Videopelien saralla maailmassa ei ole kovin montaa yhtä tunnettua pelisuunnittelijaa kuin Hideo Kojima.
Tunnettuudella ei olisi mitään merkitystä, ellei Kojima olisi yksi harvoista ”tripla-A” pelien saralla peliteollisuutta mullistaneista ja vallitsevia pelimekaniikkoja kyseenalaistavista visionääreistä. Kojima on vuosien saatossa potkinut peliteollisuutta omalla esimerkillään eteenpäin.
Aihepiirin potentiaalista huolimatta Disney+-palvelussa katsottavissa oleva Hideo Kojima: Connecting Worlds (2023) jää valitettavan pinnalliseksi raapaisuksi, vaikka mahdollisuutena olisi ollut tehdä laajemminkin retrospektiivinen tarkastelu legendaarisen videopelien ohjaajan – vai pitäisikö sanoa auteurin? – mittavan pitkästä urasta.
Connecting Worlds on yhdistelmä Kojiman henkilökuvaa ja Death Stranding -pelin tekoprosessia, mutta jokapäiväisen aherruksen ja ongelman ratkaisun esittämisen sijaan dokumentti nojaa Kojiman imagon kiillottamiseen.
Dokumentissa haastateltavina ovat muun muassa Death Stranding -pelissäkin digitaalisina hahmoina nähtävät Guillermo Del Toro, Nicolas Winding Refn ja Norman Reedus, jotka vuorollaan kehuvat Kojimaa ja hänen metodejaan.
Taustaa pelien takaa
Hideo Kojima (s. 1963) on japanilainen videopelien suunnittelija, ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja (ehkä se auteur sana olisi ihan kuvaava?), joka perusti vuonna 2015 oman, itsenäisen Kojima Productions -studionsa. Tätä aiemmin Kojima työskenteli Konami-pelitalossa, joka tunnetaan Silent Hill, Castlevania ja Pro Evolution Soccer -pelisarjoistaan.
Kojiman kehittämästä, erittäin suositusta ja lajinsa ensimmäisestä Metal Gear -hiiviskelypelisarjasta tuli yksi Konamin lippulaivoista 80-luvulla. Vuonna 1998 ilmestynyt Metal Gear Solid räjäytti pankin toimittamalla pelaajille visuaalisesti upealta näyttävän 3D-grafiikan, pelimekaniikan ja elokuvamaiset välianimaatiot. Se oli välitön hitti, joka myös toisaalta lukitsi Kojiman uran kyseisen pelisarjan pariin.
Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty oli valtavan odotettu PS2-peli, joka oli myös tiettävästi ensimmäinen aidosti pasifistinen hiiviskely- ja toimintapeli. Pelaajalla oli ensimmäistä kertaa mahdollisuus valita pelata koko peli läpi tappamatta yhtäkään vastustajaa, kun käytössä oli tainnutuspanoksia ampuva pistooli.
Aina jokaisen uuden Metal Gear Solid -pelin kohdalla juonikuviot muuttuivat edellistä osaa monimutkaisemmaksi ja monitahoisemmaksi, jolloin tarve animoiduille välinäytöksille kasvoi. Onko kyseessä peli vai elokuva? kysyivät monet pelaajat katsottuaan todella pitkiä animaatiokohtauksia. Kojima on pienestä pitäen rakastanut elokuvia, joten hän alkoi ”lavastaa” näyttäviä elokuvamaisia toimintakohtauksia pelien sekaan heti kun graafinen toimintakyky antoi sille myöten.
Eräs fani sanoikin osuvasti Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots -pelistä, että se voisi välianimaatioiden pituuden osalta olla kahdeksanosainen Netflix-sarja. Metal Gear Solid oli Kojiman lapsi, jonka parissa hän rakensi elokuvamaisen pelikokemuksen perintönsä. Kojimaa on usein myös kritisoitu ylipitkistä tai liikaa selittelevistä välikohtauksista, jotka katkaisevat juonellaan pelien flow-tilan.
Metal Gear -sarjaa ei kuitenkaan sivuta Connectin Worlds -dokumentissa lainkaan. Tämä on luultavasti lopputulema siitä, miten Kojima on joutunut tekemään pesäeroa Konami-pelitaloon.
Metal Gear Solid V: The Phantom Pain oli – ja on edelleen – viimeisin Kojiman työstämä Metal Gear –sarjan peli. Kojimalla ja Konamilla tapahtui paha välirikko, kun Kojima savustettiin pelitalosta pihalle. Kumpikaan osapuoli ei ole paljastanut julkisuuteen tarkkoja yksityiskohtia tapahtuneesta, mutta on selvä, että Phantom Pain julkaistiin markkinoille pahasti keskeneräisenä.
Kojima itse sanoo tämän olleen tarkoituksellista, mutta moni epäilee tätä kovasti – Kojima ei ole perfektionistisena suunnittelijana sellainen henkilö, joka kehtaisi laskea keskeneräistä tuotetta markkinoille, ellei olisi aivan pakko.
Vahva käsitys tästä on, että Konami halusi leikata Metal Gear Solid V:n tuotantobudjettia, koska Kojima ei luovana sieluna pystynyt pitäytymään suunnitelmissa, vaan halusi laajentaa peliä.
Tästä päädymme vuoteen 2015, jolloin Kojima Productions perustettiin ja Hideo Kojima alkoi suunnitella uutta projektiaan, myöhemmin Death Stranding -peliksi paljastunutta kokonaisuutta.
Olen Kuolema, maailmojen tuhoaja
Hideo Kojima: Connecting Worlds -dokumentti mainostaa itseään sillä, miten se päästää katsojan seuraamaan Kojiman prosessia ja uuden studion perustamista. Dokumenttielokuva ei kuitenkaan rakenna mitään suurta draamankaarta tai esittele Kojiman tiimin kohtaamia vaikeuksia, kysymyksiä tai epäonnistumisia.
Kojiman yhteistyökumppanit saavat puheenvuoron, mutta hekin tarjoavat vain Kojiman legenda-statuksen suitsutusta.
En sano, että tuo suitsutus olisi turhaa, päinvastoin. Kojima on edelläkävijä, mutta olisin toivonut dokumentin sukeltavan vielä hieman syvemmälle pelimaailman auteurin pinnan alle.
Esimerkiksi en usko, että pienen, tuntemattoman studion indie-pelinä Death Stranding olisi mitenkään maata mullistava, mutta aseilla räiskintään ja tappamisen simuloimiseen nojaavien isojen AAA-pelien, kuten Call of Duty-, Battlefield-, Counter-Strike- ja Far Cry -pelisarjojen seassa se on aivan vallankumouksellinen.
Death Stranding on käytännössä avoimen pelimaailman postipakettisimulaattori. Pelaajan on tarkoitus toimittaa paketteja kaupunkien välillä joko kävellen erinäisiä apuvälineitä käyttäen tai ajoneuvon avulla. Juoni on korkealentoisuudessaan taattua Kojimaa, joka on ammentanut pelimaailmansa scifi-kuvastoon unenomaisia, ekspressionistisia fantasia- ja tarinaelementtejä.
Moni pelaaja onkin kuvannut Death Strandingiä ”kävelysimulaattoriksi”, mutta se on kuvaava vain, jos ei ole pelannut peliä 30 minuuttia kauempaa.
Kaikesta huolimatta Hideo Kojima: Connecting World -dokumentin katsominen herätti viimein omankin mielenkiintoni, ja päätin kokeilla Death Strandingiä vihdoin ja viimein – olihan pelin julkaisemisesta jo kulunut reilut 6 vuotta.
Death Stranding esittää pirstoutuneen maailman, jossa ihmiset ovat ajautuneet erilleen toisistaan. Pelaajan tehtävä on yhdistää UCA:n (United Cities of America) kaupungit linkittämällä ne samaan verkostoon. Peli kehitettiin ja julkaistiin juuri ennen kuin koronapandemia sulki maailman totaalisesti. Ruokalähetit ja -robotit ovat nykyään arkipäivää, mutta maailma tuntuu olevan repeävän liitoksistaan, vaikka teknologiset edellytykset utopialle olisivat pian arkista todellisuutta.
Kuten dokumentissakin huomautetaan, on varsin huomattava havaita, minkälainen ennustamisen ja selvänäkemisen lahja Kojimalla on pohdiskelevan scifin parissa työskentelyn myötä.
Olen kai tulossa vanhaksi, kun koin Death Strandingin terapeuttisena kokemuksena. Vaikka pelissä on jännittävät hetkensä, se on kaikkine puutteineen päivineen silti yksi miellyttävimmistä avoimen maailman peleistä, mitä on kehitetty.
Death Stranding on selkeästi Kojiman tuotos kaikessa loistossaan. Kuin elokuvamaisuutta korostaakseen, Kojima on palkannut oikeita näyttelijöitä esittämään motion capture -tekniikalla pelien välianimaatioita ja ensimmäistä kertaa Kojiman pelissä päänäyttelijät esiintyvät täysin omilla naamoillaan. Norman Reedus, Mads Mikkelsen ja Léa Seydoux loistavat pääosissa, mikä sumentaa pelien ja erityisesti animaatio-elokuvien rajaa.
Death Stranding sisältää Kojimalle tuttuja elokuvallisia välianimaatioita, mutta niitä ei ole liikaa, eivätkä ne pelatessa rikkoneet yhtä pahasti pelin imua, kuin vaikkapa Metal Gear Solid 4:n tapauksessa.
Nykyiset tietokonetehosteisiin nojaavat blockbuster-elokuvat eivät ole kovin kaukana videopeleistä, kun ainoa asia, mikä puuttuu, on interaktiivisuus.
Ehkä sekin on joskus mahdollista generatiivisen tekoälyn myötä?
Tänä vuonna Kojima Productions julkaisi pelille jatko-osan: Death Stranding 2: On the Beach. En oikeastaan malttaisi odottaa päästä siihen käsiksi, mutta ensimmäinen osa on vielä hieman kesken.
Tätä kirjoittaessa Kojima on juuri julkistanut uuden hiiviskelypelin olevan kehitteillä, mutta hän on myös esittänyt ajatuksen jättää pelin kehittämisen ja ryhtyä elokuvaohjaajaksi.
Kojiman ohjaama täyspitkä elokuva kutkuttelee ajatuksena mielessäni, mutta toisaalta odotan, mitä hänellä on vielä tarjottavana peliteollisuudelle. Koska Kojima on pitkällä urallaan osoittanut, ettei asioita tarvitse aina tehdä samalla tavalla kerta toisensa jälkeen.
Minusta on hienoa, että Kojiman kaltainen tekijä uskaltaa tehdä Death Strandingin kaltaisen pelisarjan, jossa tärkeintä ei ole tappaminen, vaan yhteyksien luominen maailmaan.
Hideo Kojima: Connecting Worlds on edelleen katsottavissa Disney Plus -palvelussa.
Ville Vuorio – Leffahamsteri