Netflixin dokumenttisarja Making a Murderer on ollut alkuvuoden puhutuimpia tapauksia. Kymmenosainen sarja kertoo uskomattoman tarinan amerikkalaisesta Steven Averysta, joka on viettänyt ison elämästään vankilassa.
Avery tuomittiin vuonna 1985 raiskauksesta mutta vapautettiin 18 vuotta myöhemmin DNA-testien perusteella. Kaksi vuotta vapauttamisensa jälkeen Avery sai jälleen syytteen, tällä kertaa nuoren naisen murhasta.
Making a Murderer -sarjassa esitetty Averyn kohtalo on herättänyt valtavaa kritiikkiä Yhdysvaltain oikeuslaitosta kohtaan. Monien mielestä aiheellisesti.
Aluksi ajattelin jättää väliin koko sarjan, kun kymmentuntinen dokumentti tuntui olevan aivan liian massiivinen yhden murhatapauksen käsittelyyn. Sarjasta nousseen kohun jälkeen kiinnostuin uudestaan ja pistin sarjan pyörimään. Ajattelin katsoa yhden jakson, jotta tiedän edes vähän mistä puhutaan. En malttanutkaan lopettaa sarjaa kesken, vaan katsoin sen nopeaan tahtiin.
Vaikka sarja välillä polkeekin paikallaan ja siinä toistetaan samoja asioita, en jättänyt yhtään jaksoa väliin. Oli pakko todeta, että Making a Murderer on harvinaisen koukuttavasti tehdy dokumenttisarja, joka saa unohtamaan ajan tajun. Aivan kuin Hannu Karpon julkishallintoa kritisoiva televisioraportti olisi kohdannut Fargo-tyylisen murhamysteerin.
Making a Murderer on saanut osakseen ylistystä, mutta sitä on myös arvosteltu rankasti. Sen väitetään antavan Averyn tapauksesta valheellisen kuvan. Dokumenttisarjan tekijöitä on kritisoitu siitä, että he jättävät kertomatta oleellisia faktoja sekä Averyn menneisyydestä että itse oikeusjutusta.
Esimerkiksi Nyt-liitteen jutussa sen väitetään olevan ”samaa soopaa kuin netin valeuutissivustot”.
”Addiktoiva televisiosarja mutta journalismin irvikuva”, Lauri Holappa kirjoittaa.
Mutta onko siinä edes pyritty noudattamaan journalistisia ihanteita? Onko se dokumenttielokuvan tarkoitus?
Suuresti arvostamani dokumenttiohjaaja ja palkitun Laulu koti-ikävästä -elokuvan tekijä Mika Ronkainen sanoo, että ei dokumenttielokuvan ole tarkoituskaan olla totta sinänsä.
”Jokainen leikkaus on aina valhe. Sieltä on leikattu jotain välistä pois. Kun kaksi kuvaa leikataan peräkkäin, syntyy illuusio tarinankerrontaan”, Ronkainen kertoi Yle Puheen haastattelussa tammikuun lopulla.
Tämä pointti tuntuu unohtuvan niiltä, jotka kritisoivat Making a Murderer -sarjaa. Samaan tapaan on väitetty esimerkiksi Michael Mooren vääristelevän faktoja tai Searching For Sugar Man -dokumentin johtavan katsojat harhaan.
Uskon että dokumenttien tekijät haluavat tehdä katsojiin vetoavia elokuvia, ja siksi he kärjistävät ja nostavat esiin asioita, joista syntyy kiinnostava kokonaisuus. Dokumenttielokuva ei ole tietosanakirja tai Wikipedian sivu. Eikä se ole journalismia.
Sitä paitsi journalistitkin usein kertovat asioita hyvin puolueellisesta näkökulmasta ja painottavat vain niitä seikkoja, jotka tukevat heidän omaa käsitystään.
Making a Murderer on luotu taitavasti. Arkistomateriaali on perattu huolella, ja sarjassa nostetaan esille tiettyjä asioita ja samalla varmasti myös sivuutetaan jotain. Jos olisi halunnut tehdä dokumentin, joka osoittaa Averyn olevan syyllinen, olisi sarjasta varmasti tullut aivan eri näköinen.
Sarjassa ei kuitenkaan suoraan väitetä Averyn olevan syytön. Siinä ei käytetä kertojaääntä lainkaan vaan esitetään haastatteluja ja muuta autenttista kuvastoa sellaisenaan. Rivien välistä tulee kuitenkin vaikutelma, että tapauksessa on paljon mätää. En ihmettele, että se on herättänyt vihaa oikeuslaitosta kohtaan. On silti hyvä muistaa, että vaikka Making a Murderer on taitavasti luotu dokumenttisarja, se ei kuitenkaan ole totta. Eikä sen ole tarkoituskaan olla.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa tarkastellaan kotiteatterijulkaisuja ja niihin liittyviä ilmiöitä. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edellinen kolumni
Netflix ja muut striimipalvelut valtaavat alaa: katoavatko levytallenteet maailmasta?