Kun Nicolas Cage teki ensiesiintymisensä valkokankaalla teiniklassikoksi muodostuneessa Kuumat kinkut -elokuvassa vuonna 1982, hän kulki vielä nimellä Nicolas Coppola. Francis Ford Coppolan veljenpoika ei kuitenkaan halunnut ratsastaa kuuluisalla sukunimellä ja keksi käyttöönsä sukunimen Cage. On silti sanottava, että vaikka Cage sai hyviä arvioita esiintymisistään seuraavaksi tekemissään pienissä elokuvissa tai rooleissa, hän tuli laajemmin tunnetuksi setänsä ohjaamasta elokuvasta Peggy Sue meni naimisiin.
Sitä seuranneet Coen-veljesten rikoskomedia Arizona Baby ja etenkin Oscareitakin voittanut Moonstruck-hitti viimeistään vakiinnuttivat Cagen kolhonkomeaksi romanttiseksi sankariksi. Sekin oli leima, jota Cage ei halunnut kantaa, ja hän otti agenttinsa toiveiden vastaisesti roolin Vampyyrin suudelma -elokuvasta. Hiljalleen mielenterveytensä ja itsehillintänsä menettävä juppi, joka kuvittelee olevansa muuttumassa vampyyriksi esitteli ensimmäisen kerran hillittömän, hullustikin heittäytyvän Cagen. Maine arvaamattomien roolien erikoismiehenä vahvistui David Lynchin Villissä sydämessä vuonna 1990.
Arvaamattomuus kuitenkin aiheutti notkahduksen nousujohteisessa urassa, kunnes Cage vakiinnutti itsestään menestyvän toimintasankarin 90-luvulla alkaneella hienolla hittiputkella. Niihin kuuluvat esimerkiksi Michael Bayn ohjaama The Rock, Simon Westin Con Air – lento vapauteen, John Woon Face/off – kahdet kasvot, Joel Schumacherin 8 mm – kahdeksan millimetriä ja Dominic Senan Puhallettu 60 sekunnissa. Eikä pidä unohtaa 2000-luvun alulla pienoiseksi franchiseksi nousseita National Treasure -toimintaseikkailuja.
Koko ajan hän teki myös niin romattisia komedioita kuin vakavampia draamaelokuvia. Jälkimmäisistä Leaving Las Vegas toi Cagelle vihdoin ansaitun Oscarin.
2000-luvulle tultaessa Cage olikin Hollywoodin parhaiten palkattuja puurtajia, mutta niin alkoivat myös hänen menonsa nousta. Paljon on kirjoiteltu hänen haalimistaan lukaaleista ja oudoista muistoesineistä dinosauruksen kallosta Cagen rakastamiin sarjakuviin. Harmillisesti siinä sivussa jäivät erinäiset verot ja lainat maksamatta.
Sen myötä 2010-luku leimasi Cagen entiseksi kyvyksi: hän tuntui rahapulassa tarttuvan mihin tahansa projekteihin, usein nopeasti ja halvalla tuotettuihin. Fanit kuitenkin rakastivat niitäkin, sillä sopivassa työvireessä ollessaan Cagen itsensä ”uussamanistiseksi” nimeämä näyttelemistyyli johti erittäin viihdyttäviin lopputuloksiin. Lisäksi hän jatkoi itseään aidosti kiinnostavien tuotantojen suosimista, oli se muiden mielestä hyvä idea tai ei.
Cagen läsnäolo nosti uran pohjallakin monet hyvät pienet elokuvat uusiin ulottuvuuksiin. Harmillisesti ne tuppasivat hukkumaan hänen vähemmän onnistuneisiin valintoihinsa. 2020-luvun lähestyessä ankara työ alkoi kuitenkin kantaa hedelmää ja fanien intoilu alkoi tarttua kriitikoihinkin. Viimeistään vuoden 2021 Pig sai kriitikotkin puhkeamaan ylisanoihin, vaikka rooli on juuri sellainen, joka yleensä vetosi kulttiyleisöön: possun kanssa asuva epäsiisti ja antisosiaalinen erakko. Monen muun näyttelijän esittämänä se olisikin jäänyt tuohon pintaan, mutta Cage toi siihen monia ulottuvuuksia, jotka tosiaan tuntuivat kanavoivan myös näyttelijän omaa menneisyyttä. Esikoisohjaaja Michael Sarnoski onnistuu pitämään tähtensä ja pienimuotoisen elokuvansa koko ajan hallinnassaan, ja huvittavistakin lähtökohdista kasvaa liikuttavakin seikkailu.
Nicolas Cagen muuttumista vuosikymmenten varrella pelkästä intensiivisestä näyttelijästä todelliseksi ilmiöksi kuvastaa hyvin Pigiä seurannut Tom Gormicanin Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka. Siinä Cage esittää itseään näyttelemässä roolihahmojaan Pedro Pascalin näyttelemälle fanilleen.
Pig nyt Elisa Viihde Viaplayssa. Tutustu tästä.