Netflix on viime vuosina julkaissut erittäin laadukkaita, retrospektiivisiä dokumentteja 80-luvun supertähdistä.
Ensin ilmestyi Arnold Schwarzeneggerin elämää ja uraa käsitellyt Arnold. Sen jälkeen vuorossa oli Sylvester Stallonea retrospektiivisesti katsastanut, mutta hieman vajaammaksi jäänyt Sly. Ja nyt uusimpana tulokkaana tässä Netflix-dokumenttien sarjassamme on 12.11.2025 ilmestynyt Being Eddie, joka vie katsojan matkalle koomikkona ja näyttelijänä tunnetuksi tulleen Eddie Murphyn elämään.
Huomattava ero näiden kolmen Netflixin tuottaman dokumentin välillä on pituus.
Schwarzeneggerin elämä ja teot on kolmessa osassa katsottava dokumentaarinen minisarja, kun taas Stallone ja Murphy saivat noin 90–100 minuutin mittaiset yksittäiset dokumenttielokuvat.
Mutta toisaalta siinä missä Iso-Arskan mittavaan uraan on mahtunut kehonrakennusta, elokuvatähteyttä ja poliittista uraa, niin Stallone ja Murphy ovat tuttuja monelle vain elokuviensa kautta.
Odotin innolla Being Eddie -dokumenttia, koska en ole liikaa perehtynyt Eddie Murphyn elämään hänen elokuvarooliensa ulkopuolella. Dokumentin katsottuani olinkin varsin yllättynyt tunnelmista, jotka dokumentti jätti minulle – ja näistä tunnelmista tarkemmin hieman myöhemmin.
Legendaarisen Saturday Night Live -sketsiohjelman kautta koomikkona kuuluisuuteen ampaissut Eddie Murphy pääsee valottamaan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. SNL-pestin jälkeen koomikko alkoi rakentaa itselleen uraa elokuvien 48 tuntia, Beverly Hills kyttä ja Vaihtokaupat myötä.
Eddie Murphyn tarinassa on tuttuja nuotteja ja säveliä, jotka ovat kuin Arnoldin ja Syltyn tarinasta: vaatimattomista oloista päästään kovan työn kautta suoraan viihdemaailman huipulle.
Mutta Murphy oli muita 80-luvun elokuvatähtiä uraauurtavammassa asemassa.
Afroamerikkalaisena koomikkona-näyttelijänä hän myllersi totuttuja rakenteita ja genrekonventioita. Walter Hillin ohjaamassa 48 tuntia -elokuvassa Murphyn näyttelemä pikkurikollinen paritetaan ratkomaan rikosta Nick Nolten kovanaamaisen poliisin kanssa, mikä vakiinnutti kyttäkaksikkoelokuvien dynamiikkaa tulevia elokuvia varten.
Eddie Murphyn yksi varhaisista roolimalleista oli koomikko Richard Pryor. Dokumentissa tämä nousee selvästi esille, mutta siinä valotetaan myös koomikoiden välistä suhdetta ja vallitsevaa, draamahakuista kulttuuri-ilmapiiriä (kuulostaako tutulta?). Murphyn ja Pryorin välille pyrittiin jatkuvasti rakentamaan vastakkainasettelua, ikään kuin – Eddien omien kyseenalaistavien sanojensa mukaankin – Yhdysvalloissa olisi tilaa vain yhdelle tummaihoiselle tähtikoomikolle.
Rääväsuisen koomikon asemaan itsensä saattanut Murphy nostaa dokumentissa pöydälle sen, miten hänen uransa suunta muuttui selvästi lapsiperheystävällisempään suuntaan hänen itse tullessa isäksi. Tästä todisteena Mulan- ja Shrek-ääniroolit, mutta myös Dr. Dolittle ja Isi hoitaa -kokoperheen elokuvat.
Sekä Eddien uralla vähemmälle huomiolla jäänyt että dokumentissakin täysin ohitettu Tuhannen tilanteen mies, joka ilmestyi Pähkähullun professorin ja Mulanin välissä, on osoitus toimintaroolista, jollaisia Murphy olisi mielestäni voinut tehdä enemmänkin vielä 90-luvun lopulla tai 2000-luvun alussa.
On harmillista, miten koomikon leiman takia Murphyä ei edes todennäköisesti nähty toimintasankarina uran alkuvaiheen toimintakomedioista huolimatta.
Hänelle ei tarjottu vaativia draamavetoisempia toimintarooleja, joten mitään uutta tai erilaista Beverly Hills kytän -tyylistä elokuvasarjaa ei muodostunut. Robert de Niron ja Owen Wilsonin kanssa tehdyt Showtime ja I, Spy olivat valitettavasti unohdettavia elokuvia sekä toiminnan että huumorinsa osalta.
Dokumentista paistoi läpi, miten hauskuuttajan roolissa pitkään viihtynyt Murphy selvästi kaipaa takaisin komiikan valokeilaan. Tätä kuvaa hyvin suhteellisen suuri osa dokumentista on omistettu vuoden 2019 lopun tapahtumiin, jolloin koomikko teki paluun Saturday Night Liveen promotoidessaan Dolemite is My Name -elokuvaa.
Murphyn juontama jakso sai kriitikoilta ja katsojilta vuolaat kehut, minkä lisäksi se oli reiluun kymmeneen vuoteen sarjan katsotuin jakso. Eddie Murphylla on selvästi edelleen palo osoittaa kykynsä, mikä luultavasti tulee seuraavan koomikkotaitureiden sukupolven suosiosta. Supertähtikoomikoiksi nousseet Dave Chappelle ja Kevin Hart ovat itse ottaneet oppinsa Murphyn stand-up-rutiineista ja elokuvista.
Mutta onko Eddie Murphystä palaamaan keikkalavoille? Onko Eddie Murphyllä enää mitään sanottavaa 2025. Mitä hän voi tarjota komiikallaan meille? Onko Eddie Murphyn persoona jo nähty? Olisivatko vitsit ja viittaukset enää relevantteja?
Dokumentissa Murphy viittaa vitsaillen Bill Cosbyyn, mikä ainakin itselleni alkaa olemaan menneen talven lumia.
Eddie on yksi suurimmista amerikkalaisista koomikoista ja elokuvatähdistä, mutta hän on uransa suhteen samassa jamassa 80-luvun supertähtiaikalaistensa kanssa.
Edellä mainitut Stallone ja Schwarzenegger tuntuvat edelleen hyviltä vertailukohdilta: toimintatähdet ovat tavalla tai toisella juuttuneet 80-luvun ikonisten rooliensa varjoon.
Stallone on tehnyt tai ollut mukana Rambo- ja Rocky-elokuvissa tai niiden johdannaisissa. Schwarzeneggerin kuvernaattoriuden jälkeinen elokuvaura on pitkälti Terminator-jatko-osien värittämä, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
Eddie Murphy piti tauon Dreamgirls– ja Norbit -elokuvien jälkeen, vaikka hän ei sitä virallisesti kansalle kirkossa kuuluttanutkaan. Dolemite is My Namen –elokuvan myötä Murphy teki paluun valokeilaan, jonka jälkeen hän myös palasi suosituimpien elokuviensa pariin Prinssille morsian ja Beverly Hills kyttä -jatko-osilla.
Dokumenttia katsoessa tulin tunnistaneeksi sen tosiasian, että valitettavasti Eddie Murphyn uskaliaimmat, innovatiivisimmat ja popkulttuuria määrittävät työt ovat jo takanapäin.
Beverly Hills Cop: Axel F oli tuttua huttua sarjan faneille, mutta siinäpä se.
Jaksanko enää itse innostua Murphyn uusista töistä, kun nuoruuden kiihko ja näyttämisen halu ovat hiipuneet?
Oma ensikosketukseni Eddie Murphyyn oli hänen tähdittämä pieni elokuva nimeltään Beverly Hills kyttä, joka räjäytti tajuntani. Näin sen (tietysti) aivan liian nuorena. Muistan saaneeni sen vuokralle vhs-kasetilla Imatran Vuoksenniskalla sijaitsevasta Makuunista. Taisin olla 10-vuotias nähdessäni elokuvan (kiitos vanhempieni vapaahenkisen elokuvakasvatuksen).
Uskon, että tuosta ensimmäisestä katselukokemuksesta meni moni vitsi ohi, mutta jokin Martin Brestin ohjaamassa komediassa jäi mieleeni kolkuttelemaan ja kummittelemaan. Tälläkin hetkellä ”miesluolani” seinällä roikkuu kehystettynä alkuperäinen, kotimaiseen teatterilevitykseen valmistettu Beverly Hills kyttä -juliste.
Dokumentissa Murphy on paikoitellen selvästi epämukavuusalueellaan puhuessaan avoimesti itsestään ja perheestään. Sen huomaa hänen tarpeestaan keventää jokaista vakavampaa lausetta vitsillä.
Ehkä Murphy löytää vielä uuden vaihteen vanhoilla päivillään, mutta eipä sillä toisaalta ole väliä miellyttääkö hän elitististä faniaan.
Eddie Murphyn vaikutus amerikkalaiseen elokuvaan ja popkulttuuriin on kiistaton.
Ville Vuorio – Leffahamsteri