Western-ohjaaja haluaa kertoa totuuden: ”Villissä lännessä oli paljon mustia karjapaimenia”

Kuten elokuvat Training Day ja Southpaw osoittavat, toiminta on Antoine Fuqualle tuttua. Eikä hän epäröi tarttua pyhinä pidettyihin tarinoihin. Hänen näkemyksensä kuningas Arthurin legendasta pitää edelleen joitakin brittejä hereillä öisin. Silti hänkin mietti pariinkin kertaan ennen kuin ryhtyi tekemään uusiksi Seitsemää rohkeaa miestä -westernin. Joka sekin on uudelleenfilmatisointi Akira Kurosawan Seitsemästä samuraista.

Teksti: Marta Bałaga, Barcelona

24.9.2016 13:45

Sanoit, että halusit The Magnificent Sevenissä pysytellä lähempänä Seitsemää samuraita kuin mitä Seitsemässä rohkeassa miehessä tehtiin. Miksi?
Kun näin sen ensimmäistä kertaa, kokemus oli tajunnan räjäyttävä; erityisesti se iso taistelukohtaus loppupuolella. Muistan ajatelleeni: ”Kuinka kauan tuollaisen kuvaaminen oikein kestää?” Niinpä minunkin elokuvani lopussa on taistelukohtaus joka on myös melko iso – sen tekeminen tosiaan kesti. Minulle Seitsemän samuraita on koko projektin sielu ja elämä. Mutta loppujen lopuksi tein vähän kumpaakin. Varsinkin mitä tulee elokuvan hahmoihin. Chris Prattin hahmo on sekoitus Toshiro Mifunea ja Steve McQueenia, koska halusin mukaan jonkun tuomaan tarinaan hieman huumoria. Denzel [Washington] on hieman synkempi. Hieman hiljaisempi. Hän muistuttaa minusta enemmän Kurosawan hahmoa verrattuna Yul Brynneriin, jolla oli John Sturgesin elokuvassa paljon enemmän dialogia.

Ryhmäsi on melko sekalaista seurakuntaa. Oliko sinulla juuri nämä näyttelijät mielessäsi alusta alkaen?
Denzel ainakin, kyllä, heti alusta alkaen. Ethan Hawkesta ajattelin vain, että olisi mahtava saada heidät taas samaan elokuvaan Training Dayn tapaan. Vincent D’Onofrio – olemme ystäviä. Halusin ehdottomasti Chris Prattin, mutta tiesin, että Chris saa tällä hetkellä tarjouksia kaikilta. En ollut varma miten se onnistuisi. Mutta kun soitin hänelle, hän lauloi Oh Shenandoahia, joten tiesin hänen suostuvan (naurua). Hän rakastaa länkkäreitä. Eteläkorealainen Byung-hun Lee, jota kutsun BH:ksi, oli ryhmän neljäs jäsen. Näin hänet elokuvassa A Bittersweet Life ja hän oli mielestäni viilein tyyppi sitten Chow Yun-fatin. Sitten sain Manuel Garcia-Rulfon esittämään Vasquezia – hän on hieno näyttelijä. Sitten intiaaninuorukainen Red Harvest. Roolitus oli hankala, sillä tarvitsin jonkun, joka osaa ratsastaa. Onneksi sain Martin Sensmeierin, joka osaa ratsastaa ja näytellä.

Denzel Washington.

Denzel Washington.

Tämä on kolmas yhteistyösi Denzel Washingtonin kanssa. Mikä tekee suhteestanne niin erikoisen?
Tiedän, että hän antaa mitä haluan. Hän luottaa minuun, minä luotan häneen – on hienoa, kun voi tietää sen kuvauspaikalla. Ja on mukava työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, joita pitää ystävinään. Kun molemmat keskittyvät eivätkä pidä toisiaan itsestäänselvyytenä. Tiedän, että minun pitää olla valmistautunut paikalle tullessani, koska hän ainakin on. Siinä se lyhykäisyydessään. Denzel on yksi uskomattomimmista ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. Hän on hyvä johtaja ja hyvin henkinen mies – enemmän kuin ihmiset aavistavatkaan. Hän tekee paljon toisten puolesta eikä koskaan ota siitä kunniaa medioissa. Ikinä.

Afroamerikkalaiset karjapaimenet eivät ole tuttu näky valkokankaalla. Mieleen tulee lähinnä Cleavon Little elokuvassa Villiä hurjempi länsi, mikä kertoo jo paljon. Mitä tämä tarkoittaa lännenelokuvien mytologiassa?
Totuutta. Jopa sana ”cowboy” oli mustien keksimä. He käyttivät sitä, koska karjapaimenet painivat lehmien kanssa. Joten he olivat jo silloin kuvioissa. Hirttäkää heidät perustuu mustan cowboyn tarinaan, jopa muutama John Waynen elokuva, käsittääkseni myös Etsijät. Villissä lännessä oli paljon mustia karjapaimenia. Lännessä oli paljon aasialaisia. Siellä oli paljon kaikenlaisia ihmisiä. Ei länsi ollut sellainen kuin Hollywood on kuvannut sitä. Ei se ollut vain valkoisia ihmisiä ja intiaaneja vaanimassa vuorella. Siellä oli kaikkia kaikkialta! Ihmiset tulivat joka kolkasta toteuttamaan unelmiaan. Hollywoodin maailmankuva perustuu sen ajan ennakkoluuloihin, joihin elokuvantekijät mukautuivat. Sellainen maailma oli, kun John Ford teki näitä tervehenkisiä, täysin valkoisia elokuvia. Sitten maailma muuttui ja hän teki Etsijät. Se ei sitten enää ollut ollenkaan tervehenkinen.

Sitten Sergio Leone aloitti antisankarin aikakauden.
Eikä hänellä ollut edes nimeä! Hän jopa raiskasi naisen yhdessä elokuvassa. Myöhemmin syttyi Vietnamin sota, ja Sam Peckinpah vei väkivallan uudelle tasolle. Lännenelokuvat muuttuivat maailman myötä. Joten jos haluaa tehdä rehellisen lännenelokuvan, siinä ei ole vain mustia karjapaimenia. Siinä on kaikki. Jopa viihteellä on nykyään velvollisuus kuvata maailmaa sellaisena kuin se on ja oli. Se on myös parempi tapa toimia. Se on kiinnostavampaa ja koukuttavampaa, koska samastumiskohteita on erilaisille kulttuureille. Parasta elokuvassani on, että erilaiset ihmiset liittyvät taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Kaiken kaikkiaan heistä jokainen on vaikuttanut The Magnificent Sevenin tekemiseen: John Ford, Leone, Peckinpah. Olemme kaikki mestareiden oppilaita.

Antoine Fuqua elokuvan Southpaw kuvauksissa.

Antoine Fuqua elokuvan Southpaw kuvauksissa.

Mitä mahdat miettiä Quentin Tarantinon näkemyksestä lännen monimuotoisuudesta. Kun hän teki Djangon ja sitten The Hateful Eightin, monien mielestä se ei enää ollut voimaannuttavaa vaan taantumaa blacksploitaatioon.
En mielelläni kommentoi muiden ohjaajien töitä, mutta Quentin lisäsi westerneihin Quentinin. Hän toi mukanaan oman maailmansa. Mitä minuun tulee, minun ei tarvitse tehdä elokuvaa, jossa sanotaan ”nekru” 400 kertaa. Minun ei tarvitse. Jos hänen tarvitsee, niin kuka minä olen sanomaan mitään negatiivista siitä. Pidän hänestä, olemme ystäviä. Hän näytti minulle The Hateful Eightin. Kerroin mielipiteeni, mutta se on minun ja Quentinin välistä. Ei minulla ole mitään pahaa sanottavaa hänestä. Caravaggio maalasi uskonnollisia hahmoja, joiden päät oli leikattu. Taiteilija voi tehdä mitä haluaa. Minä en tuomitse. Jos jokin asia loukkaa minua, minä käsittelen sen itsekseni. Se elokuvissa onkin hienoa – voi tehdä mitä ikinä haluaa ja sanoa mitä tahansa. Jos se toimii ja yleisö pitää siitä, loistavaa. Jos se loukkaa joitakin niin, että he eivät halua edes nähdä sitä, niin siitä toivottavasti oppii jotain

The Magnificent Sevenin musiikki jäi James Hornerin viimeiseksi. Onko totta, että hän antoi viimeisen tönäisyn, joka sai sinut tekemään elokuvan?
Kyllä on. Työstimme Southpaw’ta ja kävin kylässä hänen luonaan. Aioimme kuunnella siihen tehtyä musiikkia ja hän kysäisi kuinka The Magnificent Sevenin kanssa menee. Sanoin, että se oli hankalassa vaiheessa, koska rahoitus, koska näyttelijät, koska mitä tahansa. Lähinnä ruikutin ja valitin, tiedäthän. Hän alkoi kertoa tarinaa siitä kuinka heillä päin tavattiin ratsastaa. Hän sanoi: ”Sinä, Denzel, Chris Pratt, The Magnificent Seven, Seitsemän samuraita. Sinun on pakko tehdä se!” Totesin, että kyllähän minä, mutta rahoitus… Hän keskeytti minut siihen paikkaan ja katsoi minua silmiin. ”Antoine, ei sillä ole väliä. Et koskaan saa uutta tilaisuutta tehdä westerniä. Sinun on keksittävä jotain”, hän sanoi. Ja tiedätkö mitä, hän oli oikeassa.
Hänen kotonaan käyminen oli kuin olisi astunut sisällä hänen kauniiseen mieleensä. Hänellä ei ollut esillä muistoesineitä elokuvista, ei julisteita, ei Oscar-patsaita. Hänellä oli leluja 1700-luvulta ja katosta roikkui lentokoneita, joita hän oli itse koonnut. James piti kiinni lapsenmielestään ja sitä hän yritti sanoa minullekin. Itseään ei saa ottaa liian vakavasti. On pystyttävä ihmettelemään maailmaa ja nauttimaan mahdollisuudesta luoda jotain sellaista kuin The Magnificent Seven. Ja sitä olen halunnut lapsesta asti: tehdä lännenelokuvan tai olla cowboy, ihan kummin päin vaan. James sai minut päättämään sinä päivänä, että teen sen.

Onko nykyään tosiaan niin vaikeaa saada lännenelokuva tehtyä?
Ne eivät ole olleet menestyksekkäitä, koska ne ovat toistaneet itseään. Kuinka monta valkoista päähenkilöä elokuvaan voi tunkea? Oikeasti. Kuinka monta kertaa sen voi tehdä? Russell Crowen kanssa. Brad Pittin kanssa. Kaikkien kanssa. Uskon, että kun vihdoinkin tekee jotain uutta, ovet voivat aueta. Ajattele vaikka epookkielokuvia. Jos tarina on hyvä ja hahmot kiinnostavia, se toimii edelleen. Lännenelokuva on vielä helpompi, koska siinä on suppeampi ainesosavalikoima. Hahmot ovat mutkikkaita mutta tarinat eivät – The Magnificent Seven kertoo periaatteessa vain seitsemästä tyypistä jotka yrittävät suojella pikkukaupunkia teollisuuspampulta. Kuten sanoin aikaisemmin, westernit ovat olleet aika yksiviivaisia, koska ne kuvaavat kuin Amerikka on nähnyt itsensä. Nykyään sitä voi laajentaa, kuten me olemme tehneet näyttelijävalinnoissa – ja western voi saada uuden elämän. Jos voi kertoa hienon tarinan hienoilla hahmoilla, en ymmärrä miksi Hollywood ei haluaisi tehdä niitä.

Voiko sanoa, että huonoin kokemuksesi ohjaajana on myös parhaasi? Mietin Kuningas Arthuria. Tunnut tietoisesti välttelevän samanlaisten virheiden tekemistä.
Ehdottomasti. Kuningas Arthur opetti minulle paljon. Opin mitä elokuvat minulle merkitsevät. Ihmisillä on syvät henkilökohtaiset näkemykset Kuningas Arthurin kaltaisista elokuvista, koska he ovat kasvaneet niiden tarinoiden kanssa. Ne ovat kestäneet meidän päiviimme syystä. Täytyy olla hyvin varovainen miten niitä käsittelee. Sama juttu uuden elokuvani kanssa. Koska tällä kertaa se merkitsee myös minulle jotain. Katsoimme alkuperäistä isoäitini kanssa, ja hän on nyt poissa. Kyse ei ollut vain elokuvasta vaan kenen kanssa olin sitä katsonut. Uusinnan tekeminen muistutti miksi olin pitänyt alkuperäisestä. Ajatellaan vaikka Steve McQueenin ja Yul Brynnerin kohtausta. He halusivat, että intiaanille annettaisiin kunnon hautajaiset siinä missä kenelle tahansa muullekin. Se oli heiltä heti rasismin vastainen julistus. Riippumatta siitä tekivätkö he niin koska heillä oli tylsää vai koska he aidosti välittivät, muistan sen liikuttaneen minua. Tällaisia elokuvia tehdään yleisöä varten. Se on jotain, jonka Kuningas Arthur opetti minulle. Ei synkkää pientä elokuvaa, jota kukaan ei halua nähdä, tehdä vain siksi, että haluaa ”keksiä tarinan uudelleen” tai jotain vastaavaa. Se pitää tehdä niin eeppisesti, helposti lähestyttävästi ja kiinnostavasti kuin mahdollista. Siihen minä tähtään.

Mutta jos tarinasta pitää niin paljon, kuinka siitä tehdään itsensä näköinen?
Ongelmana oli, että minun piti lukea käsikirjoitusta ohjaajana mutta samalla myös 12-vuotiaana poikana ja yrittää muistaa hetket jotka saivat minut hymyilemään ja isoäitini taputtamaan käsiään. Koska halusin varmistaa, että ne hetket olisivat mukana nytkin. Kun tarttuu johonkin, jota rakastetaan kaikkialla maailmassa, se pitää purkaa palasiin hyvin huolellisesti. Saada selville mikä on tarinan todellinen dna. Mikä värähtelee samalla taajuudella ihmisten kanssa. Päällisin puolin The Magnificent Sevenin tärkein asia on sen hahmogalleria. Siinä on elokuvan viehätysvoiman salaisuus. Mutta tarinan sydän on uhraus, jonka he tekevät. Joskus elokuvat voivat inspiroida ihmisiä kohti parempaa. The Magnificent Seven, Seitsemän samuraita – ne ovat elokuvia siitä miten toimia paremmin. Miten muut asetetaan itsensä edelle. Samurai tarkoittaa sanana palvelemista. Se oli heidän elämäänsä, he olivat tarpeen tullessa valmiit kuolemaan jonkun toisen puolesta. Halusin varmistaa, että se pysyisi samana. En halunnut studion tai kenenkään muuttavan sitä, sillä siitä elokuva kertoo. Se on tarina uhrautumisesta.

Sinut tunnetaan testosteronin täyteisistä elokuvista – The Magnificent Seven on äärimmäinen versio siitä. Kiinnostaako naisnäkökulma sinua lainkaan?
Joskus Hollywoodissa voi joutua lokeroiduksi. Jos tekee maskuliinisen elokuvan, saa pääasiassa tilaisuuksia tehdä lisää sellaisia. Kyse ei ole siitä etteikö se kiinnostaisi minua – sellaisia käsikirjoituksia ei vain tarjota minulle usein. Luulen, että The Equalizer on ensimmäinen elokuvani, jossa oli todellisia naisrooleja. Silloin myös tutustuin Haley Bennettiin ja jos olisin silloin törmännyt tarinaan, jossa on kunnon naispääosa, olisin ilomielin tehnyt sen hänen kanssaan. Hän oli mieleiseni näyttelijä. Vähän samaan tapaan kuin mitä tunnen Denzeliä ja Ethania kohtaan. Palkkasin Haleyn myös Seveniin ja hänen hahmonsa on hyvin vahva, hän ei ole vain seksiobjekti. Joten tavallaan tutkin mainitsemaasi puolta enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Hughesin veljeksiä ja Tim Storya lukuun ottamatta olet yksi harvoista afroamerikkalaisista ohjaajista, jotka pääsevät työskentelemään tässä mittakaavassa. Onko se turhauttavaa?
Voisin pysähtyä huutamaan koko päiväksi, mutta ei se saisi ketään kuuntelemaan. Täytyy vain tehdä työnsä, koska se on ainut asia, johon ihmiset reagoivat. Jos vain puhu aiheesta, en ole tekemässä töitä. Urheilun puolella amerikkalaisessa jalkapallossa ei pitkään ollut mustia pelinrakentajia. Ei ennen kuin he alkoivat voittaa. Maailma muuttuu vain töitä tekemällä. Se ei muutu vain puhumalla siitä. Mainitsemasi tilanne on minulle tuttu. Näen ihonvärini joka aamu, kun herään. Mutta en saa ketään muuttumaan. En saa ketään pitämään itsestäni. Mutta jos se, mitä teet, koskettaa ja tekee rahaa, saat lisää töitä ja se joka sitä yrittää estää saa potkut. Niin asiat toimivat tällä alalla. Keskustelu on hienoa, mutta se ei muuta mitään. Jos menestyn, Hollywoodin on tunnustettava se, ja seuraavalla minun näköiselläni on paremmat mahdollisuudet. Se on parasta mitä voin tehdä.

Lisää luettavaa