Hollywoodissa on elokuvateollisuuden syntymisestä asti toteutettu ja tehty isoja produktioita. Reilun vuosikymmenen ajan isot panostukset ovat olleet supersankarielokuvia, mutta 2000-luvun alku oli yllättäen epookkien, historiallisten sota- ja seikkailuelokuvien aikaa.
Supersankarielokuvat alkoivat kukoistamaan vasta Sam Raimin Spider-Man -elokuvien myötä, mutta vielä uuden vuosituhannen vaihteessa Hollywood oli vielä niiden sijaan motivoitunut tuottamaan historiallisia miekka-ja-kilpi-megaspektaakkeleita. Vastaavaa trendiä ei ollut nähty sitten 60-luvun.
Tämän trendin asettajana toimi Ridley Scottin Gladiaattori, jonka jälkeen lisää löylyä heitti arvostelu- ja yleisömenestystä niittänyt Taru sormusten herrasta -trilogia (joka tosin oli fantasian edustaja, mutta niputtaisin tämän genrepoikkeuksen samaan suurten epookkien sarjaan).
Hollywoodissa oli löydetty ”uusi” trendi, joten vuosituhannen alussa nähtiin iso läjä historiallisia epookkeja.
Gladiaattoria seurasivat vana vedessä muiden muassa Kingdom of Heaven – taivaan valtakunta, Antoine Fuquan ohjaama King Arthur, Tom Cruisen tähdittämä Viimeinen samurai, Oliver Stonen intohimoprojekti Aleksanteri ja Zack Snyderin ohjaama sarjakuvasovitus 300. Myös amerikkalainen kaapelikanava HBO tuotti kaksi tuotantokautta Rooma-televisiosarjaa.
Wolfgang Petersenin ohjaama, toukokuun 14. päivänä vuonna 2004 ensi-iltansa saanut Troija osui juuri tähän samaan aaltoon.
Historian lehtien havinaa
Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä. Tähän sanontaan voisi ottaa lisäyksen, että kauneus on aina suhteellista.
Muistan ainakin itse nähneeni kaikki edellä mainitut Hollywoodin suurtuotannot tuoreeltaan elokuvateatterissa. Sormusten herrojen, Gladiaattorin ja muiden historiallisten epookkien joukossa Troija ei oikein herättänyt mitään ihmeellisempiä tunteita. Elokuvahan oli suuri menestys kerättyään huiman 497 miljoonan dollarin lipputulopotin, mutta siitä huolimatta Troija ei mielestäni jättänyt minkäänlaista merkittävää jälkeä populaarikulttuurimme kollektiiviseen tietoisuuteen.
Tiedän elokuvalla olevan omat faninsa, mutta onko leffa kestänyt aikaa? Ehkä nyt 20 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen siitä olisi mahdollista löytää uusia puolia?
Troijan tähtikaarti on nykymittapuulla oikeasti varsin tähtitieteellinen, kun elokuvassa nähdään Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Peter O’Toole, Rose Byrne, Sean Bean, Brendan Gleeson, Julie Christie ja nuori Garrett Hedlund.
David Benioffin (kyllä, juuri se David Benioff Game of Thrones -tv-sarjan takana) käsikirjoitus tiivistää Troijan monikymmenvuotisen sodan kolmen tunnin epookiksi. Muistan elokuvateatteriversion tuntuneen erityisen tyngältä, vaikka tunsin kreikkalaisen taruston ja siihen kuuluneet hahmot, kuten Akillesin ja Odysseyksen pinnallisesti. Enhän ollut lukenut Homerin Iliasta laisinkaan, vaan olin populaarikulttuurin tarjoaman käsityksen varassa.
Vielä parin vuosikymmenen jälkeenkin mieleeni muistuivat hyvin kirkkaasti elokuvan päätapahtumat, mutta minkäänlaista mielikuvaa sen syvemmistä teemoista minulla ei ollut. Toisaalta 13-vuotiaana elokuvissa kävijänä en ollut kiinnostunut mistään muusta kuin eeppisistä toimintakohtauksista.
Nyt leffan uudelleenkatsomisen jälkeen olen vakaasti sitä mieltä, että pidennetty ohjaajan versio Troijasta on juuri se ainoa oikea versio elokuvasta, joka kannattaa katsoa.
Tragedian ABC
Kuten moni kriitikko totesi elokuva-arviossaan, Troija ei tosiaan ole kovin uskollinen Homeroksen Iliaalle, josta se on ottanut suurimmat vaikutteensa. Mielestäni minkään adaptaation kanssa ei pidä asettaa mittapuuksi sitä, kuinka uskollinen versio on alkuperäiselle tekstille – taiteellisten vapauksien ottaminen on edellytys omaperäiselle ja persoonalliselle tulkinnalle (kuten Peter Jacksonin Sormusten herra -elokuvat osoittavat – rakastit niitä tai et). Taiteellinen vapaus tarinan rakentamisessa on ehdottomasti sallittua, jos tarina toimii. Dramaturgiset viat ovat asia erikseen.
Troijan hienous piilee siinä, miten se käsittelee kreikkalaista tragediaansa. Käytännössä elokuva asettaa katsojan mielenkiintoiseen asemaan: se esittelee molemmin puolin konfliktia mielenkiintoisia, samastuttavia ja virheellisiä hahmoja, joiden toivoisin katsojana menestyvän.
Agamemnon (Brian Cox) on yhdistänyt Kreikan kuningaskunnat hallintansa alle Akhilleen (Brad Pitt) johdolla. Akhilleus ei missään nimessä arvosta Agamemnonin yksinvaltiaan otteita, mutta ei voi olla ottamatta osaa sodankäyntiin, koska se tietää hänelle kunniaa ja tunnettavuutta. Saman aikaisesti Troijan prinssit Hector (Eric Bana) ja Paris (Orlando Bloom) neuvottelevat rauhasta Spartan kuninkaan Menelauksen (Brendan Gleeson) kanssa, mutta Paris aloittaa suhteen kuninkaan vaimon Helenin (Diane Kruger) kanssa ja päättää salakuljettaa rakkaansa mukanaan Troijan kaupunkiin, ja tästäkös temperamenttinen spartalainen hallitsija repii pelihousunsa.
Agamemnon näkee Menelaus-veljensä vihassa tilaisuutensa tulleen alistaakseen Troijan kaupungin hallintansa alle. Suuruudenhullu kuningas pyytää Odysseuksen välikädekseen taivuttelemaan Akhilleuksen liittymään joukkojensa kanssa sotaan, koska hän tietää tarvitsevansa legendaarista soturia joukkoihinsa.
Tunnistin tällä katselukerralla pidennetystä versiosta Troijan kantavaksi pääteemaksi ylimielisyyden, joka koituu monen hahmon kohtaloksi kuten kunnon tragedioihin ja niiden perinteeseen kuuluukin.
Pakko sanoa, että perinteisen tragedian katsominen, jossa päähenkilölle voi käydä oikeasti huonosti, oli erittäin virkistävää. Käytännössähän Troija on kuin supersankarielokuva: Akhilleus on aivan kuin Kapteeni Amerikka, lähes voittamaton supersotilas. Ero on vain siinä, miten elokuva pitäytyy kreikkalaisen tragedian perinteessä eli pyrkii tuomaan esille henkilöhahmoja, joilla on omat vikansa ja puutteensa.
Sodan molemmilla osapuolilla on kerrostalon kokoisia egoja, jotka itseään pönkittäessään puskevat tarinan konflikteja eteenpäin kohti vääjäämätöntä loppua. Agamemnon uskoo mahtavan armeijansa voittavan Troijan vähäiset joukot helposti. Troijan kuningas Priam kuuntelee mieluummin pappejaan kuin omaa poikaansa ja sotilasneuvonantajiaan taktisissa päätöksissä. Rakkaus sokaisee Parisin näkemästä tekojensa seurauksia selvästi. Akhilleus ei pysty karistamaan – tai ei halua karistaa – harteiltaan nimekkään soturin viittaansa.
Kaikille tarjotaan vaihtoehto toimia toisin kuin heidän egonsa vaatii, mutta toimimalla oman päänsä mukaisesti he sinetöivät kohtalonsa.
Troijan ohjaajan versio sisältää noin 30 minuuttia enemmän materiaalia kuin alkuperäinen teatteriversio, joten mistään kovin mitättömistä muutoksista ei ole kyse. Elokuvalla on aivan uusi aloitus ja lopetus, jotka toimivat kirjan kansina tarinalle. Hahmojen välistä vuorovaikutusta on lisätty, kuten on myös taistelukohtausten sisältämää väkivaltaa – ohjaajan versiossa veri purskahtelee ja aivon palaset lentävät ilmoille vähän väliä.
Sinällään väkivaltaisempi ohjaajan versio ei ole mikään uusi asia. Michael Bayn Pearl Harborin ohjaajan versiossa on teatteriversiota huomattavasti mittavammat ja verisemmät toimintakohtaukset.
Troija kuitenkin ottaa teatteriversioon vielä enemmän kierroksia sisällyttämällä alun perin leikatun Troijan tuhon. Uskoisin, että tämä äärimmäisen väkivaltainen ja pitkä kohtausjakso poistettiin, koska se tarjoaa katsojalleen vain täyslaidallisen sodan kauheutta: kaikki puheet urheudesta, rohkeudesta ja soturillisuudesta loistavat poissaolollaan, kun jättimäisessä puuhevosen avulla kaupunkiin päässeet kreikkalaiset sotilaat polttavat, murhaavat, ryöstävät ja raiskaavat kaikki troijalaiset tieltään. Agamemnon määrää, ettei yhtäkään lasta, vanhusta tai naista jätetä henkiin.
Kuulostaapa tutun kuuloiselta verenhimolta.
Vaikeita rooleja
Troijaa arvioineet kriitikot nostivat esille näyttävän spektaakkelin, mutta harmittelivat ohutta tunteiden kirjoa. Kritiikkiä tuli myös näyttelijäkaartin joukosta. Sekä Brad Pitt että Peter O’Toole olivat tyytymättömiä valmiiseen lopputulokseen. Pitt on kertonut olleensa mukana vain sen takia, koska studio vaati hänet mukaan elokuvaan.
Orlando Bloom on viimeisin kommenttinsa Troijaa kohtaan tarjonnut näyttelijä. Hän kertoi vastikään antamassaan haastattelussa blokanneensa elokuvan täysin mielestään, koska ei kokenut Helenaa viettelevää, pelkurimaista prinssi Pariksen roolia omakseen.
Tämä on harmi, koska mielestäni Bloom veti roolin aivan nappiin. Troijassa Bloomista välittyy juuri oikeanlaista sinisilmäistä idealismia. Kyllä, hänen roolihahmonsa on käytännössä erittäin, erittäin itsekäs ja hän on aivan liian naiivi ymmärtääkseen tekojensa seurauksia. Tällaisia rooleja ei kuitenkaan juurikaan näe edes tänä päivänä isoilla elokuvatähdillä, jotka haluavat uhkua itsevarmuutta tai pidettävää karismaa. Kukaan ei halua tulla leimatuksi ei-halutuksi kusipääksi, vaikka juuri tämänkaltaiset roolit olisi täydellisiä showcase-numeroita. Voin kyllä hyvin kuvitella Tom Hollandin vetämässä Parisin roolin, jos Troija olisi tehty tänä päivänä.
Mielestäni koko näyttelijäkaarti on Troijassa huikea, etenkin kun jopa Brad Pittin onnistui löytää Akhilleuksen roolistaan henkistä syvyyttä. Varsinainen todellinen elokuvantähti on kuitenkin Eric Bana Hectorin roolissa. Bana huokuu ritarillista karismaa Troijan kaupungin parhaimpana, urheimpana soturina, joka joutuu puolustamaan isänsä hallitsemaan valtakuntaa kreikkalaisten hyökkäykseltä. Hector on sotilas, joka ei pelkää täyttää omaa velvollisuuttaan, mutta joka joutuu lopulta maksamaan kaikkein kalleimman hinnan traagisella tavalla: surusta murtunut Akhilleus voittaa ja surmaa hänet kaksinkamppailussa.
Kostoksi oman toverinsa kuolemasta Akhilleus vielä lisäksi raahaa Hectorin elotonta ruumista omissa vaunuissaan kreikkalaisten leiriin pilkattavaksi. Milloin viimeksi Marvelin supersankaria olisi kuvattu näin epämiellyttävällä tavalla?
Hectorin kohtalo kuvastaa ja peilaa ikivanhaa ajatusta, joka toistetaan useaan otteeseen elokuvan aikana: kuninkaat eivät taistele omissa sodissaan, vaan joku sotii aina heidän puolestaan. Kuinka monta sotaa, kuinka paljon kärsimystä, tuhoa ja kuolemaa olisi vältetty, jos hallitsijat vain tappelisivat keskenään?
Vaikutuin tällä katselukerralla siitä, miten rohkeasti tarina ottaa kantaa sodan turhuuteen. Suosittelen palaamaan Troijan pariin pidennetyn ohjaajan version kautta, koska siinä tarina pääsee oikeuksiinsa. Ymmärsin tällä kertaa, Troijan pyrkineen kuvaamaan sotaa hävityksen ja menetyksen kautta. Troijalaiset olivat ylimielisiä omien muuriensa tuomasta turvasta ja ottivat kreikkalaisten kyhäämän puuhevosen mukaan juhlintaan, mikä paljastui suureksi virheeksi. Troijan tuho jätti todella pahan maun suuhun, etenkin, kun mieleeni tulivat jatkuvasti tuhot, joita Ukrainassa on tehty ja tehdään edelleen tänäkin päivänä.
Mutta kuka väitti, että Troijan pitäisi vain viihdyttää minua katsojana. Nykyinen supersankaribuumi on tuottanut meille monta mestariteosta, mutta näiden hintana on ollut tarinat, joissa on aivan liian helppoa luisua väkivallan ihannoinnin puolelle. En ole väkivaltaisia elokuvia vastaan, mutta joissain leffoissa se tuntuu kaikessa itseisarvoisuudessaan vain groteskilta refleksiltä ilman sen syvempää reflektiota.
Troijan oveluus on siinä, miten se onnistuu ujuttamaan katsojalleen isolla rahalla tehdyn, seksikkäitä näyttelijöitä sisältävän viihdepaketin sisällä erittäin kriittisen ja inhimillisen tarinan sodasta, jossa kaikki osapuolet häviävät.
Toisin sanoen voisi sanoa sen olevan kirjaimellisesti oikea troijalainen hevonen.
Ville Vuorio
Leffahamsteri