Aina silloin tällöin minulta kysellään kaikkien aikojen parhaita elokuvia, tai sitten niitä tulee muuten vain listailtua.
Vuosien varrella listan järjestys tai sisältö vaihtelee, mutta joku Andrei Tarkovskin (1932–1986) elokuva on aina varmasti mukana. Yleensä se on Peili.
Tarkovskin elokuvista voisi tosin minkä tahansa nostaa parhaiden elokuvien listalle. Tarkovski on mestariohjaajienkin joukossa siitä poikkeuksellinen tekijä, että hänen kaikki pitkät elokuvansa ovat elokuvahistorian merkkiteoksia – vähän samaan tapaan kuin Stanley Kubrickilla.
Tarkovski ja Kubrick olivat molemmat neroja mutta samalla täysin erilaisia ohjaajia. Molempia yhdistää kuitenkin järkähtämätön tinkimättömyys ja kunnianhimo sekä se, että elokuvia valmistui harvakseltaan. Tarkovski teki vain seitsemän pitkää elokuvaa 27 vuoden aikana. Neuvostoliitto ei ollut helppo työskentelypaikka omaperäiselle ohjaajanerolle. Tarkovski ei käsitellyt poliittisia aiheita, mutta kommunistisen valtion byrokratia ja kontrolli vaikeuttivat silti hänen työtään.
Jos Kubrickille pitkät tauot elokuvien välillä johtuivat omasta täydellisyyden tavoittelusta, niin Tarkovski olisi ollut valmis tekemään enemmänkin elokuvia, mitä hän valittelee päiväkirjoissaankin. Lopulta Tarkovski päätyi tekemään kaksi viimeistä elokuvaansa ulkomailla. Nostalgia valmistui Italiassa. Viimeiseksi jäänyt, juuri dvd:nä ilmestynyt Uhri, kuvattiin Ruotsissa.
Nostan Peilin suosikiksi, mikä johtuu ehkä siitä, että se oli ensimmäinen näkemäni Tarkovskin elokuva. Lisäksi Peilissä näkyy ehkä selvimmin ne osa-alueet, jotka tekevät Tarkovskista suuren ohjaajan.
Näin Peilin ensimmäisen kerran joskus vuoden 1990 tienoilla suttuiselta videonauhalta. Kuvanlaatu ei kuitenkaan ollut niin huono, etten olisi huomannut elokuvan maalauksellisia kuvakompositioita ja runollista voimaa. Tarkovskin elokuvissa maisemat ja ihmiskasvotkin ovat kuin maalauksia. Etenkin se miten Tarkovski käsittelee lapsuuden muistoja, ihmissuhteita tai syntymää ja kuolemaa, nostaa hänet silmissäni kaikkien ohjaajien yläpuolelle.
Tarkovskin työt koskettavat sielua ja henkisiä ominaisuuksia. Hänen elokuvissaan on viittauksia kristinuskoon ja hengellisyyteen, mutta silti ei tarvitse tunnustaa mitään uskontoa ymmärtääkseen niitä. Se on universaalia pyrkimystä kehittyä henkisellä tasolla. Tarkovskin elokuvissa on aina uskoa ja toivoa. Ne ovat täysin vailla kyynisyyttä, mutta silti niissä ei ole mitään banaalia tai pateettista.
Ne jotka haluavat ajatella elokuvia rationaalisesti, pitävät Tarkovskin elokuvia usein käsittämättöminä. Niistä puuttuu selkeä juonikuvio, ja yksittäiset tapahtumatkin tuntuvat usein vaikeaselkoisilta eivätkä tunnu suoranaisesti liittyvän toisiinsa. Tarkovskin elokuvat eivät kuitenkaan ole mitään salattuja arvoituksia, jotka ratkeavat lopun yllätyskäänteellä. Tarkovskin elokuvat ovat kuin maalauksia tai runoja, jotka sisältävät valtavan määrän vaikuttavia yksityiskohtia. Painottomuuden tila Solariksessa. Kynttilän kantaminen Nostalgiassa. Tulipalo Uhrissa. Tuuli ja virtaava vesi missä tahansa elokuvassa. Mitä enemmän yksityiskohtia tarkastelee, sitä suurempi kokonaisuus niistä kussakin elokuvassa syntyy. Ja vaikka jokin yksittäinen asia jäisikin mielessä arvoitukseksi, se ei ole tärkeää. Ei kaikkea tarvitse ymmärtää heti. Jokainen Tarkovskin elokuva on kuin matka, jonka voi kulkea sen päähenkilöiden kanssa. Matka ei aina etene lineaarisesti, mutta sen jälkeen tuntee kokeneensa jotain merkittävää ja oivaltaneensa jotain tärkeää elämästä.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edelliset kolumnit:
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä