Väkivaltaelokuvat kärsivät alhaisista ikärajoista

Olen kuluneen kuukauden aikana katsonut valtavan määrän elokuvia. Kokonaismäärä lähentelee vähintään kuuttakymmentä. Niistä valtaosa oli jollain tapaa väkivaltaisia.

Ajoitin oman talvilomani mukavasti Jeesuksen kärsimyksistä tarjottujen vapaapäivien ympärille, jolloin minun oli helppo pitää yhteensä yksitoista päivää räävitöntä elokuvaputkea. Vähän kylmempi kausi minun ja Netflixin välillä oli hiipumaan päin ja tuijotin sovelluksen elokuvia pleikkari sauhuten.

Vaikka Netflixin suositukset ovat joskus koomista luettavaa, löytää niistä silti hyvin alkaneen putken jälkeen itselleen hienoja neljänkin elokuvan suoria melkein kuin Spotifyn related artists -sivulta toiselle pomppisi. Oman elokuvamakuni ytimen muodostavat kauhu-, toiminta- ja jännityselokuvat. Tämän kovan ytimen ulkopuolelta katson toki valtavat määrät muitakin lajityyppejä, mutta tuon epäpyhän kolminaisuuden pariin palaan yhä uudelleen.

Kyseisiä lajityyppejä yhdistää ahdistavuus, jännitys ja monesti myös väkivaltaisuus. Jopa hassuakin hassumpi Rush Hour (1998) sisältää valtavat määrät väkivaltaa, vaikka se onkin puettu hassun sedän hassuihin koreagrafioihin.

Aloin tämän valtavan elokuvamassan puolessa välissä miettiä omaa suhdettani elokuvissa esiintyvään väkivaltaan ja sen merkitykseen. Jatkuva keskustelunaihe tuntuu olevan se, että Hollywood-tuotannot ajetaan väkisin PG-13-muottiin.

Se takaa loogisesti elokuvastudiolle suuremmat rahanyssäkät suuremmasta yleisöpotentiaalista johtuen, ja sillä on tämän päivän kurimuksessa valtava merkitys. Veren ja luumurskan perässä juoksevista nuorista (ja vähän vanhemmistakin) miehistä koostuva yleisömassa ei suurten elokuvastudioiden pankkitiliä kerrytä. Mutta psykologisesti, kasvatuksellisesti ja yhteiskunnallisesti ajatellen tuo PG-13-väkivalta on ihan älyttömän typerää.

Tämä taas saa monet ihmettelemään, että miksi. Usein PG-13:sta valittavalle vastataan, että pitääkö sen veren aina roiskua ja päiden irrota. No ei pidä, mutta väkivallan pitää tuntua ollakseen merkityksellistä. Ja kun se tuntuu, se on usein rumaa ja ikävää.

Katsomistani elokuvista kaksi suurinta ja kalleinta tekelettä olivat Noah (2014) ja Yön ritarin paluu (2012). Molemmat kärsivät PG-13:n tuomista massa-aatteista.

Sen lisäksi, että Noah oli muutenkin aivan uskomattoman surkea ja typerä tekele, ehkä jopa tämän vuoden paskin elokuva, oli sen väkivalta erittäin typerää. Ihmisten raaka hurmos ennen vesimassojen syntyä muistutti lähinnä Stockmannin Hullujen päivien alkuryysistä. Kun valtavat animaatiokiviörkit tuhosivat ihmisjoukkoja rautaketjuaseilla, se muistutti enemmän harmitonta lakaisua. Jäi sellainen fiilis, että muutaman tuhannen ihmisen pyyhkiminen pois ei tunnu missään, ei aiheuta minkään sortin ahdistusta ja ei yksinkertaisesti tunnu yhtään miltään.

Sama ongelma vaivasi myös Yön ritarin paluuta, jonka toista katselukertaa olen säästellyt ensi-iltahuumasta lähtien. Arvostan Christopher Nolanin visiota Batmanista erittäin paljon. Trilogian keskimmäinen elokuva Yön ritari (2008) räjäytti pankin todella kekseliäällä ja sarjakuvataustastaan huolimatta realistisella otteellaan, ja viimeinen osa jatkoi upeasti tällä tiellä. Yön ritarin paluussa flirttaillaan Michael Mannin Heat – ajojahdin (1995) tasoisten rikosklassikoiden kanssa, mutta väkivalta ei ole yhtä realistista. Mitä vain voi tehdä, koska se ei kuitenkaan satu. Vastustajia pyörtyy, taintuu ja todennäköisesti kuolee, mutta eihän sitä tuollaisessa elokuvassa voi esittää.

Tähän voi toki vetää helpon analogian siitä, että joku mielenvikainen päätti tehdä iljettävän ja typerän teon elokuvan ensi-illassa, mutta sillä ei siltikään ole mitään tekemistä kyseisen elokuvan kanssa. Saati sen mitä elokuvalla on annettavanaan.

Onneksi tuollaista ei ole enää tapahtunut ja sarjakuvaelokuvia on julkaistu onnistuneesti roppakaupalla. Näitä kaikkia tuntuu yhdistävän sama hölmöily, mutta kohderyhmänähän todella on se nuoriso. Kapteeni Amerikan tuoreet seikkailutkin puuduttivat välittömästi, kun ihan mukavasta dialogista siirryttiin kahden pennin ”taistelu”jaksoihin.

Katsomistani elokuvista graafisesti, henkisesti ja tyylillisesti väkivaltaisin oli helposti The Raid 2: Berandal (2014). Vaikka sen väkivalta oli jopa hurmoksellisen kaunista, taiteellista, upeasti koreografioitua balettia kuoleman kanssa, se silti sattui. Ja se sattui paljon. Katsoin elokuvasarjan ensimmäisen osan The Raid: Redemption (2012) aikoinaan krapulassa elokuvateatteri Andorrassa lähes ensimmäisessä rivissä. Harvoin minulla on tullut fyysisesti yhtä paha olo elokuvissa, kun se turpakäräjä tulee ruudun läpi ja iskee palleasta tyhjät pois.

Näissä elokuvissakin taistellaan pahaa vastaan siinä missä Batmaneissa, mutta ne näyttävät väkivallan erittäin viimeisenä keinona ja katsojalle jää olo, että tuo ei ole mitenkään hyvä juttu. Tämä sama toistui yhdessä jos toisessakin katsomassani elokuvassa ja näistä juuri yksikään ei ollut joutunut kumartelemaan suurille massoille ikärajojen suhteen vaan asiat voitiin näyttää niin kuin niiden haluttiin tuntuvan katsojassa.

Mutta silti väkivaltaisia elokuvia on mielenkiintoista katsoa. Miettiä omia tunnetiloja ja kokea turvallista pelkoa ilman tosielämän kauheuksia. Samoja tunteita voisi myös periaatteessa saada peleistä, mutta minulle ihmisten näyttelemä väkivalta tulee todennäköisesti aina olemaan todellisempaa kuin koodattu virtuaalitodellisuus.

Pelien graafisella ilmeellä tai realismilla ei ole mitään tekoa asian kanssa, eikä edes pelimekaniikallakaan, koska se on edelleen aina koodia. Nollia ja ykkösiä toisensa perään. Vaikka elokuva kokisi kuinka rankan digitaalisen puunauksen jälkikäsittelyvaiheessa siinä näyttelee ihmisiä. Nämä henkilöt esittävät tekevänsä toisilleen näitä väkivallan tekoja ja varmasti se jättää myös jokaiseen näyttelijään jälkensä, oli kuinka käsikirjoitettua tahansa.

En ole ikärajojen asiantuntija, kasvatuksesta tai psykologiasta puhumattakaan, mutta koen että tuollainen outo välimallin väkivalta on jopa enemmän haitaksi kuin sellainen, jossa katsoja oikeasti näkee siitä aiheutuvaa kärsimystä. Siihen en uskalla ottaa kantaa, voiko isin ja äidin pikkupirpanoille sitten näyttää väkivaltaa ollenkaan. Jos olisi pakko päättää niin varmaan sitten ei.

Näin 7-vuotiaana ensimmäistä kertaa todella väkivaltaisen, ahdistavan ja pelottavan Painajainen Elm Streetillä (1984). Isäni halusi näyttää sen minulle esitelläkseen todellisuuden ja elokuvan eroja. Ei olisi paremmin voinut onnistua! Painajaiset olivat pieni hinta siitä opetuksesta, mitä elokuvien ja tosielämän ero voi kauheimmillaan olla.

Jesse Huusari

Kirjoittaja on Episodin Art Director. Seuraa twitterissä: @jhuusari
Jesse Huusarin blogi