Potiche – Aivovaimo

GENRE ENSI-ILTA 01.07.2011 TÄHDET

Aivovaimo on kamala sana ja hirvittävä puujalkasanaleikki. Silti sen läiskäiseminen elokuvan suomalaiseksi nimeksi tuntuu olevan laadun tae. Vuonna 1983 jenkkikoomikko Steve Martin kohelsi uransa kultakaudella tieteisfarssissa Tohtorin aivovaimo. Farssi on myös Potiche – Aivovaimo -elokuvan lajityyppi, mutta mistään kesäteatterisekoilusta ei ole nytkään kyse. Potiche – Aivovaimo on suurenmoisten ranskalaisnäyttelijöiden kansoittama hauska komedia, jonka ylilyöty, vuoteen 1977 sijoittuva ulkoasu kätkee alleen vakavia ja haikeitakin elementtejä kotimaisen Napapiirin sankarit -elokuvan tapaan. Elokuva on loputtoman puhelias – ranskan ystäville pakkokatsottavaa – mutta se ei panosta irtovitseihin vaan mehevien hahmojen sanailuun.

Catherine Deneuven näyttelemä Suzanne-rouva on sateenvarjotehtailijan vaimo, jolle mies ei soisi edes kodinhoitajan asemaa. Sitä varten kun on olemassa palvelijat. Ranskankielinen ilmaisu potiche ei tarkoitakaan pelkästään edustusvaimoa vaan esinettä, jonka ainoa tarkoitus on olla passiivisesti koristeellinen.

Aviomies johtaa Suzannen isän perustamaa tehdasta kovalla kädellä, ja konfliktit ammattiliiton ja protestoivien työntekijöiden kanssa ovat arkipäivää. Erään hyvin fyysiseksi kehkeytyvän yhteenoton jälkimainingeissa Robert-herran terveys pettää, ja hän joutuu sairauslomalle. Suzannen on vastahakoisesti astuttava tehtaan johtajan saappaisiin. Uuden johtajan humaanimpi ja keskustelevampi asenne toimii yllättäen kovia otteita paremmin.

Suzanne vetää avukseen tehtaaseen myös jo etääntymässä olleet lapsensa, poikansa Laurentin ja tyttärensä Joëllen. Kummallakin on kuvan ulkopuolella oma elämänsä, mikä tuo Suzannen ja tehtaankin elämään muutamia yllätyksiä.

Taustatuekseen hienostorouva saa sosialistista auktoriteettia edustavan ay-jyrän, Gérard Depardieun esittämän poliitikon. Mauricen ja Suzannen menneisyydessä on ollut sutinaa, jonka uudelleenlämmittämistä mies ei selvästikään panisi pahakseen. Neuvottelukumppaneiksi joutunut parivaljakko hakee yhteistä säveltä muun muassa 1970-luvun iki-ihanien discohittien ja -koreografioiden avulla.

Elokuvan huiman viihdyttävä alkupuoli tuntuu petaavan ennalta odotettavia loppuratkaisuja. Suzannella on kuitenkin hihassaan muutama yllätys. Potichen mieskaartin kannalta ne voivat olla märkä rätti kasvoille, mutta vaikka mattoa vedetään myös katsojan alta, ne kohottavat Suzannea kohtaan muutenkin tunnetut sympatiat ja kunnioituksen aivan uusiin lukemiin. Miesten varjosta miesten maailmaan nostettu nainen kieltäytyy määrittelemästä itseään miesten kautta, ja 1970-lukulaiseen ympäristöön projektoidut emansipaation ja tehokkuusajattelun teemat muuttuvat nykypäivänkin mittapuilla edistyksellisiksi.

Ohjaaja François Ozonin ura on hyvin polarisoitunut. Hän on kerännyt arvostusta vakavilla, usein menetyksestä kertovilla elokuvillaan Hiekan peitossa (2000), Uima-allas (2003), Rakkaus: Meno & paluu (2004) ja Aika lähteä (2005). Hänen suurin menestyksensä on silti Potichen mieleentuova värikylläinen murhamysteeri 8 naista (2002), jossa hän edellisen kerran teki yhteistyötä Deneuven kanssa. Ozonin asenne kevyempiin elokuviinsa vaikuttaa vilpittömältä, ne eivät ole lainkaan sarkastisia.

Kaikki korkean tuotantoarvon palaset tuntuvat Potichessa loksahtavan vaivattomasti paikoilleen. Karrikoivat näyttelijäsuoritukset, lavasteet, puvustus, musiikki – kaikki tukee omalaatuista aikakuplauniversumia, jossa elokuvan tapahtumat ovat täysin mahdollisia ja uskottavia. Kaiken keskiössä Catherine Deneuve hallitsee maailmaansa jopa siinä määrin, että tuntuu olevan paikalla niissä harvoissa kohtauksissakin, joissa hän ei näy valkokankaalla. Jos kyseessä olisi Hollywood-tuotanto ja Yhdysvaltojen elokuva-akatemia arvostaisi komedioita, Deneuvelle voisi lähettää Oscar-pystin postissa ilman gaalaakin.

Jouni Vikman

Tähdet: ★★★★

Potiche – Aivovaimo – Traileri

 

Filmtrailer.com