Episodin toimittajat valitsivat pelottavimmat varhaiset kauhukokemuksensa Vanity Fairin ja Helsingin Sanomien juttujen innoittamana.
”Sydän hakkasi tuhatta ja sataa”
John Landisin ohjaama Ihmissusi Lontoossa on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani, joka saa sydämen kurkkuun uusintakatseluillakin. Näin sen aikoinaan ensimmäisen kerran valkokankaalla, ja jänskätti vähän valmiiksi, koska sille oli lätkäisty ikäraja K-18 (ja ”huonon laadun” vuoksi 30 prosentin haittavero, mistä tosin en silloin tiennyt mitään), enkä ollut vielä aivan tuota virstanpylvästä saavuttanut.
Vaikka elokuvasta oli Suomessa leikattu Oscarin tuoneita efektejä, se teki lähtemättömän vaikutuksen – ja kotimatkasta hieman tukalan. Kaikki meni vielä hyvin matkalla keskustan teatterista bussiin, vaikka ilta oli jo pimentynyt. Mutta kun kotilähiössä astuin ulos bussista, tajusin joutuvani kulkemaan kotiovelle piiiitkän koivukujan kautta.
Kävelin p*skajäykkänä puiden ja pensaiden reunustamaa tietä ja hoin itselleni: ”Älä vilkuile ympärillesi, älä vilkuile ympärillesi.” Aina, kun jouduin kääntymään, tein sen mahdollisimman terävästi, etten ehtisi nähdä mitä varjoissa mahdollisesti piilotteli. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa.
Maailman pisimmän kotimatkan päätteeksi kaivoin vihdoin avaimen esiin, kun iltakävelyllä ollut naapuri kävelee kulman takaa ja selvittää kurkkuaan. Hyvä, etten iskenyt avainta läpi ovilasista.
Nyt muisto huvittaa, mutta muistan edelleen sen pakokauhun. Se on kuitenkin vain osa elokuvan kokonaisvaltaista vaikuttavuutta. Leffa tulee edelleenkin mieleen juuri silloin kun ei pitäisi…
Jouni Vikman
”Se meni ihon alle”
Lapsuudesta on jäänyt muistoihin kauhuelokuva Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 1989). Se meni ihon alle – olihan leffan tunnelma suorastaan kammottava.
Erityisesti Rachelin sisko Zelda jäi majailemaan mielen sopukoihin. Näköjään tämän kauhuelokuvan muistaa turhan hyvin edelleenkin.
Markku Leppilampi
”Kumpikin pomppasi metrin ilmaan ja kiljahti kunnolla”
13-vuotiaana menin viettämään kaverini synttäreitä ja hän oli vuokrannut meille katseltavaksi Kaunan. Kumpikaan meistä ei ollut katsonut juurikaan kauhua ennen tätä ja se osoittautuikin niin karmivaksi tapaukseksi, että sitä piti lopulta katsella äänet mutella. Ja silti kummaltakin pääsi kiljahduksia peiton raosta pelottavimmissa kohdissa.
Kun olin taas 14, toinen kaverini vuokrasi meille Makuunista The Ring -elokuvan – minäs muuna kuin VHS-versiona. Siinä sitten katsoimme leffan ja sen päätteeksi kumpikaan ei uskaltanut heti nousta ottamaan kasettia ulos soittimesta. Minkä vuoksi TV pääsi siis lopulta menemään kohinalle. Ja aikalailla samalla hetkellä kaverini puhelin alkoi soimaan. Kumpikin pomppasi metrin ilmaan ja kiljahti kunnolla. Onneksi soittaja oli vain kaverin äiti eikä Samara…
Näiden kokemusten jälkeen hahmojen pitkät mustat hiukset + valkea mekko -yhdistelmä ja ryömintäkohtaukset saavat minulle vielä tänä päivänäkin kunnon traumareaktiot päälle.
Ira Hurskainen
”Pelästyin, kauhistuin ja lopulta hajosin peruuttamattomasti”
En tiedä kannattaako tällaista kertoa julkisesti, jotta faija ei saa jotain jälkijättöistä lastensuojeluilmoitusta kontolleen, mutta ikimuistoisin, ja ehkä myös omaa sisäavaruudellista maailmankatsomusta eniten muovannut tapahtuma oli se, kun sain vuokrata Kauhun riivaamat -elokuvan bensiksen nuhruisena vhs-kopiona joskus kolmas- tai neljäsluokkalaisena, eli kutakuinkin vuonna 1986 tai 1987.
Kauhun riivaamat on tietenkin Sam Raimin vuonna 1981 ensi-iltansa saanut suorastaan legendaarinen Evil Dead. Olin liian nuori, enkä osannut lainkaan odottaa mitä tuleman piti, vaikka olin katsellut jo joitain Hammerin ja Universalin klassisia monsterileffoja. Tuijotin tätä kammottavaa riivausleffaa peloissani sohvatyynyn takaa. Pelästyin, kauhistuin ja lopulta hajosin peruuttamattomasti.
Evil Dead tosiaan muutti minut. Se rikkoi jotain mielestäni, koska sen jälkeen halusin nähdä ja löytää kaikki maailman kauheudet, ällötykset ja helvetin demonit. Löysin samalla kauhukirjallisuuden ja ryhdyin imemään muun muassa Stephen Kingin tarinoita kuin kärpässieni syyssateella.
Kopioimme kavereiden kanssa kauhua vhs-kaseteille. Näistä kopion-kopion-kopion-kopion-kopion-kopioista ei usein saanut mitään selvää, ja tekstityksetkin olivat lähes aina vain turkiksi tai miksi lie intiaksi. Näin Manaaja, Bad Taste, Hellraiser, Teksasin moottorisahamurhat, Freddy Krueger, Jason, Street Trash, Michael Myers, Troman leffat ja ties kuinka monet muut genren enemmän tai vähemmän tärkeät merkkipaalut tulivat hiljalleen tutuiksi.
Ostin Stadin divareista Fangoria- ja Gorezone-lehtiä. Tietenkin törmäsin myös ysärin alussa Gorehound-zineen, jota myös Episodin päätoimittaja Jouni Vikman teki. Huomaatteko, kuinka tämä helvetillinen piiri sulkeutuu uhkaavasti?
Ja koska kauhuleffat eivät enää riittäneet, etsin myös musiikista niitä tummempia virtauksia: Alice Cooperin ja AC/DC:n jälkeen löytyivät King Diamond ja Mercyful Fate, pian thrash metal, josta siirryin nopeasti death metalin pariin ja lopulta ysärin alussa löytyi se rajuin ja rankin musiikillisen ilmaisun muoto, black metal.
Kauhu toimii selvästi porttihuumeena saatananpalvontaan, riettauksien, rivouksien, goremässäilyn, silpomisen ja kyseenalaisen moraalin sekä pikimustan huumorin maailman. Saatanallinen paniikki saattaakin siis olla totisinta totta!
Kuten jo sanoin: jokin minussa meni rikki tuona iltana, kun Evil Deadia kauhusta täristen tuijotin.
Niko Ikonen
Veristä orgiapätkää, hulluutta ja gorea
Pelottavin elokuvakokemukseni on tiedekeskus Heurekan planetaariosta. Auringosta kertonut dokumentti havainnollisti, miten aurinkokuntamme keskustan lieskat kärventävät koko ajan, siis tälläkin hetkellä, planeettaamme kauttaaltaan. Asumme siis jatkuvassa infernossa, jossa ainut suojaava tekijä meille on ilmakehä, johon teemme tietoisesti lisää reikiä. TMI! Liikaa tietoa pienelle ihmismielelle.
Perinteisempien elokuvien puolelta mieleeni on jäänyt kahdenlaisia kauhuelokuvia. Niitä, jotka identifioituvat konkreettiseen fobiaan ja niitä, jotka ovat kauttaaltaan niin pelottavia, että tulee välteltyä koko elokuvaa.
Kolme elokuvaa on muuttanut ajattelutapaani arjessa:
- Tappajahain takia välttelen Suomen mutaisia järviä, joissa en näe veteen. Loogista tietysti, jos sinne olisi vaikka eksynyt joku evä Tanskan kautta.
- Riivattu (Insidious) pilasi vauvojen itkuhälyttimet. Perinteisistä hälyttimistähän kuuluu aika ajoin erilaista kohinaa, joten James Wan muutti nämäkin painajaiseksi.
- Kaikki varmaan muistavat, miten lapsena tuli pelättyä pimeää? They näyttää miksi! Kiitti vaan.
Erityismaininta Erämaa syö miestä -elokuvalle, jossa pahuus iskee poikkeuksellisesti myös kirkkaassa päivänvalossa, mikä luo kokonaan toisenlaisia väristyksiä.
Lue myös: Terrifier-tuottajat tekevät joulukauhuklassikosta uuden version
On kuitenkin yksi elokuva, joka on niin pelottava, että luovuin sen kotiteatterijulkaisusta katsomiskelvottomana. Viimeinen horisontti (Event Horizon). Voi juku. Muu perhe lähti elokuviin katsomaan Titanicia, joten sain vuokrata korvaavan elokuvan itselleni kotisohvalle. En tiedä, miten videovuokraamo salli alaikäisen valita uuden tieteiselokuvan, mutta olihan se koko puljun houkuttelevin, uusi tieteisseikkailu, jossa oli pääosassa Jurassic Parkia fanittaneen nuoren klopin suosikkinäyttelijä Sam Neill. Voihan helvetti! Siis kirjaimellisesti. Veristä orgiapätkää, hulluutta ja gorea, jollaista en ollut nähnyt sitä ennen enkä jälkeen. Liekö syynä, että minusta kasvoi romkom-kriitikko.
Jani Svensk
Vuosikausien trauma
Alle kouluikäisenä lapsena onnistuin näkemään televisiosta pätkän F.W. Murnaun Nosferatu, eine Symphonie des Grauens (1922) -mykkäelokuvasta, jossa Max Schreck teki todella hyytävän kreivi Orlockin roolin. Niin hyytävän, että vain pieni vilkaisu tästä saksalaisen ekspressionismin yhdestä kulmakivestä aiheutti minulle vuosikausien trauman painajaisineen, jotka jatkuivat aina varhaiseen aikuisuuteen saakka. Toisaalta samalla aihepiiri kiinnosti minua valtavasti. Vaikka vampyyrit pelottivat, ahmin niistä paljon tietoa. Robert Eggersin uuden version julkaisua odotellessa.
Hannu Liekso
Aavemaiset silmät ikkunassa
Olin juuri aloittanut ala-asteen kolmannen luokan, kun näin televisiosta kauhuelokuvan nimeltä Outo kosketus. Olin aivan liian nuori katsomaan sen, sillä se ei ohjelmatietojen mukaan sopinut lapsille eikä heikkohermoisille, ja lisäksi se esitettiin arki-iltana myöhäiseen katseluaikaan. Vanhempani antoivat minun kuitenkin katsoa televisiosta lähes kaiken, mitä siellä esitettiin, sillä heidän mielestään televisio oli lapsille vaaraton ja jopa sivistävä kapine. Tästä liberaalista asenteesta monet kaverini olivat kateellisia.
En muista elokuvasta kuin pari yksittäistä väläystä. Aavemaiset silmät ikkunassa ja autokolari, jossa tuulilasi meni pirstaleiksi kuin yliluonnollisen voiman aiheuttamana. Englannintunnit juuri aloittaneena myös alkuperäinen nimi Something Evil jäi mieleen, ja siksi pystyin myöhemmin jäljittämään, mikä elokuva oli kyseessä. Vuonna 1972 valmistuneen tv-elokuvan oli ohjannut itse Steven Spielberg, joka oli tuolloin vasta lupaava nuori tekijä! Helsingin Sanomien aikakoneen avulla sain myös selville, että Outo kosketus esitettiin Suomen televisiossa torstaina 21. elokuuta vuonna 1975. Ikimuistoisesta kauhukokemuksestani on siis aikaa jo lähes 50 vuotta!
Jussi Huhtala