Sebastian on seitsenvuotias pikkupoika, joka elää kasvatti-isoisänsä Cesarin kanssa pienessä kylässä Ranskan Alpeilla 1940-luvun alkupuoliskolla. Hän auttelee vuorenrinteessä kituuttavan tilan hoidossa ja vaeltaa vuorilla isoisänsä kanssa, eikä pahemmin välitä aikuisten kotkotuksista, kuten koulusta, kylää hallitsevista saksalaisvalloittajista tai syrjäkarein vaihdetuista katseista, kun puhe kääntyy Sebastianin äitiin. Tämä on pojan mielestä matkustanut vuoren toiselle puolelle Amerikkaan ja palaa päivänä minä hyvänsä lahjojen kanssa.
Yksinäinen poika leikkii mieluummin yksinään vuorilla kuin menee kouluun kuten hänen aikuisten mielestä pitäisi. Niinpä häntä alkavat erityisesti kiehtoa tarinat vuoristossa kulkevasta Pedosta, joka tappaa kyläläisten lampaita. Kun Sebastian sitten kohtaa pelottavan suuren mutta lauhkeasti käyttäytyvän koiran, hänen on helppo katsoa aikuisten mielipiteiden ja varoitusten ohi. Hän nimeää mudan alta paljastuvan komean eläimen Belleksi, kaunottareksi, ja ryhtyy suojelemaan sitä metsästysretkikunnilta.
Jahdattuun eläimeen samastuminen johtaa tavallaan myös lapsuuden loppuun, kun Sebastian joutuu kohtaamaan aikuisten hyvää tarkoittavan valheellisuuden. Mutta voimia pitää myös yhdistää, kun kyläläiset auttavat juutalaispakolaisia natseilta turvaan Alppien yli Sveitsiin.
Belle ja Sebastian on kiehtova tarina, joka perustuu Cécile Aubryn vuonna 1965 kirjoittamaan kirjaan ja sen pohjalta tehtyyn pariinkin tv-sarjaan, joiden fani ohjaaja-käsikirjoittaja Nicolas Vanierkin on. Valitettavasti se ei ole kovin kiehtovasti kerrottu.
Ulkoisesti kaikki on hyvin. Näyttelijät ovat kaikki hyviä, erityisen mainio on ilmeikäs lapsinäyttelijä Félix Bossuet ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Tuotantoarvot ovat kohdallaan ja kaikki näyttää siltä kuin yli 70 vuoden takaisessa ranskalaisessa maalaiskylässä kaikkien mielikuvien mukaan pitääkin. Ongelmia tulee, kun miettii elokuvan kohderyhmää. Kuinka moni 7-vuotias – varsinkin Ranskan ulkopuolella – tietää toisen maailmansodan tapahtumista niin, että ilman yhtään mitään pohjustusta ymmärtää kylässä pyörivät sotilaat ja vuorilla pakoilevia ihmisiä uhkaavan kohtalon?
Suoraan sanoen koko pakolaisjuoni on täysin turha tarinassa, joka olisi hyvin kantanut pelkkänä pojan ja koiran ystävyytenä. Se myös pakottaa rakentamaan koiraparkaa varten sankarillista loppuhuipennusta, joka resurssien puutteessa kääntyy tahattomasti koomiseksi, kun puheissa suurta sankarikoiraa, jonka ei nähdä tekevän mitään, joudutaan pelastamaan.
Onneksi erämaakuvauksiin aikaisemmin erikoistuneen Vanierin kameranjälki on niin sävähdyttävän hienoa, että pelkkä maisemien kuvaus saa antamaan anteeksi paljon. Toivottavasti tarinaa on mietitty tarkemmin tekeillä olevaa jatko-osaa varten.