Puhutaan siis Bright-elokuvasta, Netflixin vuoden 2017 urbaanista fantasia-action-jännäristä. Ohjaajana hääri Suicide Squadistakin tuttu David Ayer (kukin päättäköön itse, onko hänen uransa mennyt ylös- vai alaspäin) ja pääosissa olivat Will Smith Men in Black -moodissa mutta synkempänä sekä Joel Edgerton örkkinä keskellä modernia talouskriisiä.
Elokuva lupasi rohkeaa ja karua yhdistelmää buddy cop -draamaa ja J.R.R. Tolkienin inspiroimaa maailmaa. Lopputulos? Kuin katselisi näyttävää mutta iloisen kaoottista kolarisumaa, jota jotkut eivät vain voi lopettaa tuijottamasta. Miksi? Sukelletaanpa siihen, miksi Bright on elokuvamaailman tuplajuustohampurilainen: epäilemättä epäterveellistä, mutta vastustamatonta.
Aloittakaamme elokuva premissistä: onko se tyhmän nerokas vai nerokkaan tyhmä? Kuvittele maailma, jossa haltiat ja örkit ovat aina eläneet rinnakkain ihmisten kanssa, ja maailma on kehittynyt nykypäivän Los Angelesin kaltaiseksi – mutta taikuudella höystettynä! Paperilla konsepti on huippukiehtova. Toteutus? Vähän kuin joku olisi kaatanut kauhallisen fantasiaa poliisidraaman käsikirjoituksen päälle ja todennut: ”No, menköön.” Tuloksena on maailma, jossa örkit edustavat jengikulttuuria, haltiat ovat rikkaita öykkäreitä, ja ihmiset… no, heillä on ihan tavallisia ongelmia.
Bright
Ohjaus: David Ayer
Pääosissa: Will Smith, Joel Edgerton, Noomi Rapace, Édgar Ramírez
Maailmassa, jossa taikuus on todellista mutta kiellettyä, ihmiset elävät rinnakkain örkkien ja haltioiden sun muiden kanssa. Veteraanietsivä (Will Smith) pistetään laitoksen ensimmäisen örkkipoliisin (Joel Edgerton) pariksi. Yhteistyötä rasittavat niin ulkopuoliset paineet kuin henkilökohtaiset antipatiat. Pian kaksikko on kuitenkin sotajalalla koko muuta maailmaa ja sen erilaisia viiteryhmiä vastaan yrittäessään estää voimakkaan taikakalun päätymistä vääriin käsiin.
Netflix-originaalina Bright ei käynyt teatterikierroksella, joten katsojaluvuista ei siis ole tietoa. Maailmanlaajuisesti se oli Netflixin vuoden 2018 alun ilmoituksen mukaan ollut sen suosituimpia omia tuotantoja. Edelleen se on katsottavissa vain Netflixissä.
Joillekin Bright ja sen sekava yhteiskuntakritiikki ovat syyllinen nautinto juuri siksi, että se on niin vilpitön naurettavuudessaan. Elokuva yrittää epätoivoisesti sanoa jotain syvällistä rasismista ja ennakkoluuloista maagisten vertauskuviensa kautta, mutta se on kuin katsoisi taaperoa, joka yrittää selittää kvanttifysiikkaa: suloista, kunnianhimoista ja täysin metsässä.
Smithin hahmo laukoo joitakin uransa tahattomasti hauskimpia repliikkejä. Sarkastiset letkautukset ja överi tyyli tuntuvat suoraan 90-luvun toimintaelokuvasta napatuilta, mikä on yhtä aikaa hämmentävää ja oudon lohdullista. Tämä tekee Brightistä joidenkin mielestä syyllisen nautinnon: Smithin yritys säilyttää Bad Boys -tyylinen coolius samalla, kun hän laukoo repliikkejä kuten: ”Keijujen elämällä ei ole tänään väliä!” on juuri sitä absurdiutta, jota ei tiennyt tarvitsevansa elämäänsä.
Örkkiproteesien alle piilotettu Edgerton esittää Jakobyä, LAPD:n ensimmäistä örkkipoliisia kuin Varjojen maailman surullista koiranpentua. Hän on yhtä aikaa kömpelö, jalo ja jatkuvasti sorsittu. Jacobyn yritys sopeutua ihmiskollegoihinsa örkkiyhteisön halveksiessa häntä on kuin seuraisi lukiodraamaa, jossa nörtti vain haluaa tulla hyväksytyksi. Se on oudosti sydäntä lämmittävää ja tahattoman hauskaa, etenkin kun hän alkaa pohtia kunniaa ja veljeyttä keskellä tulitaistelua. Joillekin Jakoby on juuri vilpittömyydessään niin rakastettava, että se lisää elokuvan ”niin huono, että se on hyvä” -vetovoimaa.
Yksi elokuvan suurimmista vahvuuksista – ja heikkouksista – on sen maailmanrakennus, jossa on liikaa kaikkea mutta liian vähän mitään. Ajatus nykypäivästä, jossa fantasiarodut elävät ihmisten rinnalla, on kiehtova, mutta elokuva raapaisee vain pintaa. Miksi haltiat ovat se yksi prosentti? Miksi örkit ovat alinta kastia? Ja miksi maailmassa on kirjaimellinen taikasauva, joka voi ratkaista kaiken mutta räjäyttää jokaisen, joka ei ole sen ”arvoinen”? Vastausten sijaan saamme kaoottisen sekamelskan toimintakohtauksia, heikosti selitettyä mytologiaa ja hohtavia McGuffineja.
Syyllisen nautinnon ystäville epäjohdonmukaisuus on osa hauskuutta. On kuin selaisi fantasiaromaania lukien vain mehukkaat kohdat ja jättäen juonen huomiotta. Kuka tarvitsee kontekstia, kun mukana on taikasauvoja ja takaa-ajoja?
Jos Michael Bay olisi ohjannut Taru sormusten herrasta -elokuvan, se saattaisi näyttää jotain tämänkaltaiselta. Elokuva on täynnä räjähdyksiä, tulitaisteluja ja maagisia kaksintaisteluita, kaikki kuvattuna poliisidraaman karuudella. Toiminnan yliampuva luonne tekee siitä mahdottoman ottaa vakavasti, ja juuri siksi jotkut eivät voi lopettaa katsomista. Se on tyhmää, äänekästä ja visuaalisesti kaoottista, mutta viihdyttävällä tavalla.
Kun Bright julkaistiin, kriitikot riepottelivat sitä säälimättä. Sitä kutsuttiin sotkuiseksi, järjettömäksi ja kiusallisen kömpelöksi. Ja silti Bright nousi yhdeksi Netflixin katsotuimmista alkuperäiselokuvista siihen aikaan. Miksi? Koska ihmiset rakastavat hyvää syyllistä nautintoa. Tämä on juuri sellainen elokuva, jota katsoo kavereiden kanssa televisiolle huutaen, tai täydellinen taustamusa pyykkien lajitteluun, samalla mutisten silloin tällöin: ”Mitä juuri tapahtui?”
Vaikka Bright siis on erinomainen guilty pleasure -ehdokas, toimittajamme nosti sen listalle uhmakkaasti, rakkaudesta esittelemättä jäänyttä viitekehystä kohtaan.
”Will Smithin tähdittämä, vaihtoehtomaailmaan sijoittuva scifi/fantasia, jossa ihmispoliisi saa parikseen örkin ja kohtaa lain ylläpitämisen tiimellyksessä haltioita, keijuja ja magiankäyttäjiä, kuulostaa varsin naurettavalta, paitsi jos Shadowrunin maailma on tuttu. Kyseisen roolipelin ensimmäinen versio julkaistiin 1989, jolloin se sekoitti lähitulevaisuuteen sijoittuvan cyberpunkin sekä fantasiamaailmoiden kliseet varsin mehukkaaksi keitokseksi. Peli on saanut kymmeniä lisäosia niin painettujen pelikirjojen kuin pc-pelienkin muodossa, ja heti 35 vuotta myöhemmin siis myös elokuvan. Jonka yhteydessä ei tosin mainittu Shadowrunia edes vahingossa.”
Bright on siis elokuvallinen vastine roskaruoalle: se ei ole hyväksi sinulle, ei taidetta eikä mitään, mitä kehtaisi suositella avoimesti. Mutta joskus tarvitsee vain elokuvan, joka sallii aivojen sulamisen absurdiuden äärellä. Olipa kyseessä Will Smith taistelemassa örkkijengiläisiä vastaan, Joel Edgertonin surullinen örkki-ilme tai konseptin pelkkä röyhkeys, Bright on syyllinen nautinto niille, jotka arvostavat hieman kaaosta fantasiassaan.
Joten seuraavan kerran, kun selaat Netflixiä ja törmäät Brightiin, ota popcornia, heittäydy sohvalle ja nauti maagisesta sotkusta. Loppujen lopuksi syylliset nautinnon hetket ovat olemassa syystä. Kuten toimittajamme totesi:
”Toivon edelleen kovasti, että elokuva saisi jatkoa jossain muodossa, vaikka luulenkin sen menestyksen olleen sen verran vaatimatonta, ettei sitä ole tulossa.”
