Aikamatkustus on yksi mieltä kiehtovimmista scifi-tarinoiden aineksista. Ajatus siitä, että kuka tahansa meistä voisi palata ajassa taaksepäin korjaamaan eletyn elämän virheet, on erittäin houkutteleva. Tai mahdollisesti hyötyä tulevaisuuden tiedosta ja voittaa lotossa ja uhkapeleissä, kuten Paluu tulevaisuuteen 2 -elokuvassa Biff (Tom Wilson) saadessaan käsiinsä urheilualmanakan, jonka avulla hän saa uhkapelattua itsensä rikkaaksi.
Karkeasti jaoteltuna aikamatkustustarinat voitaisiin jakaa kahteen pääkategoriaan: menneisyyden muuttaminen joko on mahdollista tai muutos on mahdoton.
Nyanssieroja tietysti löytyy eri tarinoiden välillä, mutta kummassakin pääkategoriassa on omat temaattiset ja dramaattiset perusteensa.
Muutoksen mahdollisuus tarjoaa aikamatkustustarinoissa panokset, kun sankarit voivat epäonnistua tavoitteissaan tai muuttaessaan tapahtumia väärään suuntaan. Paluu tulevaisuuteen -elokuvan Marty McFly (Michael J. Fox) voi kirjaimellisesti pyyhkiytyä pois historiasta, jos hänen äitinsä ja isänsä eivät päädy yhteen.
Muutoksen mahdottomuus tarjoaa taas toisaalta traagisen tarinan ainekset.
Terminator – tuhoaja -elokuva on tästä olennainen esimerkki kaikessa yksinkertaisuudessaan. Käytännössä tarina on itseään toistava kehä: Sarah Connor (Linda Hamilton) ei tulisi raskaaksi ilman Kyle Reeseä (Michael Biehn), eikä ihmiskunta saisi pelastajaansa, jos Skynet ei olisi lähettänyt T-800-tuhoajaa (Arnold Schwarzenegger) tulevaisuudesta menneisyyteen.
Tapahtumat muuttuvat kausaaliseksi silmukaksi, kun epätoivoinen yritys muuttaa tapahtumia paljastuukin kaiken alkuun panevaksi tekijäksi.
Terminator – tuhoajan poistetussa kohtauksessa näytetään, miten Cyberdyne Systems saa innoituksen tuhotusta kyborgista. Samaa ideaa James Cameron hyödynsi myös jatko-osassa, jossa tiedemiehet pitävät lukitussa kaapissa terminaattorista saatua sirua ja mekaanista käsivartta.
Näitä aikamatkustuksen ikuisuuskysymyksiä pohtii myös Netflixin ensimmäinen saksankielinen mysteerisarja Dark. Ulkoisesti sarja olisi kuvailtavissa eräänlaiseksi Stranger Things, Twin Peaks, Lost -tv-sarjojen sekä Paluu tulevaisuuteen -elokuvan risteytykseksi.
Saksalaisessa Windenin kaupungissa tapahtuu kummia, kun nuoria katoaa mystisesti jäljettömiin. Mikkel Nielsenin katoaminen muistuttaa kovasti Stranger Things -sarjassa nähtyä Will Byersin katoamista. Alueen asukkailla on salasuhteita, salaisuuksia ja mystisesti päivättyjä kirjeitä kuin amerikkalaisen Twin Peaksin asukkailla konsanaan. Epäilyttäviä hahmoja liikkuu kaupunkia ympäröivissä metsissä, joten katsojalla on Lostin tapaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Sarjan edetessä selviää, että Windenin metsässä sijaitsevan luolaston kautta on mahdollista matkata ajassa taaksepäin aina päivälleen 33, 66 tai 99 vuoden päähän. Vuodesta 1986 on mahdollista päästä joko vuoteen 1986, 1953 tai jopa vuoteen 2052. Myöhemmin selviää myös, että eri hahmot kehittelevät aikakoneaparaatteja eri vuosikymmeninä.
Kaupungissa muodostunut ajallinen vääristymä mahdollistaa sen, että vuonna 2019 kadonnut Mikkel Nielsen löytääkin itsensä vuodesta 1986 ja päätyy kasvamaan ja tulemaan sarjan päähenkilön Jonas Kahnwaldin isäksi, joka sarjan alussa tekee itsemurhan.
Windenin kaupungin ympäriltä paljastuu synkkien tapahtumaketjujen kautta klassinen taistelu hyvän ja pahan, valon ja varjon väliltä, joissa osapuolina ovat kaupungissa asuvien henkilöiden nykyiset ja tulevat itsensä. Sarja tarkastelee ajallisia paradokseja ja kausaliteettia ainakin itselleni ennen näkemättömällä tavalla ja vaivalla. Yhtä antaumuksellisesti aihetta on käsitelty Ethan Hawken tähdittämässä elokuvassa Predestination.
Netflix tuotanto on kolmen tuotantokauden pituudessaan erittäin optimaalinen. Aikamatkustustarinan koukerot, silmukat ja solmukohdat ovat tekijöillä hyvin hallussa, minkä lisäksi ne pysyvät katsojan mielessä ja ne kantavat juuri 26 jakson ajan. Sarja julkaistiin 2017–2020 välisenä, ja Dark saikin osakseen paljon suitsutusta ilmestyessään.
Mutta onko sarja kestänyt aikaa? (Pun intended)
Panin heti merkille, miten Darkin ensisijainen painotus on sen painostavassa ja pahaa enteilevässä tunnelmassa.
En tiedä, johtuuko painotus tekijöiden etukäteen hahmottamasta, potentiaalisesta kielimuurista, mutta sarja todellakin painottaa jopa ärsyttävän alleviivaten yksittäisiä hetkiään. Sarjan kuvasto on pääosin harmaan eri sävyjä, muutamaa värin ja valon pilkahdusta lukuun ottamatta, joten kokonaiskuva jää aika kolkoksi. Sarjassa ei ole montaa vitsiä, joten katselukokemus voi ajoittain tuntua raskassoutuiselta.
Kuvaavaa tästä on se, miten jokaisen jakson puolivälin jälkeen nähdään melankolisen ja hidastempoisen musiikin säestyksellä rytmitetty kuvakatkelma, jossa sarjan hahmot katsovat kaukaisuuteen.
Sarja on varsin hidastempoinen, mikä tuntuu etenkin katsoessa useamman jakson peräjälkeen.
Lisäksi Dark keskittyy enemmän aikajatkumon avaamiseen katsojalle kuin hahmojen mielentilojen tai Windenin kaupungin kuvaamisessa. Loppua kohden yllätyin siitä, miten hajanaiseksi kuva sarjan tapahtumapaikasta ja hahmoista jäi, mutta toisaalta sarjassa hahmot itsekin tuntuivat etsivän itseään – niin ajassa kuin paikassa.
Suurimmat kysymykset heräävät siitä, miten tietty hahmo päätyy tiettyyn lopputulokseen. Miten voi olla, että nuori Jonas päätyisi vanhentuessaan, Adam nimisenä, ajamaan itseään ruokkivan aikajatkumon – tai ”solmun”, kuten sitä sarjassa kutsutaan – tuhoa?
Aikamatkustuksen näkökulmasta hahmojen piti sarjassa jatkuvasti toistella sitä, mitä haluavat tehdä, jotta tuo punainen lanka pysyisi katsojille mahdollisemman selvänä. Kasvulle ja kehitykselle ei juurikaan ollut mahdollisuutta, joten hahmot toistelivat samoja käytösmalleja sarjan aikana, kunnes niitä piti juonen näkökulmasta muuttaa.
Itse odotin jostain syystä sarjasta samanlaista toiminnallista scifi-mättöä kuin Stranger Things, mutta Dark päätti nojata vahvemmin filosofiseen tarinankerrontaan toiminnan sijaan. Sarjassa esiintyy väkivaltaa ja sen uhkaa, mutta amerikkalaisille sarjoille tuttu aseilla osoittelu ja yletön tuliaseilla räiskiminen olivat yllättävän vähäisessä roolissa. Tämä saikin sarjan väkivallan teot tuntumaan normaalia ahdistavammalta.
Eniten katsojan roolista käsin ahdistivat hetket, jolloin hahmot eivät itse nähneet olevansa vastuussa negatiivisen tapahtumaketjusta. Sarja meneekin temaattisesti yllättävän syvälliseksi kietoessaan hahmokavalkadin pitkin ja poikin ajassa toisiinsa kiinni. Suurimmat tragediat ovat siinä, miten toisilleen rakkaat ihmiset eivät kohtaa samassa ajassa, ja poissaolo toistensa luota ajaa heidät epätoivoisiin tekoihin.
2020-luvulla elävä Mikkel matkaa ajassa taaksepäin ja rakastuu 80-luvulla Hannahiin. Mikkel vaihtaa nimensä Mikaeliksi, ja hänen ja Hannahin lapsi, Jonas, taas rakastuu 2020-luvulla Mikkelin Martha-siskoon – eli omaan tätiinsä.
Dark on parhaimmillaan kuvatessaan tämän kaltaisia paradoksaalisia juonikuvioita: eräs hahmo paljastuu tyttärensä tyttäreksi, joka kaapattiin tulevaisuudesta menneisyyteen. Kysymys onkin, että kuka synnytti kenet ensin? Tämä ohjaa katsojaa tekemään johtopäätöksiä ja odottamaan vastaavanlaisia juonikuvioita koko sarjan aikana.
Sarja muistutti paljon Shane Carruthin Primer -elokuvasta, joka on indieleffojen saralla aikamatkustuksen aivot repivän logiikan mestariteos. Jos joku kaipaa realismia aikamatkustuselokuvaltaan, yleensä ohjaan hänet katsomaan Primerin. Siinä keksijäkaksikko yrittää hyödyntää aikakoneteknologiaa omassa arjessaan, mutta tarinan edetessä juoni vain monimutkaistuu.
Pohjimmiltaan Dark on tarina tekojen peruuttamattomuudesta ja siitä, miten hyvät tarkoitukset saattavat johtaa pahoihin tekoihin. Jonas Kahnwald vannoo yrittävänsä tuhota väkivaltaa ja tuskaa täynnä olevan, itseään toistavan kehän, mutta lopulta hänestä muodostuu se hahmo, joka toistaa tuota samaa tuskan ja väkivallan kierrettä.
Dark ei tarjoa katsojille hahmojen kasvua. Samat henkilöt toistavat samoja psykologisia toiminta- ja käytösmalleja kerta toisensa jälkeen.
Synkästä aiheestaan ja nimestään huolimatta Dark saa toiveikkaan lopun.
Viimeisellä kaudelle paljastuu, että Darkin tapahtumat sijoittuvat kahteen rinnakkaistodellisuuteen, jotka muodostuivat Windenissä asuvat tiedemiehen suruntäytteisestä ja epätoivoisesta yrityksestä matkustaa ajassa taaksepäin ja pelastaa poikansa perhe auto-onnettomuudelta.
Jonas ja Martha matkaavat rinnakkaistodellisuuksien välistä kohtalokkaaseen iltaan ja estävät onnettomuutta tapahtumasta. He rikkovat väkivallan syklin, mutta samalla epäitsekkäästi tuhoavat omat ”maailmansa” ja itsensä. Koska ensimmäistä aikamatkustuskoetta ei suoriteta, Windenin rinnakkaistodellisuuksien olemassaolon syy poistuu.
Sarjan viimeinen kohtaus käydään tuttujen hahmojen luona, kun Hannah, Katerina ja kumppanit istuvat illallisella pöydän ääressä. Tuntuu siltä, kuin Windenin asukkaat saavat onnellisen lopun tarinoilleen. Mutta sitten Hannah kertoo olevansa raskaana ja aikovansa nimetä tulevan poikansa Jonakseksi.
Dark ikään kuin tarjoilee katsojalle tarjottimella vaihtoehdon tuskan kierteelle, mutta pienet nyanssit hahmojen olemuksessa antavat ymmärtää pinnan alla muhivan samat epätoivon ja tuskan siemenet.
Koska emme voi matkata menneeseen tai tulevaan, ainoa hetki, johon voimme vaikuttaa, on tässä ja nyt.
Ville Vuorio – Leffahamsteri