Kolumni: Puuduttava eurooppalainen elokuva ja amerikkalaiset helmet

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilä kirjoittaa elokuvasta kolumnisarjassaan Naisen kylkiluu.

Hän on ottanut kohteekseen eurooppalaisen elokuvan. Sipilä tunnustautuu vannoutuneeksi eurooppalaiseksi muttei halua katsoa eurooppalaisia elokuvia. Hänen mukaansa niiden katsominen on kärsimystä ja elokuvantekijät kikkailevia ja hidassoutuisia. Puuduttavien arthouse-leffojen jälkeen hän kuitenkin löytää välillä amerikkalaisen helmen.

Sipilän kirjoituksesta tulee mieleen, että hän on katsonut eurooppalaista elokuvaa velvollisuudesta. Hän kirjoittaa ettei ”enää viitsi kaunistella elokuvamakuaan”. Hän kannattaa eurooppalaista elokuvatuotantoa, ”jos ei ole pakko mennä itse katsomaan”.

Mutta kuka pakottaa? Ei kai mitään elokuvaa ole pakko katsoa jos ei halua, oli se sitten eurooppalainen, amerikkalainen, afrikkalainen tai aasialainen.

Ilmeisesti jokin sisäinen tai ulkoinen pakko Sipilällä on ollut, koska hän nyt keski-ikää lähestyvänä ei enää viitsi kaunistella elokuvamakuaan.

Sipilä väittää myös, että ”ikääntynyt Eurooppa tekee elokuvia nuorille elokuvanharrastajille, kun taas nuoren väestön Yhdysvallat puskee elokuvia mukavuudenhaluisille keski-ikäisille”.

Tämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Jokainen vähänkin amerikkalaista elokuvateollisuutta seuraava tietää, että suurin elokuvia katsova ryhmä Yhdysvalloissa on teini-ikäiset ja nuoret, ja eniten yleisöä keräävät elokuvat ovat toimintaelokuvia tai erilaisia fantasiaseikkailuja.

Toinen väite on se, että eurooppalaiset elokuvat ovat liian pitkiä. Ei pidä paikkaansa. Lars von Trierin Nymphomaniac kestää neljä tuntia, mutta se on poikkeus. Eurooppalaiset elokuvat harvoin ovat pidempiä kuin vaikkapa amerikkalaiset, joita nykyään usein venytetään reilusti yli kahden tunnin.

En tiedä mitä ne amerikkalaiset helmet ovat, joista Sipilä puhuu, koska hän ei mainitse yhtään elokuvaa tai elokuvantekijää nimeltä jutussaan. Hän toivoo kuitenkin, että elokuvat olisivat melko lyhyitä ja selvästi artikuloituja eikä niissä tuijotettaisi horisonttiin.

Ehkä tuo amerikkalainen helmi oli Lego-elokuva? Sen kesto on tasan sata minuuttia, joten ehkä se voisi kelvata. Vai voisiko se olla Jackass esittää: Paha pappa? Ainakin artikulointi on selvää molemmissa, eikä varmasti olla hitaita ja raskaita.

Sipilä jättää tarkemmin kertomatta, mikä amerikkalaisissa elokuvissa on parempaa kuin eurooppalaisissa. Ei kuitenkaan jää epäselväksi, että hänen mielestään eurooppalaisen elokuvan katsominen vastaa suurin piirtein inkvisition eteen joutumista tai vesikidutusta.

Sitä paitsi mitä se eurooppalainen elokuva sitten edes on? Suomessakin tehdään elokuvia Kummelista Kaurismäkeen. Ranskassa tuotetaan taide-elokuvien lisäksi paljon hömppäkomedioita.

Elokuvista saa olla mitä mieltä haluaa, mutta tuntuu ikävältä, jos Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja on näin ymmärtämätön. Hän ei tunnu käsittävän kulttuurin merkitystä lainkaan, vaan tekee siitä jonkinlaisen ikävän velvollisuuden.

Aina voi keskittyä etsimään vain amerikkalaisia helmiä, mutta miksi synnyttää vastakkainasettelua eurooppalaisen ja amerikkalaisen elokuvan kesken. Taide-elokuvia kohtaan koetaan Suomessa muutenkin ennakkoluuloja. Miksi kasvattaa niitä Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan suulla.

Kulttuurin seuraaminen ei ole velvollisuus, joka ”kasvattaa luonnetta”. Sen pitäisi olla vapaaehtoinen elämys, hengen ravintoa, joka koskettaa sielua. Jokainen voi löytää omat helmensä, ja niitä voi etsiä ihan vapaaehtoisesti. Oli sitten minkä ikäinen tahansa.

Jussi Huhtala

Kirjoittaja on Episodin toimituspäällikkö. Seuraa Twitterissä: @JussiHuhta1a