Elokuvateattereihin tuli juuri yksi vuoden parhaista elokuvista – Näyttelijäkollegat mollaavat päätähteä

The Banshees of Inisherin on yksi vuoden parhaista elokuvista, mutta sen tekijät eivät puhu loistavista arvioista tai mahdollisista palkinnoista – ovathan he irlantilaisia. Sen sijaan he mollaavat Colin Farrellia.

3.2.2023 08:00

Colin Farrellin läsnäolo on yhtä helvetin painajaista”, sanoo näyttelijäkollega Kerry Condon Venetsiassa kohdattuaan tämän kirkuvat fanit. ”Eivät miehet käyttäydy niin naisnäyttelijöiden kanssa, pääsen hädin tuskin treffeille. Mutta naiset ovat kuin beatlemanian kynsissä, pyörtyilevät kuin Elvis-leffassa. Mistä on kyse? Hormoneista? Toisaalta, itse rakastin nuorempana Leonardo DiCapriota. Siinä oli todellinen söpöläinen.”

Jutun juju on siinä, ettei Farrell edes yritä esittää söpöläistä Martin McDonaghin uudessa elokuvassa.  Vuosituhannen vaihteen komistuksen roolia voi kuvailla pikkukylän hyväluontoiseksi idiootiksi. Pádraic viettää päivänsä turinoimalla siskonsa kanssa (Condon) tai istumalla pubissa ystävänsä (Brendan Gleeson) seurassa.

Eletään 1920-lukua, ja Irlannin sisällisota on käynnissä, vaikka kukaan ei siitä piittaa. Päivät seuraavat toisiaan – kunnes edellä mainittu ystävä päättää saaneensa Pádraicista tarpeekseen, lopullisesti, sanoen vain: ”En enää pidä hänestä.” Sellainen on yllättävää, brutaalia. Sellaista sattuu.

– Hitsi, sellaista on tapahtunut minullekin, heillä vain ei ollut rohkeutta sanoa sitä minulle. Vaatii munaa olla niin suora jotain kohtaan, Condon jatkaa.

– No, olen vähän erakkoluonne, joten ajattelin vain: ”Meh, yksi tyyppi vähemmän, jolle tarvitsee tekstailla.” Silti sellainen satuttaa, ehkä enemmänkin kuin lemmensuhteen päättyminen. Ystävien kesken kyse ei ole esimerkiksi siitä, ettei toinen halua lapsia. Kyse on omasta itsestä ja omasta luonteesta sekä ihmisestä, joka ei enää halua olla tekemisissä niiden kanssa. Se sattuu, varsinkin elokuvan kaltaisella pienellä saarella, jolla ei voi välttyä toisen näkemiseltä päivittäin.

Siksi Farrellin Pádraic ei luovutakaan. Satutettuna ja hämmentyneenä – elokuvan mainio mainoslause ”Kaikki oli hyvin eilen” summaa sen mainiosti – hän jatkaa ex-ystävänsä vaivaamista. Asiat eivät siitä parane, päinvastoin, ja entiset kaverukset ajautuvat oudoimpaan konfliktiin miesmuistiin. Se maksaa heille heidän mielenrauhansa ja jopa muutamia ruumiinosia.

– Se on outo elokuva, monella tavalla, McDonagh toteaa ja on oikeassa.

– Mutta siinä on myös paljon sydäntä, ja sen lämpö ja rakkaus ovat kouriintuntuvia. Minulle on luontaista nähdä kaikessa synkkyyttä. Mutta jos sille ei naura, se itkettää. Elokuva on minusta hyvin surullinen. Mutta pidän siitä.

– Minusta se oli hauskin juttu ikinä, Gleeson protestoi, ja tiedättekö mitä, hänkin on oikeassa.

Niin McDonagh operoi sekä näytelmissään että elokuvissaan, viimeksi Oscar-voittajassaan Three Billboards Outside Ebbing, Missouri. Niissä on aina särkyneitä sydämiä ja tuskaa mutta myös ääliömäisiä letkauksia, jotka saavat nauramaan ääneen. Vaikka tällä kertaa paksun aksentin kanssa saattaa joutua painiskelemaan.

– Ihmiset nauravat näytöksissä, joten elokuva lienee universaali. Ei vain irlantilaisille, Gleeson lisää.

– Nähtyäni elokuvan ensimmäistä kertaa, en puhunut varmaan varttiin. Taideteos on onnistunut, jos se ylittää sanojen rajat enkä pysty täysin ilmaisemaan mitä tunnen.

On vanha joukko koossa taas

Ei niin, että McDonagh, Farrell, Gleeson ja Condon juuri sanoja tarvitsisivatkaan. He ovat työskennelleet toistensa kanssa aikaisemminkin eri projekteissa alkaen siitä, kun McDonagh vuonna 2004 kiinnitti Gleesonin lyhytelokuvaansa Six Shooter. Se voitti Oscarin, ja seuraavaksi ilmestyi Kukkoilijat.

– Sitä ennenkin hän työskenteli poikani Domhnallin kanssa näytelmässä. Hänen takiaan pojasta tuli näyttelijä! Muistan kuinka hän näytti käsikirjoitusta minulle, enkä voinut uskoa sitä. Se oli siinä, Domhnallia ei sen jälkeen juuri näkynyt, näyttelijä nauraa.

– Kävin katsomassa kolme Martinin näytelmää yhdessä päivässä. Aluksi ajatus kammotti, mutta siitä tuli hienoin päiväni teatterissa ikinä. Ikinä.

Kukkoilijoiden tekeminen yhdessä oli mukavaa aikaa, McDonagh muistelee elokuvaansa kahdesta Belgiaan jämähtäneestä tappajajasta, joiden valituksen aiheisiin kuuluvat muun muassa ”kaksi likaista huoraa ja rasistinen kääpiö”.

Kerry Condon.

– Se oli ensimmäinen pitkä elokuvani ja ”ylemmät tahot” olivat hieman tunkeilevia tai ainakin yrittivät olla. Mutta nämä tyypit suojelivat minua heiltä. Siksi elokuva minusta toimii. Ei ollut mitään Hollywoodin peliin puuttumista. Studion ideat joko kiinnostavat tai eivät. Jos eivät, tehdään sellainen elokuva kuin itse halutaan. Siitä on jo aikaa, mutta emme olisi voineet tulla yhteen tehdäksemme jotain vähemmän hyvää kuin Kukkoilijat. Se oli ollut kamalaa meille ja kamalaa ihmisille, jotka pitivät siitä.

Syytä huoleen ei ollut. The Banshees of Inisherinin tekijäjoukko on ehkä sama, mutta se on aivan oma tapauksensa. Sellainen, joka rohkaisee filosifisiin pohdintoihin, koska Gleesonin esittämä Colm yhtäkkiä tajuaa, että elämä on… lyhyt. Ilmeisesti liian lyhyt kuunnellakseen Pádraicin selostusta asioista, joita on löytänyt pienen aasinsa sonnasta.

– Colin hahmo vain puhuu ja juo. Se on koko hänen elämänsä. Hän ei tarvitse muuta ja hyvä niin. Hänelle se ei ole tyhjänpäiväistä. Ongelma syntyy, kun toinen ihminen tajuaa sen turhuuden, McDonagh selostaa.

– Nykyelämässä ainut ohje tuntuu olevan: ”elä hetkessä”. Colinin hahmo tekee niin. Hän elää hetkessä ja siinä on oma kauneutensa, Gleeson lisää.

– Pádraic on hiljaa vain tunteistaan, hän ei yritäkään tutkia niitä. Mutta hän yrittää muuttua nähdessään Colmille aiheuttamansa tuskan. Yritämme paikantaa, missä ja mille ihmisen sydän sykkii. Yritin koko ajan ajatella, mihin oma hahmoni päätyy. Se on ehkä äärimmäistä, mutta tajusin merkkien olleen ilmassa alusta asti. Hän on itsetuhoisuuden rajoilla, pimeys on jo alussa niin lähellä. Myöhemmin epätoivo saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että hänen on valittava heidän kahden välillä.

Yksinäisten yhteisö

The Banshees of Inisherin on musta komedia yksinäisyydestä, vaikka kaikki ovat yksinäisiä eri tavoin. Jopa Pádraicin sisko, joka todennäköisesti on unohdetun saaren fiksuin asukas. Se ei helpota hänen elämäänsä.

– Oi kyllä, se kätketty yksinäisyys. Monet ihmiset tuntevat sen. Hänelle ei ole tärkeää osoittaa fiksuuttaan kaikille, mutta hänessä on hiljaista itseluottamusta ja päättäväisyyttä. Hän ei kaipaa tunnustusta tiedoistaan. Joskus tietämättömyys on siunaus. Kirjallisuus on ehkä avannut hänen mielensä koko suurelle maailmalle, hän tietää, että on muutakin kuin saaren arki, Condon pohtii.

– Sellainen eristäytyneisyys saattaa altistaa valittamiselle. He ovat irlantilaisia ja sisällissota on iso juttu, mutta he ajattelevat myös: ”Mistä ihmeestä he siellä oikein taistelevat?” He eivät kiinnitä siihen huomiota, koska se ei kosketa heitä. Sellaisesta saariston mielentilasta voi löytää paljon huumoria.

– Halusin vain käsitellä mitä tahansa välirikkoa, miesten tai naisten. Se oli alkuperäinen impulssini, McDonagh summaa.

– Elokuva tyypistä, joka ei halua olla ystävä toisen kanssa, on ehkä absurdi idea. Mutta kun sen jälkeen käsittelee kaikkea loogisesti ja totuudenmukaisesti, se lakkaa olemasta järjetöntä.

Myös palkinnoista päättävät tuntuvat olevan samaa mieltä, mutta en mainitse siitä heille. Ovathan he irlantilaisia.

Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: 20th Century Studios

Lisää luettavaa