetävät otteluissa tiettyjä rooleja. Onko esimerkiksi Majalahden painijaroolin ja siviiliminän välillä eroa?
Kyllähän se showtilanteissa tietysti korostuu. Perusesiintymisen lainalaisuudet on Michaelilla hyvin tiedossa. Michael ei ole yhtä lennokas siviilissä, mutta ajatusmaailma on yllättävän lähellä. Sieltä se kumpuaa, mitä show’ssa käytetään.

Kehässä kuullaan aika tylyjä juttuja. Lyödään naisia ja ja avoimesti vihataan seksuaalisia vähemmistöjä. Ei kovin poliittisesti korrektia touhua.
No, ei varmasti ole poliittisesti korrektia. Kyllähän sillä pelataan aika paljon, ja totta kai se vielä korostuu showtilanteissa. Mutta kyllä se lähtökohtaisesti tulee sieltä. Michael on kuitenkin konservatiivinen ja ajattelee perinteisiä sukupuolirooleja. Kerran se sanoikin elävänsä mieluummin kivikaudella. Jos se ei ole mahdollista, niin edes 80-luvulla. Nykymaailman meininki ei ole sille mieleen.

Michael on syntynyt Kanadassa. Olivatko vanhemmat siirtolaisia?
Joo, silloin joskus 50 vuotta sitten ne lähti Timminsiin, joka on kai maailman toiseksi suurin suomalaisyhteisö, jos Ruotsia ei lasketa. Siellä Thunder Bayn alueella on tosi paljon [siirtolaisia]. Siellä Michael syntyi. Se muutti Suomeen kymmenisen vuotta sitten, ja vanhemmat tuli vasta pari vuotta sitten perässä.

Spandex Sapiensin tuotanto oli ilmeisesti pitkä prosessi?
Joku viisi vuotta. Totta kai taukoja oli välillä, mutta kyllä se koko ajan oli käynnissä. Me aloimme käsikirjoittaa sitä varmaan [kuvausten] puolessa välissä, ja sitten kuvaaminenkin fokusoitui aika paljon siinä vaiheessa, kun tarina rupesi hahmottumaan, eikä kuvattu senkään takia ehkä niin paljon kuin aluksi. Tiettyjä asioita ja sopivia juttuja odotettiin tapahtuvaksi, kuten elokuvan loppu. Siinä kannatti odottaa. Jos olisi tehnyt lyhyemmässä ajassa, niin tarina olisi jäänyt kesken.

Kävitte ulkomaillakin kuvaamassa.
Japanissa käytiin pari kertaa, ja sitten oltiin Bahamalla kuvaamassa. Oli Ruotsia ja Saksaa ja tällaisia.

Mistä se Bahama-osuus tuli?
Se oli vähän kuin spin off tietyssä mielessä. Michaelhan on neljässä eri bändissä vokalistina. Yksi näistä on Crossfyre, Floridassa perustettu suomalainen bändi, johon Michael värvättiin vokalistiksi jokunen vuosi sitten. Joku niistä [bändin jäsenistä] sai järkättyä Crossfyren rocklegendaristeilylle, jolla oli Steppenwolf ja ZZ Top soittamassa. Se oli ainoa eurooppalainen bändi. Ne oli neljä vuorokautta aina merillä ja pysähtyivät Nassaussa tai jossain satamassa, ja niillä oli koko ajan keikkoja. Se oli semmoinen sivupolku, joka istui tarinaan hyvin.

Ohjaaja Oskari Pastila.

Ohjaaja Oskari Pastila.

Varsinainen showpainiskene on kuitenkin Suomessa pientä. Michaelkin ajelee vanhalla pikku Twingolla.
Kyllä pitää hattua nostaa noille tyypeille, kun ne vuodesta toiseen tekee vain ihan sen takia, että ne on päättänyt että showpaini on niiden juttu, tuli rahaa tai ei. Kyllähän ne on pienet kuviot, mutta on siinä kasvuakin ollut viime aikoina.

Japanissakin tuntuvat ympyrät olevan pienet, kun paikallinen promoottori ei ollut maksanut edes sähkölaskua.
Kyllä Japanissa on paljon perinteitä 50-luvulta lähtien, ja siellä on isot kuviot painin suhteen, mutta se oli yksittäistapaus tämä veijari, joka ei ollut viitsinyt maksaa sähkölaskuaan. Se ei sinänsä heijastanut sitä painiskeneä siellä. Kyllä se on Japanissa huomattavasti isompi kuin Suomessa.

Jessica Love on transsukupuolinen painija hyvinkin naisvihamielisissä piireissä. Eikö siinä ole hirveä ristiriita?
Tavallaan. Mutta toisaalta samaan aikaan Jessica on varmaan poliittisesti epäkorrektein ihminen, jonka olen eläissäni tavannut. Jouduttiin jättämään pois jotain vitsejä, mitä se heitteli. Sen huumorintaju on niin poliittisesti epäkorrektia, ettei sen takia hirveästi haittaa, kun se menee toiseenkin suuntaan. Se ei ota liian vakavasti itseään. Tuo on kuitenkin show’ta ja siinä vedetään roolia. Eihän ne täysin edusta kenenkään [mielipiteitä] tosissaan. Hyvin se Jessicakin sinne sekaan tuntuu sopivan vaikka erottuu tietenkin sielläkin.

Ottavatko jotkut katsojat showpainin totena vai ymmärtävätkö kaikki että se on lavastettua?
En tiedä tarkalleen, miten se menee Suomessa, mutta WWE, joka on se iso organisaatio Amerikassa, ihan hiljattain teki tiedotteen, jossa ne myönsi viimein että tämä on show’ta tai viihdettä. Niillä nousi katsojaluvut välittömästi 15–20 prosenttia. En tiedä mihin se viittaa, mutta ei siellä välttämättä kaikki tajua, että se on show’ta, vaikka sitä onkin vähän vaikeata ymmärtää. Mutta ihmisiä on monenlaisia.

Michaelin hahmosta tulee mieleen Mickey Rourken esittämä painija elokuvassa The Wrestler. Julistekin vilahtaa elokuvassa.
Onhan siinä kieltämättä aavistus samaa ulkonäköäkin. Ja kaikki ne vaikeudet, mitä siinä läpikäydään. Kyllä siinä on yhteneväisiä tekijöitä.

Dokumenteista ajatellaan usein, että ne kertovat objektiivisen totuuden. Joku dokumentin tekijä taas on sanonut, että dokumentit ovat valhetta, joka syntyy leikkausten avulla. Miten itse näet totuuden ja valheen suhteen dokumenteissa?
Mielestäni se on tarinankerrontaa kaikki. Jonkun näkökulma asioista se on aina. Vaikka se olisi kuinka jollain dogmatyylillä kuvattu, että yritetään olla vaikuttamatta mihinkään. Loppujen lopuksi silloinkin vaikuttaa asioihin. Jos päättää olla vaikuttamatta, niin rajoittaa omaa mahdollisuutta kertoa tarinaa mahdollisimman totuudellisesti. Mielestäni voi päästä lähemmäs totuutta silloin – jos se nyt on edes oleellista – kun ottaa vapauksia ja muokkaa tarinaa. Minä näen sen tuolla lailla, enkä muutenkaan ajattele dokkarin ja fiktion eroja. Ajattelen kaikki oikeastaan vain elokuvina. On vain eri metodeja kertoa se kyseinen tarina. Se voi olla siellä jossain välimaastossa.

Lisää luettavaa