Kun katson kotona elokuvia televisiosta tai dvd:ltä tai blu-raylta, haluan, että kuvan ja äänen laatu ovat kohdallaan. En kuitenkaan ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut kotiteatterilaitteiden teknisistä ominaisuuksista. En ole kaivannut jättimäistä televisiokuvaa enkä korkealaatuisinta hifi-äänentoistoa. Ehkä se johtuu siitä, että parhaiten mieleen jääneet muistot kotona katsotuista elokuvista ovat tapahtuneet todella vaatimattomissa teknisissä olosuhteissa.
Muistan lapsuudestani mustavalkoisen television, josta näkyi hyvällä tuurilla jopa kaksi kanavaa. Televisiomme oli erikoinen kapistus. Se oli merkkiä Philips niin kuin useat sen ajat telkkarit. Sen puiset kaapinovet voitiin sulkea kun televisiota ei katseltu. Ovet suljettuina se näytti enemmän kaapilta kuin televisiolta.
Siihen aikaan kun televisionkatseluni alkoi vilkastua, televisio oli jo vuosia vanha ja alkoi olla jo aika huonossa kunnossa. Nykyajan dvd-termein kuva näytti letterboksatulta. Jonkin selvittämättömäksi jääneen teknisen vian takia syystä kuva pieneni ja pieneni koko ajan. Ylhäällä ja alhaalla oli mustat palkit, joita piti näkyä vain laajakangaselokuvissa. Palkit ilmestyivät myös kuvan reunoille ja laajenivat vähitellen. Televisiokuva pieneni hitaasti mutta varmasti.
Sain katsoa televisiosta aika paljon kaikenlaista. Vanhempani olivat suvaitsevaisia siinä mielessä. Äitini ajatteli, että televisio on sivistämiseen tarkoitettu kapistus siinä missä sanomalehdet tai kirjat. Hän oli kaverieni vanhempiin verrattuna poikkeuksellisen liberaali siinä asiassa, mutta jälkeen päin ajatellen hän varmaan olikin melko oikeassa. Siihen aikaan – 70-luvun alussa – ei televisiossa mitään erityisen järkyttävää esitetty.
Yksi hurjimmista ja näyttävimmistä lapsena näkemistäni elokuvista oli alkuperäinen King Kong, joka esitettiin televisiossa kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla. Se oli tietenkin jo silloin vanha 1930-luvulla tehty elokuva, mutta silti se tuntui täysin tuoreelta ja uudelta. Siinä oli jotain mitä en tiennyt olevankaan elokuvissa. Jättiläisgorilla, dinosauruksia, kaksitasoisia hävittäjälentokoneita, seikkailua. Mitä muuta sitä kahdeksanvuotias kaipaa. Ja näin sen televisiomme ruudulta, jonka kutistunut kuva oli tuskin iPhonen näyttöä suurempi.
Kun katson nykyajan elokuvien tietokoneella luotuja hirviöitä – ja niitä todellakin riittää – vertaan niitä usein mielessäni vuoden 1933 King Kongiin, eivätkä dinosaurukset tai lohikäärmeet tunnu yhtä elävältä, oli sitten kyseessä miten hienot digiajan 3D-efektit hyvänsä. Jos kerran 1930-luvulla tehdyt efektit ja 1960-luvulla valmistettu rikkinäinen televisio riittivät saamaan aikaan unohtumattomia elämyksiä, en usko että 50-tuumainen 3D-televisio mullistaisi kotiteatterikokemuksiani.
Jussi Huhtala
Kirjoittaja on Episodin toimituspäällikkö.