Ensimmäisessä ”syväluotaimessa” käsittelin FX-kanavan tuottaman Alien: Earth –uutuussarjan kahdeksasta jaksosta viisi ensimmäistä jaksoa.
Tuossa ensimmäisessä tekstissä päätin ottaa näkökulmakseni Alien-saagan ja viidennen jakson tarjoaman pastissin, koska tiesin haluavani tämän jälkimmäisen artikkelin myötä tarkastella sarjan androidi- ja hybridihahmoja.
Tuotantokauden päätyttyä on paljon vaivattomampi sukeltaa tarkemmin tv-sarjan vahvuuksiin ja heikkouksiin, kun lopputulema on tiedossa.
Peter Panista ja kadonneista pojista
Alien: Earthin ytimessä on teknokraatti biljonääri Boy Kavalierin halu siirtää ihmisen tietoisuuden synteettiseen kehoon. Kavalierin omistama Prodigy-yritys toteuttaa testierän sairailla 12-vuotiailla lapsilla ja teknologiaguru päättää nimetä heidät Peter Pan -tarinasta lainaten ”kadonneiksi pojiksi”. Uudet synteettiset superihmiset saavat uudet nimet J.M. Barrien klassikkoteoksen mukaisesti, koska Kavalierilla on selkeästi tarve tarjota nimet temaattisesti relevantilla tavalla.
Alien: Earth alleviivaa Kavalierin Peter Pan -metaforan ontuvan pahasti; se ei yksinkertaisesti vain toimi. Kavalier itse on keskenkasvuisenakin aikuinen mies ja ”Kadonneista pojista” kaikki eivät edes ole poikia.
Kavalier ei vain itse tajua, ettei hän ole itse Peter Pan näiden lasten tarinassa, vaan pikemminkin Kapteeni Koukku – ja juuri tätä heittoa odotin vielä viimeisessäkin jaksossa, mutta sitä ei tullut.
Kavalier haluaa nähdä itsensä tarinansa sankarina, oman elämänsä Peter Panina; poikanerona, joka ei koskaan aikuistunut.
Mutta pakko sanoa, että tavallaan Kavalierin Peter Pan -vertaus on kuin onkin osuva tietystä näkökulmasta käsin. Alkuperäisessä Peter Pan –näytelmässä Kapteeni James Koukun hahmoa ei ollut. Ikinuori Peter toimi niin ikään antagonistin roolissa Wendylle ja tämän sisaruksille, mutta Koukku kehittyi luonnollisesti osana näytelmän elinkaarta.
Kavalierissa on Peter Panin tavoin lapsellista uhmakkuutta ja hällä väliä -asennetta, mutta sarjan myötä ”nuori neromme” osoittaa yhä enenevissä määrin kasvavaa mielenkiintoa ja pakkomielteisyyttä sarjassa nähtäviä hirviöitä kohtaan. Vastavuoroisesti Kapteeni Koukulla on omanlainen suhde ja pakkomielle Mikä-mikä-maassa asustavaa krokotiiliä kohtaan.
Uskon, että teknokraatin vertauskuvan ontuvuus on tärkeä osa tarinan ydintä, koska hän on keskenkasvuinen megalomaanikko, jolta puuttuu itsetietoisuus. Moni valitteli Samuel Blenkinin roolityötä ”noloksi”, mutta itse en näkisi noloutta kritiikin kohteena, vaan pikemminkin sarjan syvänä tarkoitusperänä ja tavoitteena – tykkäsi siitä ratkaisusta tai ei.
Kytköksiä ja androideja
Kuten Episodin kollegani ovat osuvasti osoittaneet, Alien: Earth sisältää temaattisia ja visuaalisia viittauksia Alien-elokuvien lisäksi Ridley Scottin Blade Runner -scifi-klassikkoon.
Scott itse on sanonut, että Alien ja Blade Runner sijoittuvat samaan universumiin, mutta vaikka Kirsh-androidin (Timothy Olyphant) tukka on kuin suoraan Roy Battyn päästä nypitty, jokin Scottin sanomisessa hieman haiskahtaa omaan nenääni.
En väitä vastaan, etteikö tässä ole herkullinen ja dystooppisen osuva yhteenliittymä scifi-elokuvien historiassa, mutta lausunto tuntuu lähemmin jälkikäteen tulleelta neronleimaukselta kuin loppuun mietityltä elokuvauniversumilta (joka myös on hyvä osoitus Scottin omasta mielenkiinnosta androidihahmoja kohtaan).
Esimerkiksi Blade Runner – Alien -kytkös sakkaa jo aikajanan osalta. Blade Runner sijoittuu dystooppiseen Los Angelesiin vuonna 2019 ja Alien: Earthin tapahtumat ovat tästä reilun sadan vuoden päässä vuonna 2120. Kytkös pakottaisi ajattelemaan mitä kaikkea ihmiskunta joutuu kokemaan tuossa sadassa vuodessa, ja tähän, kun otetaan huomioon Blade Runner 2049 -jatko-osan dystooppisuus, niin ainakin oma mielikuvitus on koetuksella – ikään kuin sadan vuoden aikana ei tapahtuisi mitään merkillepantavaa.
Tästäkin huolimatta jo pelkästään ajatuksen tasolla haluaisin pitää tarinat erillään, vaikka Scott pääarkkitehtinä haluaisikin nähdä ne toisiinsa kytkettyinä.
Popkulttuurin kenttä oli niin saturoitunut Marvelin elokuvauniversumin kopiointiyrityksistä, joissa kaiken piti olla kytköksissä kaikkeen muuhun. Henkilökohtainen toiveeni on, että yksittäiset, temaattisesti selkeät, viihdyttävät ja katsojaa tyydyttävät parin tunnin kokonaisuudet alkaisivat olla taas pian enemmänkin sääntö kuin poikkeus – ja sanon tämän täysin tiedostaen katsottuani kahdeksan tunnin esiosasarjan.
Joka tapauksessa Alien: Earth on ottanut kaikki hyvät ideat talteen, mutta mielestäni se ei loppujen lopuksi oikein tee androideilla mitään uutta, mitä Alien – kahdeksas matkustaja, Blade Runner, Prometheus, Alien: Covenant tai jopa Alien: Romulus ei olisi jo tehnyt sitä aiemmin. Sarjaa katsoessani hetken jo kuvittelin, että Kirshistä paljastuisi David-androidin (upea Michael Fassbender) kaltainen sooloilija, mutta näin ei ollutkaan.
Tiedemiehistä sanon sen verran, että Alien: Earth teki mielestäni ihan oikein siinä, miten sarja pitää fiksut hahmot fiksuina, mutta huonossa asemassa päätösvallan suhteen. Tämä on selkeästi oppitunti, joka on opittu Prometheuksesta. Dame Sylvia ja etenkin aviopuolisonsa Arthur ovat luultavasti sarjan fiksuimmat ja samalla empaattisimmat hahmot, mutta heidän pitää valitettavasti hyppiä lähes psykopaattiseksi paljastuvan Boy Kavalierin pillin mukaan.
Sarja tarjoilee uutena innovaationa edellä mainitun idean tietoisuuden siirtämisestä täysin synteettisiin kehoihin, minkä on tarkoitus olla seuraava suuri tieteellinen (ja kaupallinen) läpimurto tässä fiktiivisessä maailmassa. Ihmismielen siirto hauraasta, biologisesta kehosta täysin synteettiseen kehoon tarjoaisi kuolemattomuuden.
Mieltä kutkuttava konsepti, mutta tekeekö sarja lopulta synteettisillä kehoilla mitään?
Alien: Earth paljastuu lopulta tarinaksi kasvusta ja voimaantumisesta, mutta viimeinen ”voimakuva” – sankarimme rivissä, valmiina ottamaan hallinnan omasta elämästään, kehoistaan ja jopa maailmasta – ei tuntunut ansaitulta. Tämä saattoi johtua siitä, miten Alien: Earth ei mielestäni tuntunut löytävän tapaa kuljettaa luontevasti tätä temaattista punaista lankaansa.
Sarja tuntui olevan Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvan ensemble-tarinan ja Aliens – paluun sankarin matkan välimaastossa.
Perinteen mukaisesti Alien -elokuvien tarinoissa on naispuolinen päähenkilö, mutta Wendy ei ole Ripleyn (Sigourney Weaver) kaltainen päähenkilö. Enkä tarkoita tällä, että jokaisen päähenkilön pitäisi olla ”kuin Ripley”, koska uskon tarinoiden moninaisuuteen.
Mutta kun tarinaa eteenpäin ajavina voimina tuntui olevan Alien: Earthin miespuoliset hahmot, kuten Joe-veli, herra Morrow tai Boy Kavalier, Wendyn oma toimijuus ja hahmon kehitys jäi jalkoihin. Ja totta puhuakseni, en oikein pysynyt perässä siitä, mitä Wendy oikeasti halusi, tai mikä hänen sisäinen psykologiansa oli.
Yrittikö sarja esimerkiksi viestittää sitä, että lapset olivat oikeasti kuolleet ja synteettisten kehojen sisällä oli vain heidän muistonsa, jotka loivat illuusion samasta henkilöstä?
Wendyn ja kumppaneiden paetessa tutkimuslaitokselta he törmäävät paikkaan, jonne lasten ruumiit on haudattu. Kauden viimeisessä jaksossa lapsia hoitanut ja terapiaa antanut Dame Sylvia vierailee haudoilla, ikään kuin surren lapsia, mutta tämä vierailu ei oikein käy järkeen, jos lapset kuitenkin ovat edelleen ”hengissä” synteettisissä kehoissaan.
Jos tämä teoria pitäisi paikkansa, se olisi ollut mielenkiintoinen juonen käänne viimeisille jaksoille, koska se olisi pakottanut Wendyn ja muut ”kadonneet pojat” kohtaamaan ja reagoimaan uuteen tietoon.
Odotuksia ja vastauksia?
Nostin edellisessä tekstissä esille sen, miten sarjan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousi helposti herra Morrow. Pettymykseni oli valtaisa, kun sarja ei lopulta oikein keksinyt hänelle mitään tekemistä viimeisen kolmen jakson ajaksi. Viimeinen taistelu Kirshin kanssa tuntui pakolliselta toimintaelokuvien pullahötöltä, joka on jo nähty tuhat kertaa.
Pullahöttö on myös hyvä termi kuvaamaan sarjaa kokonaisuudessaan, kun lupaavan alun jälkeen taikina ei enää vain jaksanut kohota.
Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, enkä itseasiassa toivonutkaan sitä, että Alien: Earth olisi tarjoillut jotain uutta tuttuun ja turvalliseen xenomorph-avaruushirviöön liittyen. Mielestäni Alien -saaga on jo niin hyvin sementoinut tietyt reunaehdot ”alienille”, joten luulen liiallisen soveltamisen vain tekevät hallaa sarjan tekijöille. Katsojat odottavat tiettyä uskollisuutta sille, mitä aiemmin on nähty – niin hyvässä kuin pahassakin.
Monella fanilla varmasti oli toiveissa nähdä uudenlaisia kehitysaskeleita tai evoluutiota, mutta mielestäni omaa häntäänsä ja jatkuvasti itseensä viittaavien popkulttuurituotteiden kohdalla mielikuvituksen toivominen nykypäivänä on myös varsin turha toivo.
Koska sitten saamme jotain, kuten Wendyn kyky harjoittaa kommunikaatiota xenomorphin kanssa ja kesyttää se käytännössä kaverikseen, mikä ei nyt varsinaisesti sovi kuolettavan avaruuden asukkaan luonteeseen – vai sopiiko?
Tajusin, että Alien: Earth on saattanut esiosana tarjota vastauksen Alien -saagan polttavimpaan kysymykseen ja juoniaukkoon; seikkaan, jonka itseasiassa nostin esille jo edellisessä tekstissäni.
Nimittäin se, että miksi Weyland-Yutani-korporaatio tekee kaikkensa yrittäessään napata xenomorphin itselleen.
Vanha vastaus on se, että hirviöstä olisi mahdollista jollain tavalla luoda tai jalostaa biologinen ase. Se on aina jäänyt epäselväksi, miten tarkalleen ottaen tuo tapahtuisi, mutta sillä ei käytännössä ole merkitystä, koska xenomorph on saagan McGuffin; asia, joka pitää juonen liikkeellä.
Alien: Earthin tarjoama vastaus on, että hirviö on mahdollista kesyttää. Mikään aiempi elokuva ei ole tuonut tätä esille, mutta tämä selittäisi syyn sille, miksi Weyland-Yutani niin tarmokkaasti haluaa xenomorphin itselleen. Ehkä korporaatio oppi Boy Kavalierin tutkimuskeskuksen tapahtumista?
Tämä luenta voi olla täysin tekijöiden alkuperäisen tarkoituksen tai voi olla, että osuin naulan kantaan. Joka tapauksessa tässä vaiheessa kirjattakoon pöytäkirjaan, että en millään lailla tue tai halua kannustaa esiosia vastaamaan kysymyksiin, jotka eivät kaipaa vastauksia.
Alkuperäisen Tähtien sodan ”juoniaukko” (kuolettava virhe Kuolemantähden suunnittelussa, jossa yksi protonitorpedon osuma pari metriä leveästä reiästä aiheuttaa ketjureaktion, joka tuhoaa koko aseman) on yksi hyvä esimerkki juonielementistä, joka fanien pakkomielteistä huolimatta ei tarvinnut selitystä tai vastausta Rogue One -elokuvan muodossa – ja sama pätee niin Alien –saagaan kuin moneen muuhunkin elokuvaan.
Uneksivatko androidit uusista tuotantokausista?
Alien: Earth loppui tavalla, joka antaa odottaa jatkoa. Mutta ainakaan tätä kirjoittaessa FX-tv-kanava ei ole julkistanut jatkoa sarjalle. Voi olla, että Noah Hawleyn luoma sarja jää yhteen tuotantokauteen.
Haluaisinko itse, että sarja saa jatkoa?
Andorin kaltaisen loistavan, ytimekkään ja temaattisesti resonoivan esiosan jälkeen Alien: Earthia oli hieman hankala katsoa, vaikka sarjassa oli omat hetkensä. Mutta olenkin pilalle hemmoteltu kermaperse, joka aina toivoo viihteeltään viiden tähden illallista, vaikka joskus pitäisi pystyä nauttimaan yön yli jääkaapissa olleesta, kylmästä pizzasta.
Koska toisaalta Alien: Earth oli parhaimmillaan kuin hyvä pizza: monelle varmasti riitti, että siinä oli tutut aineisosat. Tietysti heti, kun lisämausteilla alkaa soveltamaan, monella nousee karvat pystyyn. Kenellä se tarkoittaa ananaksen käyttämistä, tai kenelle se on, mitä laitetaan ennen uunia ja mitä vasta uunin jälkeen.
Mutta nämä kaikki ”täytteet” ovat vain pinnallisia yksityiskohtia, joihin on helppo tarttua, jos ei tunnista ongelmia pohjataikinassa.
Alien – kahdeksas matkustaja on klassinen esimerkki klaustrofobisesta scifi-kauhusta, joka kuitenkin tuntuu olevan osa isompaa maailmaa ja universumia. Se puhuttelee katsojia yhä tänäkin päivänä, vaikka sen hirviötehosteet eivät ole yhtä kiiltäviä ja nykystandardien mukaisia.
Lue myös: Alien: Earth hurmasi myös kriitikot – Vuoden paras arvosana omassa lajissaan
Esiosana Alien: Earth yrittää laajentaa tuota maailmaa, mutta aina kun maailmaa yritetään laajentaa, sillä on myös vaarana kutistua. Tähtien sota kutisti pitkään omaa saagaansa juurtumalla Skywalkerin sukuun, ikään kuin kenelläkään muulla ei olisi galaksissa merkitystä isossa mittakaavassa – mutta Andorin kaltaisella esiosalla oli visiota ja voimaa muuttaa tuota lentorataa.
Alien -saagalle oli pitkään tärkeää sisällyttää Ellen Ripley jokaiseen uuteen elokuvaan, mutta Prometheus uskalsi rikkoa tämän kaavan.
Alien: Earth uskalsi myös rikkoa kaavaa tuomalla esiin uusia avaruuden hirviöitä vanhan ja tutun xenomorphin lisäksi, ja uskalsi vielä antaa yhdelle jopa omia luonteenpiirteitä (ja viittaan tällä tietysti silmäparasiittiin) – ja tälle nostan hattuani, vaikka lopputulos ei vastannut tarjotun asetelman potentiaaliin.
Joten haluaisinko nähdä sarjalle vielä jatkoa?
Niin. Haluaisinko?
Ville Vuorio – Leffahamsteri