Vuosi 1973 oli mielestäni elokuvahistoriassa poikkeuksellisen vahva. Liekö syynä se, että Hollywoodissa jatkui kovaa vauhtia niin kutsuttu New Hollywood -aikakausi, jolloin nuoret ohjaajat saivat enemmän vapautta ja uskallusta käsitellä aiempaa rohkeammin väkivaltaa, moraalisia ristiriitoja, yhteiskunnallista epävarmuutta ja yksilön kriisiä.
Toisaalta hyvin menestyneiden elokuvien joukossa oli myös 60-luvun nostalgiaan nojaavia elokuvia, vaikka hippi-idealismi oli jo hyvän aikaa vaihtunut realistisempaan ja epäilevämpään suuntaan.
Monet vuonna 1973 ilmestyneet elokuvat ovat sittemmin ajan saatossa nousseet ikivihreiksi klassikoiksi ja vaikuttaneet syvästi populaarikulttuurin piirissä.
Kyseinen vuosi on todellinen elokuvaharrastajan aarreaitta. Ensi-iltansa vuonna 1973 saivat muun muassa Martin Scorsesen Mean Streets – sudenpesä, Steve McQueenin ja Dustin Hoffmanin tähdittämä Papillon, Richard Fleischerin Soylent Green – maailma vuonna 2022, Robin Hardyn Uhrijuhla, Michael Crichtonin Westworld – tappokone, Peter Bogdanovichin Paperikuu, Bruce Leen ja kung fu –genren maailman maineeseen nostanut Lohikäärmeen kidassa, Al Pacinon ja Gene Hackmanin vähemmän tunnettu yhteistyö, Cannesin Kultaisen palmun voittanut Scarecrow – variksenpelätin, George Roy Hillin Puhallus, Hal Ashbyn Saattokeikka, Federico Fellinin Amarcord, Tonino Valeriin Nimeni on Nobody, Andrew Lloyd Webberin musikaaliin pohjautuva Jesus Christ Superstar, Paul Verhoevenin Turkkilainen namu ja Quentin Tarantinolle Kill Bill –inspiraatiota tarjonnut Lady Snowblood.
Kaikki edellä mainitut ovat katsomisen arvoisia elokuvateoksia, vaikka osa niistä ei aivan ole mielestäni kulttiklassikon statuksesta huolimatta kaikilta osin kestäneet täysin aikaa.
Esimerkiksi Paul Verhoeven ja Martin Scorsese ovat kypsyessään, ja itseään täysin puhuttelevan materiaalin osuessa kohdalle, saaneet päästää tyylillisesti itsensä enemmän valloilleen.
Onnistunut ja elokuvarikas vuosi vaati kovia päätöksiä, koska 1973 tarjoaisi sisältöä kymmenenkin elokuvan esittelylle. Tästä syystä kunniamaininnat haluaisin antaa Alejandro Jodorowskyn hapon huuruiselle pääteokselle The Holy Mountain, Sidney Lumetin New Yorkin poliisikorruptiota tutkivalleSerpico – kadun tiikerille, Nicolas Roegin Kauhunkierre -elokuvallesekä Ingmar Bergmanin Kuiskauksia ja huutoja –Oscar-voittajalle.
Svengijengi ’62
Yksi vuoden keskeisistä amerikkalaisista elokuvista on ehdottomasti American Graffiti – svengijengi ’62. Tämä George Lucasin ohjaustyö on listan elokuvien nostalgisimmista päästä – ja se upposi kuin voihin 70-luvun elokuvayleisöön.
Yksinkertaiselta vaikuttava hengailuleffa sijoittuu kalifornialaiseen pikkukaupunkiin vuonna 1962 ja seuraa nuorten viimeistä kesäyötä ennen aikuisuuden kynnykselle astumista. Tarina rakentuu useiden rinnakkaisten tapahtumien ympärille: nuoret ajavat autoilla, kuuntelevat rock’n’rollia radiosta ja pohtivat tulevaisuuttaan. Elokuvan nostalginen sävy kuvastaa menetettyä viattomuutta sekä murroskautta, jolloin 1960-luvun optimistinen nuorisokulttuuri oli vielä koskematon myöhempien vuosien poliittisilta kriiseiltä – tätä kautta se eräällä tapaa toimii kaikuna Peter Bogdanovichin Viimeinen elokuva -teokselle.
Svengijengi ’62 on tarkka kuvaus amerikkalaisesta nuorisokulttuurista juuri ennen suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Lucasin päätös käyttää vanhoja rock’n’roll-biisejä elokuvan soundtrackillä antoi esimakua hänen kyvystään osua ja upota johonkin yleismaailmalliseen kokemuspohjaan ja amerikkalaisen katsojakunnan psyykeeseen. Ei ole vaikea ymmärtää, miten myöhemmin Tähtien sota räjäytti pankin.
Pitkät jäähyväiset
Toisenlaista näkökulmaa amerikkalaiseen elokuvan tekemiseen tarjoaa Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye), jonka ohjasi Hollywoodin ikioma genrerajoja ja -kliseitä häivyttävä Robert Altman.
Elokuva perustuu Raymond Chandlerin klassiseen rikosromaaniin ja tuo film noir -perinteeseen uuden, lattean ironisen sävyn. Päähenkilönä elokuvassa nähdään yksityisetsivien kantaisä Philip Marlowe (Elliott Gould), joka kulkee 1970-luvun Los Angelesissa eksyneenä hahmona. Ajasta ja paikasta täysin irrallaan oleva Marlowe on erinomainen outolintu 70-luvun kulttuuriseen kontekstiin.
Lue myös: Komeat tuotot – nämä pikkubudjetin elokuvat tekivät naurettavan määrän rahaa!
Tämä Altmanin tulkinta muuttaa perinteisen kovaksikeitetyn etsivän lähes absurdiksi sivustakatsojaksi maailmassa, jossa moraaliset säännöt ovat täysin hämärtyneet. Altman päätti kuvata Pitkät jäähyväiset hyödyntäen huojuvaa kuvaa, joka ei juuri missään vaiheessa asetu paikalleen, mikä luo katsojalle hämmentävän ja epäluottavaisen tunnelman.
Elokuva toimii sekä kunnianosoituksena klassiselle noir-elokuvalle että sen ihanan kriittisenä uudelleentulkintana. Marlowe pyrkii selvittämään elokuvassa murhamysteeriä uskoen, että hänen hyvä ystävänsä on lavastettu murhaajaksi. Lopussa – varoitus juonipaljastuksesta! – paljastuu, että Marlowe oli väärässä ja hänen ystävänsä todellakin on murhaaja. Elokuvan pääjuonikuviota enteilee hienosti alun kohtaus, jossa Marlowe lähtee hakemaan nirsolle lemmikkikissalleen ruokaa.
Pitkät jäähyväiset on mielestäni omaperäisin 70-luvulla tuotettu yksityisetsiväelokuva, jonka jokaisen tulisi nähdä.
Julma maa
Terrence Malickin ensiohjaus Julma maa (Badlands) on yksi omista henkilökohtaisista suosikeistani kaikista 70-luvulla ilmestyneistä elokuvista.
Elokuva kertoo Martin Sheenin ja Sissy Spacekin näyttelemästä nuoresta pariskunnasta, joka ajautuu rikosten sarjaan Yhdysvaltain Keskilännessä. Tarina perustuu osittain todellisiin tapahtumiin ja muistuttaa rakenteeltaan amerikkalaisia rikoslegendoja ja -elokuvia, joista lähin vertauskohta on varmasti Arthur Pennin Bonnie & Clyde.
Malickin ohjaus on kuitenkin poikkeuksellisen runollinen: väkivaltaiset tapahtumat esitetään lähes unenomaisessa tunnelmassa, jossa luonnon kauneus ja ihmisen julmuus asettuvat jyrkkään ristiriitaan. Tämä samainen ristiriita hengellisyyteen asti uppoutuvan sielukkuuden ja rajun väkivallan välillä näkyy selkeästi myös Malickin myöhemmissä töissä.
Siinä missä edellä mainitsin, miten osa 70-luvun ohjaajista ei vielä uransa alussa olleet aivan löytäneet omaa ääntään, Terrence Malick tuntuu välittömästi löytäneen oman äänensä ja häntä kiinnostaneet teemat.
Shakaali
Eurooppalaisesta näkökulmasta vuoden 1973 merkittävimpiin jännityselokuviin kuuluu Shakaali (The Day of the Jackal). Elokuvan ohjasi Fred Zinnemann, ja se perustuu Frederick Forsythin romaaniin.
Elokuva kuvaa ammattimaisen salamurhaajan suunnitelmaa murhata Ranskan presidentti Charles de Gaulle. Äärioikeistolainen järjestö päättää presidentin pettäneen maansa tämän myöntäessä Algerialle itsenäisyytensä. Järjestö palkkaa salamurhaajan, joka käyttää ainoastaan nimeä ”Shakaali”. Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, että tämäkin tarina sijoittuu 1960-luvun alkuun.
Zinnemanin ohjaaman elokuvan voima perustuu sen tarkkaan realismiin ja lähes dokumentaariseen kerrontaan: katsoja pääsee seuraamaan yksityiskohtaisesti salamurhan suunnittelua ja poliisin yrityksiä estää se. Jännitys syntyy vähitellen, ja elokuva toimii esimerkkinä siitä, kuinka huolellinen ja hyvin mietitty dramaturgia voi tehdä historiallisesta poliittisesta trilleristä äärimmäisen vangitsevan. Tämä siitäkin huolimatta, että Shakaalissa käytännössä yksikään hahmo ei muutu, mutta itse salamurhan juoni ja sen toteuttaminen tarjoaa katsojalle jatkuvaa muutosta ja kehitystä.
Shakaalista on sittemmin tehty uusia filmatisointeja, mutta itse tykkään palata Zinnemanin mestariteoksen äärelle aina uudelleen.
Manaaja
Vuoden 1973 ehkä tunnetuin ja vaikutusvaltaisin teos on kuin onkin William Friedkinin ohjaama Manaaja (The Exorcist), jonka tulisi kuulua jokaisen yleissivistykseen.
Elokuva perustuu William Peter Blattyn samannimiseen romaaniin ja kertoo nuoresta Regan-tytöstä, jonka ruumiin valtaa demoni, sekä kahdesta papista, jotka yrittävät pelastaa hänet manauksen avulla.
Teos herätti ilmestyessään voimakkaita reaktioita realistisen kauhunsa ja uskonnollisen tematiikkansa vuoksi. Samalla se nosti kauhuelokuvan uuteen arvostukseen yhdistämällä yliluonnollisen kauhun psykologiseen ja teologiseen pohdintaan. Manaajasta tuli heti ilmestyessään valtava menestys ja siitä muodostui yksi koko kauhugenren keskeisimmistä klassikoista.
Kaikki suitsutus on täysin perusteltua, vaikka elokuva voi vaikuttaa hidastempoiselta nykystandardeista käsin.
Manaajan järkyttävä kauhukuvasto, uskonnollinen symboliikka ja intensiivinen tunnelma tekivät siitä aikanaan yhden pelottavimmista elokuvista mikä oli koskaan ilmestynyt. Mutta itse uskon, että dramaattiset puheet pyörtyvistä katsojista ovat liioitteltuja – paitsi jos ne ovat peräisin kohtauksesta, jossa Regan on sairaalassa kuvattavana, eikä niinkään varsinaisista ”kauhukuvastosta”.
Manaaja oli ensimmäinen kauhuelokuva, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Uskon, että elokuva olisi pystynyt myös voittamaan tuon palkinnon, jos Friedkin ei olisi päättänyt poistaa elokuvan tärkeintä kohtausta julkaistusta teatteriversiosta. Vasta myöhemmin pidennetyssä ohjaajan versiossa ohjaaja taipui kirjailija Blattyn mielipiteeseen siitä, että isä Karrasin ja isä Merrinin välinen vuoropuhelu manausten välissä oli tarpeellinen.
Kyseinen kohtaus on koko elokuvan sielu. Karras keskustelee Merrinin kanssa Regania riivaamasta demonista ja tämän motivaatiosta. Merrinin kommentti siitä, miten sen pyrkimyksenä on saada heidät epätoivon valtaan (ja menettää usko) tiivistää koko elokuvan teeman. Samanaikaisesti se kuvastaa hyvin vanhan papin periksiantamattomuutta.
Manaaja on oma suosikkini kauhuelokuvien joukossa, mutta mielestäni alkuperäinen Friedkinin itsensä saksima teatteriversio ei ole definitiivinen ja paras versio elokuvasta.
Ohjaajan restauroidussa versiossa on hitusen enemmän lämpöä, jota elokuva tarvitsee ankkuroidakseen kaiken esittämänsä yliluonnollisen ja selittämättömän kauheuden. Teatteriversio on hitusen kylmempi ja Friedkinille ominaisen nihilistinen, mutta hänellä olikin tuossa vaiheessa alkanut pää mennä pahasti omaan takapuoleensa – asia, jota saavutettu menestys hieman vauhditti kovapintaisessa ohjaajassa.
Mielestäni listatut elokuvat ovat säilyttäneet asemansa aikaa kestävinä klassikoina, ja ne muistuttavat siitä, kuinka voimakkaasti elokuva voi heijastaa aikansa kulttuuria, pelkoja ja unelmia – ja kuinka ne voivat edelleen puhutella yli 50 vuotta myöhemmin.
Ville Vuorio – Leffahamsteri