Pandemian jälkeiseen maailmaan on hyvä hakea helpotusta katsomalla post-apokalyptiseen todellisuuteen sijoittuva The Last of Us. Samannimiseen peliin perustuva tv-sarja sai toisen tuotantokautensa päätökseensä HBO:lla toukokuun lopulla.
Käsittelin videopelien sovittamista ja sen haasteita jo yleisemmällä tasolla tekstissä, jonka voit lukea tästä. Jatkan tätä samaa pohdintaa videopelin sovittamisen haasteista nyt tarkemmin Last of Us –tv-sarjan kautta tarkastelemalla videopelin ja sarjan suhdetta.
The Last of Us osa II
Joel Miller (Pedro Pascal) sai toimitettua Ellien (Bella Ramsay) turvallisesti Jacksoniin turvaan Salt Laken tapahtumien jälkeen. Salakuljettajana toiminut, oman tyttärensä menettänyt Joel tykästyi vaaralliselle cordyceps-homeitiölle immuuniin tyttöön kuin omaan tyttäreensä, joten isä-hahmon roolin omaksunut mies ei voinut uhrata Ellietä vaikka vaakalaudalla oli koko ihmiskunnan tulevaisuus.
Joel murhasi kylmäverisesti lähes kaikki Salt Lakessa jäljellä olevista Tulikärpäsistä pelastaakseen Ellien. Jäljelle jääneet, omaisensa menettäneet Tulikärpäset vannoivat kostoa tästä itsekkäästä teosta.
Tarinan jatkumo syventää sarjan teemaa näyttämällä konkreettiset seuraukset Joelin teoille.
Kuten edellisessä osassa jo mainitsin, The Last of Us -pelisarjassa vallitsee omasta mielestäni elokuvallisen tarinankerronnan ja pelimekaniikan täydellinen yhteys.
Pelin tarinaa kerrotaan ja kuljetetaan sekä motion capture -tekniikan avulla animoitujen välikohtausten avulla että itse pelikokemuksen aikana ja sen kautta.
The Last of Us Part II ei vain tyydy kaatamaan informaatiota pelaajalle, vaan paljastaa hienovaraisesti pelimaailman tutkimisen kautta esimerkiksi edesmenneiden ihmiskohtaloiden kautta Fedran ja WLF:n (Washington Liberation Front) välisen historian; miten WLF muodostui vastavoimaksi Fedran totalitaarista valtaa kohtaan.
Pelaaja saa Ellien matkan aikana ympäristöjä tutkiessaan erilaisia tiedonjyviä ja vihjeitä siitä, mitä karanteenialueella tapahtui näiden kahden ryhmän välillä.
Tämänkaltainen orgaanisen löytämisen menetelmä kertoa tarinaa ei toimi tv-sarjassa, koska kuolleiden sotilaiden taskuista löytyvien paperilappujen lukeminen ei ole kiinnostavaa katsottavaa, koska se ei ole elokuvallista. Haluamme nähdä näyttelijöiden tekevän työnsä ja tarjoavan meille tarinan konfliktit.
Pelattavassa muodossa edellä mainittu tyyli toimii, koska hahmon avulla pelaaja pääsee tutkimaan tapahtumapaikkoja ja tekemään löytöjä, jotka tarjoavat taustatarinaa.
Rakenteellisesti The Last of Us -tv-sarja noudattaa pelin tarjoamaa tarina-aihiota uskollisesti. Toinen tuotantokausi käsittää Part II -pelin prologin, jossa Abbyn jengi saapu Jacksonin laitamille, murhaa Joelin ja saa Ellien lähtemään kostoretkelle. Pelin tarinaan nähden tv-sarja tarjoaa ylimääräisiä kohtauksia, jotka eivät ole Ellien tai Joelin näkökulmasta, mutta valottavat Seattlen tilannetta ja tarjoavat hieman enemmän kontekstia kuin pelissä.
Yksittäisiä juonielementtejä on joko lisätty, laajennettu tai muutettu pelin lähdemateriaalista, ja käyn läpi seuraavaksi tässä vaiheessa huomion arvoiset muutokset peliin nähden:
Esimerkiksi Serafiitit – tai vaihtoehtoiselta kutsumanimeltään Arvet – esitellään jo verrattain hyvissä ajoin. Pakolaisista koostuva kulkue tekee matkaa Seattleen kulkevalla metsällä ja isä ja tytär puhuvat kulkiessaan, kunnes WLF:n joukot yllättävät heidät. Ellie ja Dina osuvat sattumalta samalle kohdalle ja löytävät heidän ruumiinsa teloitettuina tien varresta.
Myös WLF-ryhmän keskeiset hahmot saavat ruutuaikaa, pois lukien Abbyn jengi.
Esimerkiksi WLF-johtaja Isaac Dixon (Jeffrey Wright) tuodaan esille varhaisessa vaiheessa näyttämölle Fedran joukoissa istuvana ryhmänjohtajana, joka pettää valtaapitävän sotilasryhmittymän ja murhaa kylmäverisesti oman miehistönsä. WLF:n ja Arpien välistä suhdetta tuodaan esille Dixonin ja Serafiitti-vangin välisessä kidutuskohtauksessa. Tämän lisäksi Seattlen sairaalan kellarikerrosten äärimmäisen paha cordyceps-kontaminaatiotapaus alustetaan viidennen jakson prologissa nähtävän takauman kautta.
Ellielle ja Dinan suudelmaa herjaavan, Jacksonin baarin omistajan Sethin (Robert John Burke) roolia on kasvatettu ja hän saa huomattavasti enemmän ruutuaikaa sarjassa.
Tv-sarjan toisessa jaksossa nähtävä infektoituneiden hyökkäys Jacksoniin on täysin uusi tilanne, jota ei pelissä nähty. Tämä lisäys on itsessään nerokas, koska se lisää painetta Joelille näyttää korttinsa, mutta myös siksi, että Tommyn sijasta Dina on Joelin parina partiossa.
Itselleni pelissä oli epäuskottavuutta herättävänä seikkana Tommyn (Gabriel Luna) ja Joelin käveleminen suoraan Abbyn (Kaitlyn Dever) ja kumppaneiden ad hoc –ansaan. Nyt nalkkiin joutuessaan Joel selvästi kantaa kovasti huolta veljestään, joka joutuu Jacksonissa taistelemaan hengestään. Koko ratkaisu tuoda jättimäinen toimintakohtaus heti tuotantokauden alkumetreille myös haiskahti vahvasti Imperiumin vastaiskun ratkaisulta, koska tuotantokauden loppupuoli ei pysty hahmovetoisena draamana tarjoamaan kovin suuria toimintakohtauksia infektoituneiden kanssa.
Lue myös: The Last of Us -sarjan säveltäjä paljasti liikaa tulevista kausista
Dinan toimiminen Joelin parina tuntui myös luonnollisemmalta tavalta motivoida Dinaa lähtemään Ellien matkaan mukaan. Dina sai tietoa WLF-ryhmästä heidän nimiään myöten, joten se tuntui selkeältä jatkumolta tarinan kannalta.
Mielestäni merkittävin lisätty juonikuvio oli se, miten Joelin, hänen terapeuttinsa Gailin (Catherine O’Hara) ja Gailin aviomiehen Eugenen (Joe Pantoliano) tarinoita oli laajennettu, mikä tarjosi tälle tuotantokaudelle sekä dramaattisesti että temaattisesti tärkeitä ja kärjekkäimpiä hetkiä.
Ellien aloittaessa partiointia yhdessä Joelin kanssa, he löytävät metsästä hätää kärsivän Eugenen, jota infektoitunut on ehtinyt purra. Joel lupaa Ellielle saattavansa Eugenen vaimonsa luo, jotta he voivat vaihtaa viimeiset sanat. Mutta Joel pettää lupauksensa ja ampuu ukon järven rannalla Hiiriä ja ihmisiä -tyylillä.
Näin ollen Joel on vastuussa sekä Ellielle valehtelemisesta että Eugenen ampumisesta. Jälkimmäinen on täysin hyväksyttävä ja ymmärrettäväkin asia, koska Jacksonin yhteiset säännöt estävät infektoituneen henkilön tuomisen turvapaikkaan.
Mutta Joel vanhana vihtahousuna haluaa yrittää jatkuvasti pelata tilanteet hänelle ja muille parhain päin, vaikka se vaatisi valehtelua. Tällä kertaa se ei kuitenkaan kannattanut.
Eugenen armomurha toimii tv-sarjassa kaksiteräisenä miekkana Ellien ja Joelin suhteelle.
Se samanaikaisesti nostaa esille Joelin kyvyn lokeroida omia tekojaan ja jakaa muille jalon valheen tapahtuneesta. Joel valehteli Gailille Eugenestä ja se nakertaa Ellien luottamusta Joeliin; luottamusta, joka on jo alkanut rakoilla, koska pohjimmiltaan Ellie ymmärtää jonkin olevan vinossa Joelin Salt Laken tarinassa.
Ellie tunnistaa äänensävyn, jolla Joel puhuu Gailille Eugenen viimeisistä hetkistä, olevan sama, jolla Joel kertoi Ellielle Salt Laken tapahtumista.
Kaksiteräisen miekan toisena puolena Eugenen tapaus nostaa Elliessä pintaan myös hänen identiteettikriisinsä. Ellien immuniteetti ei ollutkaan cordyceps-infektiota parantava voima, koska vastalääkettä ei koskaan kehitetty. Ellie tuntee maailman painon harteillaan ja kokee myös Eugenen kuoleman olevan hänen kontollaan.
Tv-sarja eroaa dramaattisesti peliin verratun juuri siinä, ettei Ellie lähde yksinään takaisin Salt Laken Tulikärpästen tukikohtaan selvittämään totuutta. Tämä oli luonnollinen tapa saada tieto pelimaailmassa, mutta tässä nousee jälleen kerran esiin pelin ja tv-sarjan ero, jonka toin esille jo aiemmin: pahvilaatikoiden tonkiminen, kirjeiden lukeminen tai ääninauhojen kuuntelu ei ole elokuvallista.
Haluamme nähdä hahmot käsittelemässä näitä asioita keskenään.
Tämän sijaan tekijät päättivät nostaa Eugenen kuoleman välirikon aiheuttajaksi, jonka myötä Ellie pakottaa Joelin kertomaan hänelle totuuden. Tapaus oli katalyytti, jonka tv-sarja vaati, jotta Joel ja Ellie saadaan törmäyskurssille Ellien tuntemusten vahvistuessa isä-hahmonsa jaloista valheista.
Tässä mielessä The Last of Us -sarjan tuotantotiimi on tältä osin ymmärtänyt, mitä ratkaisuja sovittaminen videopelistä tv-sarjaksi vaatii.
Puolivälimatkan pysäkki
Paperilla katsottuna Naughty Dog -pelistudion The Last of Us sopii HBO:lle kuin porkkana lumiukon päähän. Se on kantaaottava, raaka ja yllätyksellinen niille katsojille, jotka eivät ole peliä pelanneet (tai ole sattuneet katsomaan pelivideoita tai muita spoilereita etukäteen).
Itse hämmästyin kovasti paikasta, mihin kohtaan toinen tuotantokausi päättyi. En ollut katsonut mitään tarkkaa jaksojen lukumääriä, mutta olin kuullut ennakkoarvioiden mainitsevan sarjan “jäävän kesken”. En kuitenkaan tajunnut sarjan jämähtävän juuri Ellien ja Abbyn tarinoiden taitoskohtaan, mutta jälkikäteen se tuntui luonnolliselta kohdalta pitää tauko.
Mutta suoraan sanottuna seitsemän jaksoa ei edes tunnu kokonaiselta tuotantokaudelta, vaan pikemminkin puolikkaalta.
Annan toiselle tuotantokaudelle sen kritiikin, että Ellien ja Dinan seikkailut Seattlessa eivät tuntuneet oikein saavan tarpeeksi painoa, mutta ymmärrän videopelissä Ellien Seattle-osiossa olevan paljon täytettä. Tästä huolimatta minulla on tunne, että ehkä sarjan olisi pitänyt tarjota vielä yksi jakso lisää, jotta Seattlen tapahtumat olisivat saanee lisää massaa.
Nykyisessä muodossaan tapahtumat tuntuivat liikkuvan liian nopeasti ja äkisti, mutta tämä saattaa vain johtua siitä, että alitajuisesti vertaan sarjan sisältöä videopelissä esitettyyn matkaan.
Seattlen kohtauksia oli typistetty ja jopa yhdistetty keskenään tarinan taloudellisuuden takia. Esimerkiksi tv-aseman kohtaukset oli siirretty paljon aikaisemmaksi, Ellie ja Dina eivät joutuneet WLF-sotilaiden vangiksi tai taistelemaan heitä vastaan, toisin kuin pelissä.
Toisaalta toiminnan karsiminen painottaa sarjaa hahmovetoisemmaksi samalla vähentäen katsojan epäuskoa siitä, miten Ellie ja Dina voivat kevyesti aseistautuneena pärjätä WLF-sotilaille. Pelissähän Ellie on oikea sarjamurhaaja pistäessään matalaksi Seattlessa kaikki eteen tulevat vastustajat.
Jokin matkaan käytetyssä ajassa jätti kuitenkin ristiriitaiset tunteet itselleni sarjasta, joten en oikeastaan pysty tämän pidemmälle muodostamaan mielipidettä sarjan suhteen. Olisiko se vaatinut vielä jotain lisää vai saiko sarja sanottua kaiken tarvittavan näillä seitsemällä jaksolla?
Koska kuten me The Last of Us Part II -peliä pelanneet tiedämme, saimme vasta yhden osan ja näkökulman tarinasta.
Seuraava tuotantokausi tulee keskittymään täysin Abbyn matkaan ja kasvutarinaan, joten uskoakseni se tulee tarjoamaan paljon kontekstia ja peilaamaan Ellien matkaa.
Jätin tiettyjä asioita mainitsematta sarjan suhteen. Päällimmäisin näistä on tietysti Bella Ramsayn ja Kaitlyn Deverin saama kritiikki (tai voisin puhua jopa suoranaisesta vihasta) esittämiensä hahmojen takia.
Ymmärrän kritiikin, mutta toisaalta en halua junaan tai edes alkaa käsittelemään sitä. Meillä saattaa olla käsissämme jälleen kerran yksi esimerkki siitä, miten fanit vetävät liian nopeita johtopäätöksiä tv-sarjan tekijöiden tekemistä valinnoista.
Minun on hyväksyttävä, että meiltä puuttuu iso osa tarinasta. Osa sarjassa tehdyistä valinnoista ei vielä välttämättä toimi, koska tv-sarja saattaa vielä poiketa pelistä huomattavilla tai vähemmän selkeillä tavoilla, mutta lopussa kaikki saattaa käydä järkeen oli niistä sitten samaa mieltä tai ei.
Itse pyrin toimimaan hyvässä uskossa aina kun mahdollista, koska epäilyksen varjo on aina raskas taakka kannettavaksi. Mieluummin annan sarjan kulkea matkansa loppuun asti, kunnes alan tarkemmin puhua hahmoihin tai näyttelijöihin kohdistuvista valinnoista.
Mutta sen sanon jo tässä, että näyttelijät tekevät vain työtään, johon heidät on palkattu.
Pelisarjan luonut ja tv-sarjaakin luotsaava Neil Druckmann on vihjannut The Last of Us Part II -pelin sovituksesta sen verran, että sarja tulisi kattamaan pelin tapahtumat useammankin tuotantokauden mitalla.
Tämä voisi tarkoittaa sitä, että kolmas tuotantokausi kertoisi Abbyn tarinan, jonka jälkeen tuotantokauden päätös olisi seuraavassa tarinan taitekohdassa.
Mutta se jää vielä nähtäväksi.
Ville Vuorio – Leffahamsteri