Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin tapaan myös Lontoon elokuvafestivaali järjestää näytöksen yllätyselokuvalle. Viime vuonna leffana oli Unelmien pelikirja, sitä ennen Damsels in Distress ja Brighton Rock. Kuten käy ilmi, on vaikea ennakoida minkälainen elokuva tulee vastaan. Tänä vuonna puhetta riitti paljon etukäteen ja esiin nostettuja elokuvia olivat Carrie, August: Osage County ja jopa David O. Russellin American Hustle. Kaikki olivat kuitenkin väärässä. Yllätyselokuvaksi – maineikkaan elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin esittelemänä – osoittautui Yi dai zong shi, eli The Grandmaster, joka esittäytyi Episodin 9/2013 kannessa.
Alexander Payne tunnetaan parhaiten miehenä elokuvien Sideways (2004) ja About Schmidt (2002) takana. Sidewaysin jälkeen hän piti yli viiden vuoden tauon ennen kuin palasi isolle kankaalle George Clooneyn tähdittämän The Descendantsin (2011) kanssa. Nyt hän on täällä taas, tällä kertaa mustavalkoisen Nebraskan (2013) kanssa.
Pidin elokuvasta kovasti! Woody Grant (hienon suorituksen tehnyt Bruce Dern) on voittanut arvonnasta miljoona puntaa – tai niin hän uskoo. Kyseessä on markkinointikikka, mitä Woodyn vaimo Kate (June Squibb) ja poika David (Will Forte) yrittävät hänelle selittää. Woody ei usko, minkä vuoksi hän ja David lähtevät yhdessä ajomatkalle Nebraskaan noutamaan olematonta palkintoa. Epätyypillisesti Payne ei ole kirjoittanut elokuvan käsikirjoitusta. Kunnia kuuluu Bob Nelsonille, joka loi realistisen mutta hauskan ja koskettavan tarinan isän ja pojan välisestä suhteesta ja kaikesta siitä hulludesta mitä perhe tuo mukanaan. Elokuvan aikana nauraa ääneen moneen kertaan, suurimmaksi osaksi June Squibbin magneettisen hahmon vuoksi. Mustavalkoinen kuvaus osoittautuu eduksi Nebraskalle, mikä antaa katsojan keskittyä enemmän dialogeihin kuin siihen mitä ruudussa näkyy. Kyseessä ei ole mikään Gravity.
Voin ihan rehellisesti sanoa, että yksi odotetuimmistani elokuvista Lontoossa oli Don Jon. Muistan lapsuudestani katsoneeni sarjaa Kolmas kivi auringosta (1996–2001), jossa Joseph Gordon-Levitt näytteli. Hypätään ajassa eteenpäin yli 10 vuotta, ja Gordon-Levitt on yksi Hollywoodin ja etenkin indie-maailman kuumimmista tähdistä, luonut avoimen verkkotuotantoyhtiön HitRECord sekä ohjannut debyyttielokuvansa Don Jonin. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan ja näyttelee vielä pääosaa viehättävän Scarlett Johanssonin ja hurmaavan Julianne Mooren kanssa.
Leffa toimii ihan kelvollisena romanttisena komediana. Se ei mielestäni yllä Joseph Gordon-Levittin aikaisemman 500 Days of Summerin (2009) tasolle, se on edelleen yksi lempielokuvistani. Don Jon ottaa aiheekseen pornoaddiktion ja näyttää kuinka tuhoavia seurauksia sillä voi olla. Gordon-Levitt osoittautuu yhtä luontevaksi kameran takana kuin edessäkin, ja Johansson saa varmasti uusia faneja Jersey-girl Barbarana.
Joyce Maynardin kirjan Labour Day herättää henkiin yksi lempiohjaajistani, Jason Reitman. Tämä on kokonaan uudenlaista Reitmania: painostavaa, hidasta ja staattista. Hän ei ole aikaisemmin tehnyt tällaista elokuvaa, eikä mielestäni lopputulos noussut hänen aikaisempien teostensa tasolle. Labor Day (2013) on Kate Winsletin ja Josh Brolinin tähdittämä panttivankiromanssi. Kun agorafobinen Adele (Winslet) lähtee ostoksille poikansa Henryn (Gattlin Griffith) kanssa, he törmäävät Frankiin (Brolin), joka on juuri karannut vankilasta. Elokuva sijoittuu pääosin Adelen taloon, jossa ajan myötä rakkaus alkaa kukkia ja perhe materialisoitua. Vaikka näyttelijät tekevätkin ammattimaista jälkeä ja elokuva pitää otteessaan, en ainakaan tällä kertaa jäänyt ihailemaan Reitmanin työtä.
Viimeinen elokuva, jonka näin Lontoon elokuvafestivaaleilla on 12 Years a Slave (2013), joka on herättänyt universaalia ihailua Telluriden festivaalista lähtien. Toisin kuin Tarantinon viimevuotinen kostoretki Django Unchained (2012), Steve McQueenin elokuva on vakavaotteinen ja kuvaa orjuutta ehkä todenmukaisemmin kuin mikään aikaisempi samaa aihetta käsittelevä elokuva.
Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) on vapaa mies. On vuosi 1841 ja hän asuu vaimonsa ja kahden lapsen kanssa hienossa talossaan Saratoga Springsissä, New Yorkissa. Hän on ammatiltaan viulunsoittaja ja arvostettu monien silmissä. Eräänä päivänä hänet kuitenkin kidnapataan ja pakotetaan orjuuteen. Hänet riistetään nimestään, vaatteistaan ja vapauksistaan ja viedään kauas kotoa. Jos vastaan sanoi, sai sen myöskin tuntea. Olosuhteiden myötä hänet lähetetään Edwin Eppsin (Michael Fassbender) maatilalle, joka on pahamaineinen orjiin kohdistuvasta väkivallasta.
12 Years a Slave on uskomaton ja merkittävä elokuva. Siitä ei pääse mihinkään. Solomonin vuosia kestävä kidutus on brutaalia katseltavaa, ja Ejiofor tekee kaikkensa tuodakseen hahmolleen kunniaa. Fassbender tekee myös loistokasta työtä hirviömäisenä Eppsinä. Elokuvan sielu on kuitenkin Lupita Nyongon esittämässä Patseyssa, joka saa kokea eniten vastoinkäymisiä. Parissa kohtauksessa, joita en mene paljastamaan tarkemmin, katsojat eivät voi muuta kuin haukkoa henkeään ja kyynelehtiä. Jos hän ei voita sivuosa-Oscaria, niin suuri vääryys on tapahtunut.
McQueen on tehnyt fantastista työtä varmistaakseen, että kaikki elokuvassa toimii niin hyvin kun ne tekevät. Puvustuksesta meikkiin ja tuotantosuunnittelusta kuvaukseen; kaikki on mallikasta. Ainoana negatiivisuutena koen Hans Zimmerin musiikin, joka minusta oli suuri pettymys. Se ei ole mitään uutta; kyseessä on periaatteessa pidennetty versio Inceptionin (2010) Time– kappaleesta.
Sean Ryan
Lisää aiheesta:
Lontoon elokuvajuhlilla ei ollut pulaa tarjonnasta