Lontoon elokuvafestivaali ei ole mikään Cannes tai Toronto. Mutta vaikka se ei kuulukaan maailman suurimpien tai arvostetuimpien elokuvafestivaalien joukkoon, Lontoo onnistuu erottautumaan massasta strategisen sijaintinsa vuoksi. Vuosittain festivaali kerää valtavan määrän kansainvälisiä tähtiä sekä ruudun edestä että takaa kuten myös muita alan ammattilaisia. Järjestäjät ovat tehneet parhaansa ottaakseen kaiken mahdollisen irti Lontoosta, tapahtumia kun järjestetään ympäri kaupunkia: pääosin elokuvia esitetään festivaaliorganisoijan BFI:n (British Film Institute) rakennuksessa South Bankissa sekä Leicesterin aukion lukuisissa elokuvateattereissa. Tapahtumasta on tehty mahdollisimman avoin, jotta kuka tahansa pystyy katsomaan elokuvia.
Tarjonnasta Lontoon festivaaleilla ei ole pulaa, ja valinnanvaraa riittää kaikille. Järjestäjät onnistuivat varmistamaan huimat 362 eri elokuvaa, joihin kuuluu pienen budjetin nimiä, ensiteoksia, kansainvälisiä tuotoksia ja sekä suuren luokan elokuvia että maailman ensi-iltoja (Saving Mr. Banks). Tuttuun tapaan ohjelmistossa oli myös kilpailukategorioita fiktiolle, dokumentille ja debyyteille.
Vaikka olin tullut tuoreeltaan Venetsian elokuvafestivaaleilta, palannut yliopistoon, työskentelen osa-aikaisena hotellissa ja toimin aktiivisesti muissa projekteissa, en malttanut odottaa elokuvafestivaalin alkua. Hankalaahan sitä oli tasapainotella kaiken edellä mainitun kanssa, mutta festivaali oli sen arvoinen. Etenkin kun avajaiselokuvana oli Paul Greengrassin ja Tom Hanksin tositapahtumiin perustuva Captain Phillips.
Elokuva on erittäin tehokas, vauhdikas ja pulssia nostattava trilleri. Hanks tekee uskomatonta jälkeä, etenkin viimeisessä kohtauksessaan, joka saa kovasydämisimmätkin tunteelliseksi. Pressitilaisuus sai minut miettimään elokuvaa syvemmin. Tekijät selittivät kuinka he päättivät jättää kaappauksen jälkiseuraukset pois elokuvasta, sillä Greengrassin mielestä ne eivät ole vielä faktoja eivätkä täten olennaisia juoneen. Itse olen vahvasti eri mieltä ja pidän tätä menetettynä tilaisuutena. Lisää ajateltavaa antoi eräs reportteri joka kysyi mainostaako Captain Phillips tietoisesti USA:n laivastoa ja maan maailmanlaajuista ylivaltaa. Greengrass tyrmäsi oitis kysymyksen implikaatiot.
Näin ilahduttavan kasvutarinan laosilaisessa The Rocketissa, huono-onnisen nuoren pojan retkestä voittaa kirous; Cannesin kuvauspalkinnon Camera d’Or voittaneen koskettavan Ilo Ilon, jossa singaporelainen perhe kärsii 90-luvun finanssikriisistä samalla kun lapsenvahti ja perheen poika muodostavat epätodennäköisen ystävyyden; kauniin mutta tuskallisen pinnallisen Half of a Yellow Sunin Nigerian sisällissodasta; yksityiskohtaisen ja ajanhermolla olevan Eastern Boysin, joka käsittelee prostituutiota ja laitonta maahanmuuttoa ja poliittisesti merkittävän Closed Curtainin, joka on maineikkaan iranilaisohjaaja Jafar Panahin uutuuselokuva.
Lontoon elokuvafestivaaleilla pressillä on aika suuret rajoitukset, toisin kun vaikkapa Venetsiassa. Näytöksiä järjestetään vain kello yhdeksän ja kolmen välillä, ja ne ovat vain tiettyjä elokuvia varten. Uusintoja ei ole. Jos haluaa nähdä leffan, jota ei ole pressilistalla tai katsoa elokuvan eri aikaan, täytyy varata lippu julkiseen näytökseen. Sekään ei ole takuuvarmaa: festivaalijärjestäjät arpovat journalistien kesken lähetettyjen prioriteettivalintojen mukaan kuka saa minkäkin lipun, jos edes lippua onnistuu saamaan. Toisin sanoen kannattaa vain ostaa suoraan lippu julkiseen näytökseen.
Pidin itseäni onnekkaana päästyäni katsomaan elokuvat Enough Said ja Like Father, Like Son, joihin sain varattua liput. Enough Said on Nicole Holofcenerin ohjaama ja käsikirjoittama hulvatottoman hauska komedia, jossa Eva (Julia Louis-Dreyfus) aloittaa suhteen hieronta-asiakkaansa ex-aviomiehen (James Gandolfini) kanssa. Seinfeldista ja sittemmin Veepistä tuttu komedian kuningatar Louis-Dreyfus tekee hymysuin hienoa jälkeä pystyessään sujuvasti tasapainottelemaan komedian ja draaman välillä. Valokeilan elokuvassa saa kuitenkin edesmennyt James Gandolfini, jonka tunnemme vallankumouksellisesta suorituksestaan Tony Sopranona. Hänen vilpittömän aito läsnäolonsa Enough Saidissä ja tapa, jolla hän pilkkaa itseään, vaikuttavat syvästi.
Like Father, Like Son herätti kiinnostusta konseptinsa perusteella. Mitä tekisit, jos kuusi vuotta lapsesi syntymän jälkeen saisit selville, että sairaala antoi sinulle väärän lapsen? Haluaisitko vaihtaa kasvattamasi lapsen omaasi? Hirokazu Koreedan elokuva vastaa KYLLÄ ja heittäytyy pohdintaan kaikella painolla, minkä vuoksi se ansaitsi Cannesista raadin palkinnon. Hienosti kuvattu, näytelty ja ajoitettu Like Father, Like Son pitää otteessaan alusta loppuun ja on oiva tapaustutkimus.
Sean Ryan