Kaikki kuninkaan miehet – Näin syntyi salainen vakoojaorganisaatio

20th Century Studios

Matthew Vaughnin kaksi edellistäkin elokuvaa sijoittuvat salaisen Kingsman-organisaation maailmaan, mutta ne tapahtuvat nykyajassa. The King’s Manissa hän täydentää niiden tarinaa kertomalla, kuinka järjestö sai alkunsa. Episodi jututti tarinan keskiössä olevaa kolmea brittitähteä, idean maailmaa puolustavasta organisaatiosta saavaa aristokraattia näyttelevää Ralph Fiennesiä, tämän poikaa esittävää Harris Dickinsonia sekä agenttien avustajaksi päivittyvää kodinhoitajaa, Gemma Artertonia.

Matthew Vaughnin The King’s Man -elokuva kertoo, kuinka elokuvissa Salainen palvelu (2014) ja Kultainen kehä (2017) esitelty Kingsman-järjestö sai alkunsa. Järjestön luo Ralph Fiennesin esittämä Oxfordin herttua. Vastahakoisesti ylihuolehtiva isä värvää mukaan oman poikansa, joka haluaa todistaa kykynsä sotilaana ja kunnian miehenä.

– Hahmoni haluaa antaa pojalleen uuden näkökulman taisteluun pahan voimia vastaan, eikä se välttämättä tarkoita värväytymistä juoksuhaudoissa teurastettavaksi. Yritän saada häntä kiinnostumaan tiedustelutoiminnasta ja vakoilusta, siitä kuinka vihollista voi vahingoittaa enemmän oikeanlaisella myyräntyöllä kuin sodan räiskinnällä, Fiennes paljastaa.

Fiennes oli nauttinut aikaisemmista Kingsman-elokuvista ja tiesi joutuvansa Colin Firthin tapaan jännittämään toiminnallisempia näyttelijälihaksia kuin yleensä.

– Tunnustan olleeni hieman epäluuloinen käsikirjoitusta lukiessani, mutta oli selvää, että Matthew halusi tehdä jotain hyvin erilaista. Historiallinen aspekti ja ensimmäisen maailmansodan tragedia olivat osa tarinaa, ja mietin miten hän pystyisi tasapainottamaan niitä humoristisen, roisin kekseliään ja ylilyödyn mutta hauskan toiminnan kanssa.

– Katsoin hänen muitakin töitään, ja hän kyllä tietää minkälaisia elokuvia haluaa tehdä. Pystyin siis luottamaan häneen. Pidin myös roolista, joka oli draamarooli. Olihan siinä toki toimintaakin. Harjoittelin stunttiryhmän kanssa tappeluita ja kalliokiipeilyä sun muuta toimintaa, mutta se oli lähinnä leikkimistä. Eli siinä on humoristista toimintaa ja hauskanpitoa, mutta minuun vetosi erityisesti se, että toiminnan alla oli todelta tuntuva hahmo, jolla oli todellinen psykologinen ja tunnetason kaari.

Tšehovista Bondiin

Fiennes aloitti näyttelemisen teatterissa vuonna 1985 ja teki ensiesiintymisensä tv:n ja elokuvan puolella tasan 30 vuotta sitten.

– Kun katson vanhoja kuvia, en koe ongelmaa ikääntymisestä. Tavallaan tunnen oloni mukavammaksi omassa nahassani mitä vanhemmaksi tulen. Tietysti näyttelijänä, varsinkin nuorena sellaisena, huomaa kuinka paljon ulkonäköä painotetaan. Kun saa juonteita sinne tänne, se voi tuntua pahalta. Sitten sen vain hyväksyy, ja silloin vanheneminen voi olla jopa helpottavaa. Vanhojen kuvien kohdalla ajattelen, että herttinen, katsokaa tuota nuorta tyyppiä, ja se tuntuu aivan eri universumilta.

Fiennesillä tuntuu olevan intohimo venäläistä kulttuuria kohtaan. Ohjaamassaan Rudolf Nurejevin loikkauksesta kertovassa The White Crow -elokuvassa (2018) hän esittää venäläistä balettivalmentajaa.

– En osaa selittää sitä, mutta jo pienenä poikana ja sitten näyttelemistä aloittelevana nuorena miehenä tunsin rakkautta venäläistä kirjallisuutta ja historiaa kohtaan. Tšehov oli mielestäni modernin kirjallisuuden suuria humanisteja. Venäjän 1800-luvun kirjallisuus on häkellyttävää laajuudessaan ja ihmisyyden käsittelyssään, oli kyseessä sitten Tolstoi tai Dostojevski.

– 1980-luvulta asti olen viettänyt paljon aikaa Venäjällä ja saanut monia ystäviä siellä. Toki Putinin aikakausi ja Venäjän nykyhallinto on ongelmallinen tällaiselle läntiselle sosiaalidemokraattiselle liberaalille. Sikäläiset ystäväni ovat kuitenkin rikastaneet elämääni koskettavalla ja stimuloivalla tavallaan elää, ajatella, syödä.

Fiennesin hahmon poikaa esittävä Harris Dickinson vastaa kysymyksiin verkon kautta Lontoon kodistaan. Hänen matkansa näyttelijänä on kestänyt vasta alle kymmenen vuotta, mutta hän on ehtinyt kokea epätoivon hetkiä alalla, jolla vain muutama onnekas menestyy.

– Tällä alalla ja tässä ammatissa joutuu todella paljon tukahduttamaan itsensä epäilyä. On jaksettava pitää pää pystyssä ja säilytettävä motivaatiota silloinkin, kun ei saa rooleja eikä töitä. Olen vasta 25-vuotias ja olen ollut hyvin onnekas. Mutta urani alussa, kun en muutamaan vuoteen saanut mitään aikaiseksi, mietin jaksanko jatkaa, jos asiat pysyvät samanlaisina, olenko tarpeeksi paksunahkainen kestämään torjunnat. Saatoin käydä sadassa koe-esiintymisessä saamatta ainuttakaan kutsua uudelle kierrokselle. Silti rakastan tätä, enkä haluaisi tehdä mitään muuta. Jos en olisi näyttelijä, työskentelisin varmaan jossain muussa ominaisuudessa elokuva-alalla työryhmän jäsenenä. Rakastan tätä luovuutta.

– Olen seurannut ja kunnioittanut Ralphia vuosia, joten oli etuoikeus päästä näyttelemään hänen poikaansa. Opin todella paljon hänen kanssaan työskennellessäni. Hän ottaa ammattinsa vakavasti ja on sitoutunut työhön, mutta samalla hän on hauska tyyppi, jonka kanssa saa nauraa.

Harry Pottereiden Voldemortin jälkeen Fiennesin korkeimman profiilin rooli on ollut brittien tiedustelupalvelua johtava M kolmessa viimeisessä Bond-elokuvassa.

– Kasvoin Bondin parissa, en pelkästään elokuvien vaan myös kirjojen. Olin alle kaksikymppisenä aivan kirjojen lumoissa. Toivoin aina, että kirjat filmatisoitaisiin niille uskollisemmin. Olen silti nauttinut elokuvista niiden omilla ehdoilla, kun ne ovat muuttuneet maailman myötä. Daniel Craig on fantastinen Bond, hän on antanut hahmolle painoarvoa ja monitasoisuutta ja hän on fyysisesti täydellinen Bondin ruumiillistuma.

– Kaksi Sam Mendesin ohjaamaa elokuvaa ovat olleet hyvin vahvoja, ja olin onnekas, kun hän houkutteli minut mukaan. Sam kiusoittelee minua, että Judi Dench taitaa olla hieman nyreissään, kun hän joutui lähtemään ja minä tulin tilalle, Fiennes nauraa

– Tämä viimeisin on melkoinen pakkaus, minusta se on yksi voimakkaimpia Bond-seikkailuja ikinä. Siinä on vahva draaman kaari, jossa on tunteellinen sydän. Jos se jää Danielin viimeiseksi, se on loistava jäähyväisleffa.

Dickinson tunnustaa olleensa ”skidinä James Bond -fani”.

– Hän oli minulle vakoojaleffojen OG, ”original gangster”, vaikka heitä on varmaan ollut aikaisemminkin. Vakoojajännärit, juonittelu, yleensäkin kaikki salailu kulissien takana on kiinnostavaa.

Salamyhkäinen alku

Dickinson kertoo nauttineensa Vaughnin elokuvista kuten Layer Cake ja Kick-Ass. Hän ei kuitenkaan ensimmäiseen koe-esiintymiseen mennessään tiennyt sen liittyvän Kingsman-franchiseen.

– Joskus elokuviin ja niiden roolitukseen liittyy paljon salamyhkäisyyttä. Ensin oli puhetta vain aikakausielokuvasta, sitten alkoi tulla lisätietoa siitä, että se tavallaan liittyisi Kingsman-maailmaan, mutta olisi oma juttunsa. Mutta se oli joka tapauksessa uudenlainen haaste, jollaista en aikaisemmin ollut kohdannut. Monet jutut, joita sain tehdä kuvausten aikana olivat kuin suoraan pienen pojan fantasioista.

– Tiesin toki Kingsman-elokuvat, vaikka en ihan vain sattuman sanelemista syistä ollut nähnyt jälkimmäistä. Pidin ekasta sen verran, että selvitin sen alkulähteitä ja löysin Mark Millarin sarjakuvan. En välttämättä lue paljon sarjiksia tai tiedä niistä kattavasti, mutta piirsin itse aikoinaan paljon ja olen käynyt taidekurssilla. Eniten minua kiinnostaa animaatio, ja monet ystävistäni ovatkin animaattoreita.

– Mitä fyysiseen harjoitteluun tulee, kun rooli alkoi varmistua, minulle sanottiin: ”Haluaisimme, että kävisit vielä koe-esiintymässä stunttitiimillemme.” Se oli kynnys, joka minun oli ylitettävä, sillä he sanoivat: ”Haluaisimme sinun tekevän mahdollisimman paljon omista toimintakohtauksistasi.” Minä vain heilautin kättäni: ”Totta kai, ei mitään hätää.” Sitten alkoikin neljän kuukauden treeni ennen kuvauksia, pari tuntia päivässä. Juoksin, harjoittelin stuntteja ja taistelukoreografioita. Aloitin ihan tyhjästä. Olen melko hontelo, ja he halusivat eräässä kohtauksessa minun oikeasti kantavan selässäni 90-kiloista näyttelijää. Se oli rankkaa, mutta halusin kuntoon, jossa voisin juosta joku selässäni. Mutta se oli myös nautinnollista.

Totta ja etenkin tarua

Britti- ja jenkkinäyttelijöiden ohella The King’s Manissa nähdään monia mannereurooppalaisia näyttelijöitä, joita tunnetuin lienee Daniel Brühl. Hän näyttelee itävaltalaista mentalistia Erik Jan Hanussenia, joka juutalaisuudestaan huolimatta kuului natsien johtoportaan lähipiiriin. Fiennesin mielestä eurooppalaisia näyttelijöitä lokeroidaan Hollywoodissa.

– Valitettavasti en työskennellyt Danielin kanssa, mutta olen nähnyt pari hänen kohtaustaan, joissa hän mielestäni oli loistava. Toivottavasti saamme vielä tilaisuuden näytellä yhdessä. En pysty ennustumaan tulevaisuutta, mutta tuntuu kuin eurooppalaiset näyttelijät esittäisivät Hollywoodissa pahiksia, sankarin kaveria tai yleensä jotain eksoottista. Britit ovat joko konnia tai mukavia heppuja. Etenkin vanhan Hollywoodin stereotypioissa oli yläluokkaisia konnia ja sitten vähemmän aristokraattisia hyviä tyyppejä.

– En tiedä kuinka paljon tilanne on muuttunut, ja kun puhun Hollywoodista, ajattelen koko skaalaa näyttävistä studiofilmeistä innovatiivisiin riippumattomiin elokuviin. Los Angelesin ja Kalifornian elokuvapiireissä on paljon niin kekseliäisyyttä kuin itsensä toistoakin. Usein se johtuu tuottajaportaasta, joka harvemmin on kovin seikkailumielistä. He saavat palkkaa siitä, että show pyörii kuten aina ennenkin, joten he haluavat tehdä uudelleen jo aikaisemmin nähtyä.

The King’s Man perustuu muihinkin historiallisiin henkilöihin kuten Englannin kuningas Yrjöön, Saksan keisariin, Rasputiniin ja niin edelleen. Se ei ollut ensisijaisesti Dickinsonia kiinnostava piirre.

– Tavoillamme tehdä ja ajatella on historialliset taustat, ja se on kiinnostavaa, mutta en kuvailisi itseäni historiaintoilijaksi. Silti minulle oli tärkeää, että sotaa kuvattaisiin todellisena mutta myös kunnioittavasti ja hienotunteisesti. Ettei taistelukohtauksia ja väkivaltaa siloteltaisi, koska se oli traaginen ajanjakso miljoonille ihmisille ja lukemattomille kansakunnille.

– Silti minusta on kiehtovaa, että Matthew on katsonut historiaa tuorein silmin, ja leipoo Kingsman-organisaation synnyn osaksi olemassa olevia tapahtumia. Samanlaista historian hyödyntämistä ei usein näe. Joten elokuva on mielenkiintoinen monellakin tavalla; siitä voi oppia jotain samalla kun se viihdyttää.

Gemma Arterton tunnustaa, että The King’s Man on ollut hänelle myös oppitunti ensimmäiseen maailmansotaan ja sen syttymissyihin.

– Se on aina ollut vähän jotain sellaista, josta olen tiennyt, mutta en ole täysin ymmärtänyt. Yksi The King’s Manin meriiteistä onkin, että se käyttää runkonaan todellisia historiallisia tapahtumia vaikka lähteekin sitten älyttömälle toiminta- ja seikkailupolulle. Muistelen, että hahmollani oli kohtauksia, joissa pääasiassa selitin ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Luulen, että ne päätyivät leikkaushuoneen lattialle, koska ne olivat niin pitkiä ja polveilevia ja mutkikkaita.

– Matkaamme ajassa aina Sarajevon salamurhaan ja sen käynnistämiin vaikeisiin aikoihin. Myös käsittelemämme sen ajan tiedustelutoiminta pohjautuu todelliseen historiaan. Opin pakostakin paljon ensimmäisestä maailmansodasta, josta ei koulussa puhuta läheskään niin paljon kuin toisesta. Toinen maailmansota on tälläkin hetkellä niin merkittävässä osassa opintosuunnitelmia, että siitä tietää pakostakin jotain.

– Vaikka Polly-hahmoni on täysin kuvitteellinen, elokuvassa on todellisia henkilöitä kuten Rasputin ja Matahari ja kuningas Yrjö ja muut hallitsijat ja ajan tähdet ja ties mitkä. Polly on lastenhoitaja, joka pitää huolta Oxfordien perheen taloudesta. Hän on erittäin älykäs, hänessä on enemmän kuin päälle päin näkyy. Hän on käytännössä Ralphin esittämän Oxfordin herttuan oikea käsi. Polly auttaa herttuaa pyörittämään operaatioitaan ja hän on hyvin lämmin ja hauska hahmo.

Koronakaranteenin aikana Arterton teki uuden aluevaltauksen.

– Tunnen äärimmäistä kunnioitusta ketä tahansa kirjoittajaksi ryhtynyttä kohtaan. Se on jotain, mitä olen aina halunnut tehdä, mutta en ole löytänyt rohkeutta. Mutta nyt olen kuitenkin alkanut kirjoitella yhdessä Kesämaan käsikirjoittaneen ja ohjanneen Jessica Swalen kanssa. Se on sellainen pikkuinen karanteeniajan projekti, jossa hän on auttanut minua vapauttamaan sisäisen kirjoittajani ja valanut itseluottamustani. Se on ollut ilo, sillä kirjoittajalla on paljon valtaa, hän on luoja. Se on hyvin vahva tunne. Tämä on minulle vielä uutta, mutta rakastan kirjoittajia ja tuottajana rakastan heidän kanssaan työskentelemistä.

Elokuvissa Arterton on joutunut fyysisesti kirjoituskoneen eteen pariinkin otteeseen, vaikka ei kuulu niitä käyttäneeseen sukupolveen.

– Minulla on kotona kirjoituskone, jota en ikinä käytä. Mutta opettelin koneella kirjoittamista Hienoin hetki -elokuvaa varten. Näyttelin siinä käsikirjoittajaa, joten otin konekirjoitustunteja ja tiedän, miten kädet asettuvat näppäimistölle ja mitä kaikkea pikkurillilläkin voi tehdä. Kun minulle tarjottiin Kesämaan Alicen roolia, ajattelin, että ahaa, kirjoituskone taas, mikäpä siinä, Arterton nauraa.

Vaatteet tekevät miehen

The King’s Manissa hyvin istuvat vaatteet ovat tärkeitä. Fiennes tunnustaa, että jossain vaiheessa hänkin osteli räätälöityjä pukuja ja vaatteita.

– Taidan valitettavasti olla kasvanut ulos niistä. Olen tyytyväinen vaatekaappini sisältöön. Pidän rooliin valmistautumisesta, ja tässä olen aristokraattinen mies, jolla on resursseja hankkia erilaisia pukuja ja takkeja. King’s Manin pukusuunnittelija Michele Clapton on nerokas. Hän työskenteli yhdessä John Brightin kanssa, joka on todennäköisesti 1700- ja 1800-lukujen sekä 1900-luvun alun asujen suurin asiantuntija Englannissa, ehkä koko maailmassa.

– Michelen työryhmä ei ole vain tietokirjamaisen osaava oikeasta ajankuvan mukaisesta vaatetuksesta, he saavat vaatteet istumaan yksilöillä oikealla tavalla. Niitä käytetään hoikentamaan, tuomaan massaa tai antamaan kuvaa nuhjuisuudesta eli kertomaan tarinaa omalla tavallaan. Hän miettii pukujen ja kankaiden ohella, onko niitä käytetty, ovatko ne kuluneita. Michele ja John ovat neroja, jotka ansaitsevat kaiken mahdollisen tunnustuksen.

Dickinson huomauttaa, että asiaan varmasti vaikutti Vaughnin oma kiinnostus muotiin ja aikakauden asuihin.

– Hän halusi niiden istuvan juuri oikein, joten puvut olivat erittäin hyvin räätälöityjä. En ole ikinä kantanut niin upeita vaatteita enkä varmaan vähään aikaan käytäkään.

Herrasmiehen perintö

Elokuvassa Fiennesin hahmo kertoo pojalleen perheestä ja mitä herrasmiehenä olemiseen kuuluu. Omaksikin roolimallikseen hän mainitsee isänsä, joka yritti luoda jälkikasvuunsa käsitystä oikeasta ja väärästä.

– Hän on malliesimerkkini kunnollisuudesta. Ei se oikeastaan ole kovin monimutkaista. Hyvät tavat, esimerkiksi, tarkoittavat muiden ihmisten ajattelemista, heidän tarpeidensa huomioon ottamista. Herrasmieskoodistosta on kirjoitettu paljon kirjoja. Minusta se kiteytyy siihen, ettei ajattele ensimmäisenä aina vain itseään, ja se on monille joka tapauksessa jo tuttua. Periaatteessa se on vain toiset huomioivaa, ystävällistä käyttäytymistä. Itsekkyyden kaihtamista.

– Matthew teki hahmostani pasifistin, mutta herrasmies ei sinänsä kaihda konfliktia. Hahmoni on kokenut sen ja on kiivaasti sodanvastainen. Hän ei kuitenkaan pelkää taistelua. Kyse on vain siitä, millaisessa tilanteessa valitsee aseeseen tarttumisen. 

Myös Dickinson nojaa vastauksessaan sukuunsa.

– Isoisäni oli todellinen herrasmies. Minusta Matthew’n näkemys ylittää luokkarajat, sillä vaikka taustana puhuttaisiin Oxfordin herttuasta ja Oxfordin markiisista ja aristokraateista, elokuva ei pyöri siinä maailmassa. Kyse on isommasta kuvasta ja herrasmiehenä olemisen yksinkertaisesta ytimestä. Siihen kuuluvat ihan jokapäiväiset hyvät tavat, kunnioitus ja tietoisuus siitä milloin juosta paikalle auttamaan ja milloin pitää suunsa kiinni. Ihan peruskauraa. Jos siihen haluaa liittää määreen ”herrasmies”, niin olkoon. Minun perheeni on vain pyrkinyt kasvattamaan minusta kelvollisen ihmisen.

Herrasnaisella on hieman erilainen, ei ehkä yhtä positiivinen kaiku kuin herrasmiehellä. Arterton yrittää silti katsoa rooliaan siltäkin kannalta.

– Herrasmiehellä on käytöstapoja, hän ajattelee muita ihmisiä, kohtelee heitä kunnoituksella ja ottaa huomioon heidän tunteensä. Jos herrasnaista ajattelee vastaavana kuvauksena eikä vain säätynä, sehän on mitä tavoiteltavin, ihana asia. Hahmoni on hyvin vahva monessa mielessä, mutta hänellä on haavoittuvuutensa, ja hän on hyvin lämmin ja lohdullinen. On ilo esittää sellaisia varsinkin tässä lajityypissä, sillä hän on myös hauska ja pistää pyörät pyörimään, vähän kuin rokkiversio Maija Poppasesta. Hänen voi luottaa hoitavan asiat pilke silmäkulmassaan, Arterton nauraa.

– Intohimoni on luoda erilaisia naisrooleja. Minulla on tuotantoyhtiö, jonka tehtävänä on luoda naiskeskeisiä tuotantoja. Keskiössä ei kuitenkaan tarvitse olla vahva nainen, hahmo voi olla epämiellyttävä tai kamppailla ongelmiensa kanssa. Vaikka hahmoni The King’s Manissa on vahva, ei ole itsetarkoitus tuottaa valkokankaalle vahvoja naisrooleja. Pääasia, että heidät esitetään hyvin.

Kuvat ja haastattelut: 20th Century Studios
Toimittanut Jouni Vikman

Aiheeseen liittyvät elokuvat