Arnold Schwarzenegger (s. 1947) on yksi menestyneimmistä kehonrakentajista: hän voitti alan arvostetuimman Mr. Olympia -tittelin seitsemän kertaa ammattiuransa aikana. Unelma elokuva-alalla työskentelystä oli ollut kehonrakentajan mielessä jo nuoresta pojasta asti. Arnold sai nuorena poikana inspiraatiota omaan unelmaansa nähdessään kehonrakentajien pioneereihin kuuluvan Reg Parkin Herkuleksen roolissa.
Siirtymä kehonrakentajasta näyttelijäksi ei kuitenkaan ollut helppo. Moni elokuva-alan ammattilainen Hollywoodissa ei uskonut Schwarzeneggeriin. Hänen näyttelijäkykynsä ja vahva aksenttinsa eivät vakuuttaneet, että Arnold voisi olla joskus elokuvatähti.
Kehonrakentajiin – Iso-Arska mukaan lukien – saatetaan suhtautua ihaillen, mutta usein takaraivossa on stereotyyppinen ajatus, että lihaksilla kompensoidaan aivosolujen puutetta.
Schwarzenegger on aina osannut viedä uraansa eteenpäin, koska hänellä on aina ollut seuraava tavoite mielessä, kun edellinen on saavutettu, eikä hän usko varasuunnitelmiin – hänellä ei ole ollut ”plan B:tä” takataskussa. Arnold on osannut alusta asti ajatella laatikon ulkopuolelta – kuten esimerkiksi hyödyntäessään ja soveltaessaan balettitanssituntien oppeja liikeratojen rakentamisessa kehonrakennuskisojen esityksiä varten. Lisäksi Iso-Arska on osannut tarttua tilaisuuteen, kun sellainen on kovan työn jälkeen tarjoutunut.
Yksi toimintasankariuran keskeisimmistä päätöksistä oli hyväksyä tappajakyborgin rooli James Cameronin Terminator – tuhoaja -elokuvasta. Alun perin Cameron suunnitteli Schwarzeneggeriä Kyle Reesen, tulevaisuudesta saapuvan auttajan rooliin. Arnoldin asemiespalveluksen aikaiset kokemukset ohjasivat Cameronin muuttamaan roolitusta. Näin ollen elokuvan pahiksen rooliin suunniteltu O.J. Simpson (!) sai väistyä.
Terminator – tuhoaja.
Roolista tuli Arnoldin ikonisin, ja hän onkin palannut Terminatorin pariin viisi kertaa uransa aikana.
Mutta syy, miksi Schwarzenegger ensinnäkään suostui rooliin, toimii myös tämän tekstin pohdinnan keskiössä.
Heti uransa alkuvaiheessa näyttelijäksi pyrkivä Schwarzenegger teki tärkeän päätöksen: hän hyväksyy roolin vain ja ainoastaan, jos hän on elokuvan pääosassa.
Tarkoitus oli päästä irti stereotyyppisistä, muskelimiehille varatuista sivuosarooleista, joita hänelle tarjottiin (esimerkkinä Schwarzeneggerin varhaisuran ”muskelimiehen rooleista” oli sivuosa Robert Altmanin elokuvassa Pitkät jäähyväiset).
Arnold halusi nähdä oman nimensä elokuvan mainosjulisteessa ainoastaan ylimmäisenä (englanniksi top billing). Hän pystyi näkemään itsensä tähtenä, ei sivuosan esittäjänä. Hän uskoi itseensä, joten muuta vaihtoehtoa ei ollut. Päätöksellään Schwarzenegger pyrki vakiinnuttamaan oman nimensä pääosaesittäjän asemaan.
Tästä periaatteellisesta päätöksestä Schwarzenegger on pitänyt tiukasti kiinni aina tähän päivään asti.
Iso-Arska sai jalan Hollywoodin oven väliin ja kampesi itsensä 80- ja 90-lukujen aikana toimintaelokuvien ikoniksi ja todelliseksi kassamagneetiksi monen studiopomon ja tuottajan odotusten vastaisesti.
Mutta viime aikoina olen pohtinut, tekeekö Schwarzenegger virheen seisoessaan edelleen tiukan päätöksen takana?
Jotta voimme paremmin ymmärtää Iso-Arskan nousua elokuvamaailman huipulle, ensin meidän pitää tarkastella Hollywoodin ”nokkimisjärjestyksen” trendejä.
Joten tarkastellaanpa hiukan elokuvatähtien historiaa.
Isojen elokuvien isot tähdet
Nokkimisjärjestyksellä viittaan siihen, mitä (tai ketä) studiot arvottavat ja ovat arvottaneet eniten elokuvaprojektien suunnittelu-, rahoitus- ja päätöksentekoprosesseissa. Meidän on muistettava, että elokuva-ala on bisnestä, ja bisnekselle kaikista tärkeintä on osata ennustaa ja löytää vastaus kysymykseen: mikä myy?
Nokkimisjärjestyksessä on nähdäkseni ollut kyse markkinoinnin näkökulmasta täydellisen paketin kasaamisesta. Studiot ovat hukassa, jos uutta elokuvaprojektia ei pystytä selkeästi markkinoimaan. Täytyy huomioida kohderyhmät ja yleisösegmentit, joille tuote on mahdollista myydä.
Periaatteessa tässä merkitsevät eniten elokuvaprojektin tunnistettavista piirteistä ja kategorioista – toisin sanoen elokuvan genrestä. Esimerkiksi komediaa markkinoidaan aivan eri tavoin kuin kauhua. Mutta käytännössä todellinen tunnistettavuuden valuutta ovat projektin tähtinimet.
Lähes poikkeuksetta kyse on projektiin kiinnitetyistä näyttelijöistä ja ohjaajista, koska kaikki muut luovat tekijät tulevat niiden jälkeen.
Joskus harvinaisissa tapauksissa elokuvan tähtinäyttelijä ja ohjaaja ovat yksi ja sama henkilö. Jo elokuvahistorian alkutaipaleelta meillä ovat esimerkkeinä Charlie Chaplin ja Buster Keaton.
Mutta pohjimmainen kysymys studioiden näkökulmasta on: myykö tämä tuote? Taitoa tai innovatiivisuutta ei mitata. Jos elokuvat floppasivat, luotto tähtinimen vetovoimaan hiipui ja uutta alettiin etsiä tilalle.
Mutta 70-luvulla tapahtui varsin erikoinen kehityskulku, kun elokuvaohjaajien joukosta nousi tähtinimiä, joiden mielenliikkeitä studiot seurasivat elokuvaprojektien suhteen.
Tämä juonsi juurensa 60-luvulta, jolloin elokuvaprojektin menestyksen nähtiin johtuvan ohjaajan otteesta ja ammattitaidosta.
Tuon ajan jättihitit, kuten Easy Rider, Bonnie ja Clyde, Miehuuskoe ja Rosemaryn painajainen nähtiin ennen kaikkea ohjaajiensa hengentuotoksina. Tämä näkemys vain vahvistui 70-luvulle tultaessa. uusien nousevien ohjaajanimien projektit, kuten William Friedkinin Kovaotteiset miehet ja Manaaja sekä Francis Ford Coppolan Kummisetä ja Ilmestyskirja. Nyt olivat isoja menestyksiä, puhumattakaan Steven Spielbergin Tappajahaista, jota pidetään ensimmäisenä blockbusterina.
Kehityskulkuun vaikutti tietysti myös studioiden halu pyristellä irti omista liian tiukoista rakenteistaan. Vuosikymmenten ajan hioutunut, kellontarkasti toiminut studiokoneisto joutui kriisiin, kun kalliit musikaalit (kuten esimerkiksi Rex Harrisonin tähdittämä Tohtori Dolittle) floppasivat lippuluukuilla. Uuden polven amerikkalaiset ohjaajat ja heidän studiorakenteiden ulkopuolelta tulevat visionsa nähtiin kassavirtaa elvyttäväksi lääkkeeksi.
Jos ohjaaja toimi tärkeimpänä yksittäisenä henkilönä, joka on vastuussa koko projektista, studioiden prioriteettilistallahan on etsiä uusia ja nousevia kykyjä. Kuka nyt ei haluaisi saada seuraavaa hittien tekijää omaa talliinsa?
70-luvun lopussa Hollywoodin oman sukupolvensa ohjaajien ihmelapseksi nostettiin eräs Michael Cimino.
Ciminon esikoisohjaus, Clint Eastwoodin tähdittämä Rajut kaverit (1974) nousi hitiksi. Varsinainen läpimurto oli kuitenkin vasta ohjaajan toinen elokuva, Kauriinmetsästäjä, joka menestyi sekä kriitikoiden että maksavan yleisön näkökulmasta. Elokuva rynnisti ja kahmi Oscar-palkintopöydältä viisi pystiä (mukaan lukien parhaan elokuvan ja ohjaajan pystit).
On kohtalon ivaa, että ihmelapseksi tituleerattu, menestystä ja arvostusta kahminut ohjaaja tulisi tekemään heti seuraavalla työllään tyhjäksi ohjaajakollegoidensa kollektiivisesti ansaitseman arvostuksen.
Kauriinmetsästäjän jälkeinen Ciminon suurteos, vuonna 1980 valmistunut Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate) oli suurin yksittäinen moukari, joka romutti uskon ”tähtiohjaajien” asemaan.
Kauriinmetsästäjän tekoprosessi oli Ciminolle rankka kokemus, koska studio halusi leikata elokuvaa lyhyemmäksi. Cimino käytti kaikki mahdolliset temput aina salatuista testinäytöksistä alkaen, jotta hänen versionsa elokuvasta päätyisi valkokankaille. Valitettavasti Cimino oli oikeassa ja hän sai tahtonsa läpi – ja elokuva-alan pääpalkinnon vielä kaupan päälle.
Portti ikuisuuteen -elokuvan tuotannon aikana Cimino oli sokaistunut omasta menestyksestään. Hänen kanssaan neuvottelu oli vaikeaa, tai itseasiassa täysin mahdotonta, koska hän uskoi omaan visioonsa täysin.
Perinteikkäälle United Artists -studiolle elokuvan tuotannosta muodostui kiirastuli, joka vain venyi ja venyi. Alun perin sovittu noin 11 miljoonan dollarin budjetti kasvoi kasvamistaan. Ciminon suureelliset haaveet elokuvan toteuttamisesta pitkittivät kuvauspäiviä. Perfektionistina tunnettu ohjaaja käytti valtavat määrät filmiä ottaessaan kymmeniä ja kymmeniä otoksia samasta kohtauksesta, jotta se menisi juuri oikein.
Jo kuvausten aikana elokuva sai huonon maineen, mikä ei auttanut markkinointiosastoa lainkaan.
Portti ikuisuuteen on ohjaajansa egoon kietoutunut ylipitkä melodraama, joka ilmestyessään alisuoriutui tähtitieteellisen surkeasti lippuluukuilla – elokuva tienasi vain 3,5 miljoonaa dollaria 44 miljoonan tuotantobudjettiin nähden. Ylipitkää ensimmäistä versio saksittiin ja julkaistiin uudelleen, mutta turhaan.
Kun ottaa huomioon inflaation, kyse oli todella suurista summista.
Vaikka tämän fiaskon syyt olivat moninaiset, sen seuraukset muokkasivat elokuvateollisuuden vallitsevaa mentaliteettia. Asiaa ei edesauttanut hittielokuvia tehtailleiden kultasormisten ohjaajien kompuroimisen yleistyminen:
Easy Riderin menestyksestä kuvainnollisesti ja oikeista päihteistä kirjaimellisesti humaltunut Dennis Hopper kuvasi Perussa vaikeasti ymmärrettävän ja houreisen The Last Movien (1971), joka ei menestynyt.
William Friedkin tuhlasi viidakossa studion rahat huono-onniseen Pelon palkka (1977) uusintafilmatisointiin. Elokuva menestynyt ja Tähtien sota pyyhki sen elokuvateattereiden ohjelmistosta.
Tappajahailla läpilyönyt Spielberg teki uransa ensimmäisen komediansa, 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1979), joka jätti katsojat kylmäksi.
Lisäksi 70-luvun juhlituimpiin ohjaajiin lukeutunut Francis Ford Coppola ohjasi ja tuotti oman Zoetrope -tuotantoyhtiönsä kautta katastrofaalisen huonosti menestyneen musikaalielokuvan Suoraan sydämestä (One from the Heart, 1981), joka ajoi hänet pahoihin velkoihin.
Portti ikuisuuteen oli kaikkien farssien isä, koska se upotti Chaplinin, Douglas Fairbanksin ja Mary Pickfordin perustaman United Artists -elokuvayhtiön. Ciminon suurteos paljasti elokuvateollisuuden väelle liiallisen ohjaajapalvontakultin olleen erehdys.
Oli aika siirtyä etsimään uusia kykyjä.
Isot leffat ja Iso-Arska
Kaupallisuuden näkökulmasta Hollywoodin siirtymä tähtiohjaajista esimerkiksi tähtinäyttelijöiden korostamiseen (lue: palvontaan) oli täysin luonnollinen. Onhan ohjaaja vain kameran takana istuva, isolle yleisölle kasvoton suunnannäyttäjä.
Friedkinin Pelon palkka olisi voinut menestyä paremmin, jos siinä olisi nähty alun perin päärooliin suunniteltu Steve McQueen, mutta sitähän me emme voi varmaksi sanoa. Näyttelijöiden status tarkoitti kuitenkin tunnistettavan mainoskasvon saamista elokuvatuotteelle.
Conan barbaari.
Hollywoodin tuotantokoneisto oli jo menneinä vuosikymmeninä leiponut mielikuvia glamourista maineikkaiden tähtinäyttelijöiden avulla. 80-luvulla ei kuitenkaan palattu 40- tai 50-luvun studioelokuvien kulta-aikaan. 60- ja 70-luvulta periytyvä karheus näkyi myös toimintaelokuvien parissa, mutta 80-luvulle tultaessa kaiken piti olla elämää suurempaa aivan eri tasolla.
Arnold Schwarzeneggerin elokuvauran nousu osui juuri sopivasti 80-luvun alkuun. Arskan uniikkia tunnistettavuutta on erittäin vaikea kiistää: hän on persoonallinen amerikkalaisille vaikeasta nimestään ja vahvasta aksentistaan johtuen.
Pääosaroolit toimintaelokuvissa kuten Conan barbaari (1982), Terminator – tuhoaja (1984), Commando (1985), Predator – saalistaja (1987) ja Total Recall – unohda tai kuole (1990) auttoivat kukin vahvistamaan Schwarzeneggerin Hollywoodin suurimpien 80-luvun näyttelijöiden joukkoon.
Varsinainen jymyvoitto oli tietysti Terminator 2 – tuomion päivä (1991), joka vakiinnutti Iso-Arskan elokuvien globaalina megatähtenä.
Arnold ei kuitenkaan halunnut tulla valetuksi vain toimintasankarin muottiin. Jo 1988 hän pääsi Ivan Reitmanin ja Danny DeViton seurassa toteuttamaan ensimmäisen komediaroolinsa Identtiset kaksoset -elokuvassa. Studio ei uskonut Arskan vetävän yleisöä komediaelokuvassa, mutta näyttelijä uskoi itseensä ja lupautui tekemään elokuvan ilman normaalia palkkiotaan. Sen sijaan Arska otti vastaan prosenttiosuuden elokuvan tuotosta. Elokuva oli jättimenestys (ja yksi Arskan uran parhaista palkkatileistä), joten sitä tietysti seurasivat muun muassa Lastentarhan kyttä (1990) ja hillittömän epähauska ysärikomediaklassikko Junior (1994).
Iso-Arskalla vaikutti olevan ”pullat hyvin uunissa” (heh!), kun hän pystyi hakemaan vaihtelua kahden eri genren välillä (toisaalta Arskan leffat sisälsivät aina hiukan huumoria).
Näyttelijänä Schwarzeneggerhän ei ole kovin kummoinen.
Hän ei edes parhaimmillaankaan ole kovin laajan tai uskottavan tunneskaalan omaava näyttelijä. En ole kuullut kenenkään ihailevan Arnoldia tämän näyttelijäkykyjen vuoksi, tai vertaavan häntä vaikkapa Marlon Brandoon.
Kuvaavin yksittäinen kommentti oli se, että Arska on hyvä ”erikoistehoste”.
Näyttelijälahjojen sijaan hänellä on ollut alusta asti enemmänkin luontaista, läsnä olevaa karismaa, johon toimintaelokuva pystyi nojaamaan. Tästä syystä etenkin tarttuvien sutkausten ja kornien iskulauseiden viljely oli tärkeä osa Arskan uraa.
Jos yksittäisiä pieniä ja unohdettavia cameo-rooleja ei lasketa, Arnold Schwarzenegger nähtiin 80- ja 90-luvulla yksinomaan pääosarooleissa – voisi sanoa, että Arskan tekemä päätös kantoi hyvin hedelmää.
Ainoa poikkeus tähän sääntöön oli Joel Schumacherin ohjaama Batman & Robin (1997).
Batman & Robin -elokuvassa Schwarzenegger esittää traagista tiedemiestä nimeltään Victor Fries, joka tunnetaan paremmin hänen superroisto nimeltään Mr. Freeze (suomeksi Pakkasherra). Kyseessä on Arnoldin uran ensimmäinen sivuosarooli, jossa hän on elokuvatähti.
Isoksi roolia ei tee pelkästään elokuvan budjetin koko, vaan se, että elokuvan mainosjulisteessa Schwarzeneggerin naama ja nimi ovat kaikkien muiden yläpuolella – siitäkin huolimatta, että hän ei näyttele kumpaakaan elokuvan nimikko kaksikosta. (Teoriassahan Terminator-elokuvissa Arnold on sivuosassa, mutta elokuvat ovat käytännössä nimetty hänen roolihahmonsa mukaan.)
Arnold teki urallaan ensimmäisen ison poikkeuksen omaan sääntöönsä. Tämä tapahtui vain sillä ehdolla, että hänet nostetaan elokuvajulisteessa elokuvan suurimmaksi tähdeksi. Näin hän sai pitää top billing -asemansa.
Monen mielestä ylitseampuva Batman & Robin oli Schwarzeneggerin 90-luvun uran elokuvien pohjanoteeraus. Asiasta voi olla montaa mieltä, mutta mielestäni pohjanoteeraus on umpitylsä Junior, joka nojaa liikaa yhden vitsin venyttämiseen.
Toisaalta mikä tahansa muu elokuva tuntuu pettymykseltä Terminator 2:n kanssa verraten.
Tauko tähteydestä
2000-luvulla Arskan suurin hitti oli Terminator 3 – koneiden kapina, mutta se ei paljoa kertonut Arskan omasta urasta. Hänen muut 2000-luvun alun elokuvat ovat jääneet paljon viihdyttävämpien elokuvien jalkoihin ja Arnoldin ikonisten 80-luvun elokuvien varjoon.
Kolmannen Terminatorin jälkeen hän olikin jo pian valmis rakentamaan poliittista uraa Kalifornian kuvernöörinä, kun sopiva tilaisuus haastaa silloinen kuvernööri osui kohdalle.
Schwarzeneggerin omaelämäkerran lukeneet tietävät, että Arska oli tuntenut vetoa politiikkaan jo pidemmän aikaa. Etenkin tehdessään töitä koululaisten liikuntaohjelmien edistämiseksi hän tutustui poliittisiin vaikuttajiin ja päätöksentekijöihin.
Tavallaan Arska onnistui hankkimaan elokuvauralleen tauon, joita ei kovin usein näe toimintatähtien keskuudessa. Schwarzenegger toimikin (ainakin omasta mielestään) erittäin menestyksekkäästi lähes vuosikymmenen ajan (2003–2011) kuvernöörin virassaan.
Sen jälkeen elokuvatähden oli tarkoitus tehdä näyttävä paluu toimintaelokuvien pariin.
Expendable – korvattavissa oleva?
En tiedä, miten Arska itse on kokenut elokuvauransa viimeisen kymmenen vuoden ajalta, mutta mielestäni se on ollut pienoinen pettymys.
80-luvun toimintaikonin ensimmäinen pääosa ja virallinen ”paluu” oli pikkukaupungin sheriffin rooli toimintaelokuvasta The Last Stand (2013), vaikkakin Arska nähtiin vuotta aiemmin laajennetussa cameoroolissa Sylvester Stallonen ideoiman The Expendables -leffasarjan toisessa osassa.
The Last Standin kanssa samana vuonna ilmestyi Sylvester Stallonen kanssa tähditetty Escape Plan. Sitä seurasivat David Ayerin ohjaama Sabotage, The Expendables 3 ja indietuotantona tehty zombielokuva Maggie.
The Expendables –elokuvien nopeat cameot toimivat ainoastaan, jos katsoja on odottanut Arskan ja hänen karismansa paluuta. Expendables -leffan jatko-osa toisti Arskan sujuvimpia one-liner-repliikkejä itsetietoisesti, mutta elokuva itsessään ei ole kovin kummoinen toimintaelokuva.
Maggie.
Enkä usko, että Schwarzenegger olisi lähtenyt mukaan The Expendables -elokuvaprojekteihin, ellei pyyntöä olisi suoraan esittänyt elokuvasarjan luojana toiminut Stallone, joka on myös Arskan hyvä ystävä. Leffat toimivat myös toimintaelokuvien faneille muistutuksena, että hänen on edelleen tarkoitus palata toimintaelokuvien pariin.
Stallone tarjoaakin omalta osaltaan mielenkiintoisen vastinkappaleen Arnoldin uralle.
Samaan aikaan, kun Arska keskittyi kuvernöörin tehtäviin, Stallone koki valonpilkahduksia omalla urallaan. Stallone jatkoi omaa Rocky-saagaansa Rocky Balboa (2006) -jatko-osalla, joka on monen mielestä yksi parhaista Rocky-elokuvista. Sen lisäksi ilmestyi myös neljäs John Rambo -elokuva Rambo (2008), joka tunnetaan myös nimellä John Rambo.
Toisaalta vertaaminen ei ole Arskan ja Syltyn välillä reilua, koska Stallone on toiminut uransa aikana myös ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana. First Blood – taistelija (1982) ja sitä seurannut Rambo-elokuvasarja toimi ensisijaisen tärkeänä osana Stallonen toimintaikonin rakentumisessa. Uskon silti vahvasti Stallonen sielun olevan lähempänä Rocky-elokuvien hyväsydämistä päähenkilöä, jonka hän on itse luonut.
Vaikka Stallone on toiminut luovana voimana esimerkiksi luodessaan Rocky Balboa -hahmon, hän ei ole rajoittanut itseään samalla tavalla kuin Arnold. Syltty on sen sijaan suostunut jättäytymään sivuosaan tarinassa, jonka hän loi.
Rocky Balboa teki paluun spin-off-elokuvissa Creed ja Creed II, mutta vetovastuu oli Michael B. Jordanin harteilla.
Lisäksi Stallone on nähty (ja tullaan näkemään vielä uudestaan) Guardians of the Galaxy -jatko-osissa.
Olisiko Schwarzeneggerillä ollut mahdollisuus saada samankaltaisia sivuosarooleja, jos hän ei seisoisi niin vankkumattomasti periaatteensa takana? Todennäköisesti.
Arskan poliittisen uran jälkeiset merkille pantavimmat roolit ovat olleet edellä mainitut enemmän ja vähemmän pikaiset näyttäytymiset Stallonen The Expendables -leffoissa ja kaksi epäonnistunutta Terminator –jatko-osaa Genisys ja Dark Fate.
Poliittiselle uralle lähtiessään Arska ei ehkä osannut odottaa isoa muutosta, joka vain voimistui 2010-luvulle tultaessa. Hollywoodin nokkimisjärjestys oli muuttunut.
Tuotemerkit ovat uusi elokuvatähtien muoto.
Sam Raimin Spider-man -elokuvat räjäyttivät pankin supersankarielokuvien suhteen 2000-luvun alussa. Marvelin elokuvauniversumi pisti vain suurempaa vaihdetta silmään.
Marvelin menestyksestä voidaan päätellä, että Chris Hemsworth ei ole elokuvatähti. Sen sijaan hänen näyttelemä, Marvelin elokuvauniversumista tuttu hahmo ukkosenjumala Thor on elokuvatähti.
Hemsworthin tähdittämät Marvel-universumin ulkopuoliset elokuvat eivät kerää läheskään yhtä suurta kiinnostusta kuin Thor. Ron Howardin huippuvireeseen viritetty Rush tai Michael Mannin teknotrilleri blackhat jäivät melkein kokonaan ilman katsojia. Perinteiset draama- ja toimintatrillerit jäävät pahasti teatterikierroksillaan supersankarielokuvien jalkoihin.
Eikä Hemsworth ole yksin tässä asiassa. Esimerkiksi yksi parhaiten palkatuista nykynäyttelijöistä, Tony Starkia esittävä Robert Downey Jr. ei ole onnistunut vetämään maksavaa yleisöä teattereihin. Vakavampi draamaelokuva The Judge ja koko perheen Tohtori Dolittle -hupailu eivät olleet katsojamenestyksiä.
Downey on elokuvatähti vain ja ainoastaan, koska Tony Stark on elokuvatähti.
Tässä piilee myös syy sille, miksi Arnold Schwarzenegger on edelleen päässyt satoja miljoonia dollareita maksaneiden toimintaelokuvien pääosarooleihin.
Rahahanojen vartijat ovat laskeneet sen varaan, että Terminatorin kaltainen 80-luvulta tuttu tuotemerkki olisi takuuvarma menestyjä lippuluukulla.
Kuvernaattorin viimeinen näytös?
Kovana Arska-fanina haluaisin vielä nähdä Arnoldin elokuvassa, jossa häntä osataan hyödyntää joko sivu- tai pääosassa.
Valitettavasti ikääntyvä toimintatähti ja saman vanhan kaavan toistaminen uusilla mausteilla eivät ole osoittautuneet menestyksen kaavaksi Arskan tapauksessa. Uusimmat Terminator -elokuvat ovat yrittäneet nousta nykyisten supersankarielokuvien tasolle sen sijaan, että ne olisivat asettaneet uuden tason moderneille toimintaelokuville edeltäjiensä tapaan.
Missä on vika? Miksi Iso-Arskaa ei ole osattu hyödyntää – tai ehkä parempi kysymys onkin, miksi Arnold tuntuu kadottaneen suuntansa nykyisistä toimintaelokuvista?
Oma teoriani liittyy toimintaelokuvien luonteen muuttumiseen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
Toimintaelokuvat ovat siirtyneet 2000-luvun edetessä entistä väkivaltaisempaan, realistisempaan tai itsetietoisempaan ja absurdimpaan suuntaan. Kun tähän yhtälöön vielä yhdistetään supersankarielokuvien hallitseva asema, uskon, että Schwarzenegger ei ole löytänyt omaa paikkaansa modernin toimintaelokuvan piirissä. Hän jätti elokuvatähden tuolinsa poliittisen uran ajaksi ja palatessaan tuoli oli siirtynyt toisaalle.
Schwarzeneggerin toimintaelokuvat olivat ammattitaidolla tehtyä eskapistista viihdettä. Visionääriset ohjaaja aina John McTiernanista ja Paul Verhoevenista James Cameroniin halusivat työskennellä Arskan kanssa. Nyt tilanne on aivan toinen. Studiot eivät kolkuta ovelle. Arnold oli elämänsä vedossa 90-luvulla. Pitää huomioida sekä hänen nykyinen ikänsä että alentunut kykynsä suoriutua fyysisesti haastavista toimintarooleista.
Tavallaan aika on myös kulkenut Arskalle ominaisen kornin ja öljytyn toimintaviihteen ohi, vaikka uskon sille edelleen olevan kysyntää, jos elokuva tehtäisiin näkemyksellä ja ammattitaidolla.
Mutta ehkä on vain hyväksyttävä, että Arskan isot pääosaroolit ovat takanapäin.
Näkisin harmaantuneen Arnoldin mieluusti laadukkaan modernin toimintaelokuvan sivuosassa, jossa päätähtenä olisi joku nuorempi tyyppi hoitamassa raskaimmat stuntit ja toimintakohtaukset. Arska voisi sopia hyvin Tappava ase -tyyppiseen elokuvaan, joka on kaavamainen, mutta hyvin kirjoitettu toimintaleffa. Tarkemmin ajatellen: miksi Schwarzenegger ja Shane Black eivät ole tehneet yhteistyötä?
Toisaalta toivoisin, että Arnold osaisi vetäytyä ajoissa ansaittujen eläkepäivien viettoon elokuvauraltaan. Quentin Tarantinohan on puhunut tekevänsä vain kymmenen elokuvaa. Toivoisin myös Arskan osaavan laittaa pillit pussiin ajoissa – vaikka ehkä on jo liian myöhäistä.
Toisaalta hänen uransa suurimmat klassikot tulevat pysymään osana toimintaelokuvien klassikoiden kaanonia. Schwarzenegger on monimiljonääri, joten ei hän oikeasti tarvitse tämän enempää hittielokuvia vyönsä alle. Hänen ei tarvitse ottaa vastaan projekteja, ellei hän koe suurta paloa niiden tekemiseen.
Jokin palo hänellä edelleen on, koska aina jostain kumman syystä Schwarzenegger jaksaa silloin tällöin haastatteluissaan mainita Identtiset kaksoset -elokuvan jatko-osan olevan tulossa.
En usko, että Arskan, Danny DeViton ja Eddie Murphyn tähdittämää Identtiset kolmoset –elokuvaa tullaan koskaan näkemään.
Mutta toivossa on hyvä elää.
Jos samaan aikaan valmistuisi Conan barbaari -jatko-osa.
Kiitos Arnold upeasta urastasi tähän asti – ”You’ll be back – always!”
Ville Vuorio
LeffaHamsteri
Kirjoittaja on Arskan muskeleita ihasteleva, elokuvia hamstraava jyrsijä, joka näki alun perin Terminator 2 – tuomionpäivän salaa telkkarista – eikä ole sen jälkeen ollut entisensä.
