Richard Brown on niin työssään kuin avioliitossaan pahasti urautunut, englantilaista kirjallisuutta hienostuneessa yliopistossa opettava keski-ikäinen professori. Oppilaat eivät välttämättä välitä hänen opetuksistaan, eikä hän välitä heidän kiinnostuksestaan tai sen puutteesta. Hän ei jaksa edes närkästyä taiteilijavaimonsa suhteesta yliopiston dekaaniin. Päinvastoin, se tuntuu vapauttavan Richardin edes teeskentelemästä aviollisia velvollisuuksia.
Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Richard heti elokuvan alussa saa lääkäriltään kuolemantuomion. Pahasti levinnyt syöpä mahdollistaa enää puolisen vuotta elinaikaa, rankoilla hoidoilla ehkä vuoden enemmän.
Alkujärkytys on tietysti kova, mutta nopeasti Richard päättää, ettei yritäkään pitkittää olemassa oloaan tautia mahdollisesti pahemmilla hoidoilla. Hän päättää myös sen, että vaikka hän on pilannut elämänsä, kuolemansa hän hoitaa kunnialla.
Kotona Richard ei asiasta ilmoita mutta ryhtyy tietoisesti näkemään vaimonsa ja tyttärensä ihmisinä. Hän myös ottaa omalta osaltaan vastuuta siitä miten yhteiselämä ei ole ollut herkkua kenellekään osapuolista.
Tärkeämpi projekti Richardilla on töissä. Hän heivaa tunneiltaan kaikki, joita kirjallisuus ei oikeasti kiinnosta tai joilla ei todennäköisesti ole hänen opeilleen käyttöä. Jäljelle jääneistä viimeisistä oppilaistaan hän aikoo koulia itsenäisesti ajattelevia älykköjä, jotka toivottavasti saavat elämässään enemmän aikaan kuin omiin pieniin ympyröihinsä jämähtänyt opettajansa.
Kun ohjelmistoon tulee tuntemattoman ohjaajan pari vuotta vanha, nimeäänkin välillä muuttanut elokuva, josta ei muutamasta nimekkäästä näyttelijästä huolimatta ole kuullutkaan, ennakko-odotukset eivät ole korkealla. Ehkä siksikin Näkemiin professori on jopa positiivinen yllätys. Se ei nouse mestariteosten joukkoon mutta on omassa viitekehyksessään vallan ammattimainen tuote.
Erityisen virkistävää on nähdä Johnny Deppin pitkästä aikaa näyttelevän draamaelokuvassa eikä fantasiaseikkailussa tai hölmössä komediassa. Mikä tärkeintä, hän tuntuu nauttivan siitä. Hän malttaa pitää maneereitaan kurissa ja oikeasti tuntuu pyrkivän kaivautumaan syvemmälle hahmonsa nahkoihin. Hänen mainio vastapainonsa on Danny Hustonin liikuttavan hauskasti esittämä työtoveri, joka tuntee ja kärsii pragmaattisesti ajattelevan ystävänsäkin edestä.
Elokuvan pahin ongelma on klisee, jonka mukaan älykkäällä, taiteellisella tai muuten erityisellä ihmisellä, yleensä miehellä, on lupa olla epämiellyttävä muita kohtaan. Keskittyessään kodin ja työn erityisryhmiinsä Richard ei pahemmin välitä muiden tunteista tai jälkeensä jättämästä sekasorrosta. Lisäksi elokuva on näennäisestä liberaaliudestaan huolimatta melko seksistinen: naisseikkailulla herkutellaan aivan liian pitkään, kun taas homoseksuaalisuus ohitetaan vitsikkään viittauksenomaisesti.
Lisäksi takaraivossa kaihertaa ajatus, että vaikka elokuvan parissa viihtyy, käytettävissä olleista aineksista ja resursseista olisi pitänyt saada irti vieläkin vähän enemmän.