Poliisi hakee 13-vuotiaan Jamien (Owen Cooper) kotoaan. Hänen vanhempansa ovat yllättyneitä ja shokissa virkavallan ratsiasta. Nuori poika on epäiltynä vakavasta rikoksesta. Seuraavan tunnin aikana tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kohti kuulustelua, jossa Jamielle ja hänen isälleen (Stephen Graham) näytetään valvontakameran tallentamat tapahtumat. Jamie puukotti raa’asti koulukaveriaan, joka kuoli vammoihinsa.
Adolescence lähtee tästä lähtökohdasta tutkimaan etenkin sosiaalisen median ja siellä puhuvien vaikuttajien näkymätöntä vaikutusta nuorisoon sekä sukupolvien välistä modernia kuilua.
Sarja eroaa eri tavoin hieman perinteisimmästä rikos- ja dekkarisarjoista, joihin moni katsoja on tottunut.
Ensinnäkin se koostuu neljästä jaksosta, joista jokainen tapahtuu reaaliajassa; jokainen jakso on kuvattu yhdellä otolla, mikä tarkoittaa jatkuvasti liikkuvaa kameraa.
Toiseksi Adolescence ei ole kiinnostunut olemaan perinteinen murhamysteeri tai salaliittosarja, jossa nuori poika on lavastettu murhaajaksi (vaikka ymmärtääkseni jotkut ovat tulkinneet sen sellaiseksi). Sarjan ensimmäisessä jaksossa selkeästi osoitetaan Jamien olevan pääepäilty täysin aiheellisesti.
Netflixin tuottamaa sarjaa on kehuttu kovasti realismista, humaanista otteesta ja erittäin ajankohtaisesta aiheesta. Yhä useampi vanhempi ei valitettavasti tiedä, mitä heidän lapsensa ja nuorensa tekevät netissä ja sosiaalisen median alustoilla. Aiheen käsittely on äärimmäisen tärkeä juurikin tämän päivän polttavan tilanteen takia. Adolescence ei tarjoa helppoja vastauksia tai ratkaisuja, vaan osoittaa peilin yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme kohtaan näyttäen katsojalleen pahimman mahdollisen skenaarion: tunnesäätelyyn kykenemätön nuorukainen surmaa ikätoverinsa raivon puuskassa.
Katkeamaton ketju
Ymmärrän hyvin Adolescencen valinnan käyttää katkeamatonta ottoa tarinankerrontansa ohjaavana periaatteena. Tavoitteena on kertoa tarina “reaaliajassa”, jolloin tapahtumat vyörytetään katsojalle katkeamattomana ketjuna. Ajan virrassa lipuminen ei päästä katsojaa helpolla, kun tehdyt teot lukitsevat hahmot – ja meidät – näiden tekojen seurausten armoille. Leikkaus päästäisi meidät “helpolla”; saisimme hengähtää kuvan rytmissä.
Katkeamattomassa “oner”-otoksessa on myös tietty määrä wau! -efektiä. Katsoja voi ihailla tekijöiden taidonnäytettä, minkä takia tämän kaltaiset teokset helposti voittavat palkintoja. Vaivannäön määrä on täysin näytillä ja kaikkien ihailtavissa.
Mutta jo ensimmäinen jakso osoittaa toteutustavan heikkouden.
Kun sarja on “lukittu” katkeamattomaan otokseen, tarinasta katoaa pahimmillaan kaikki rytmi ja jännite. Heikoimpina hetkinä sarjassa kamera vain seuraa näyttelijöiden liikettä kohtausten välissä, kun hahmojen pitää siirtyä esimerkiksi huoneesta toiseen, mutta tarjoaa erittäin vähän tai olemattomasti tarinallista informaatiota.
Toteutustapa on vaatinut valtavasti harjoittelua, valmistautumista ja kärsivällisyyttä kuvaustilanteessa, mutta lopputulos ei valitettavasti aivan pääse itse asetettuun tavoitteeseen.
Jälki on parhaimmillaan upeaa ja sarjassa onkin muutama varsin nerokkaasti aseteltu kuvakulma, kameraliike tai kohtaus, jotka yksittäisinä onnistumisen hetkinä perustelevat valinnan, mutta valitettavasti “realismin” tavoittelussa sarjan tekijät ovat haluamattaan korostaneet hetkittäin tilanteiden keinotekoisuutta.
Siinä, missä leikkauksella on mahdollista “piilottaa” juonen vaatimukset hahmojen motivoinnissa, samaa ei pysty peittämään katkeamattomalla otoksella.
Toisessa, kouluun sijoittuvassa jaksossa poliisit vierailevat Jamien koulussa jututtamassa Jamien luokkatovereita murha-asetta etsien. Poliisit ovat pihalla lähdössä jo, mutta sitten toinen heistä huomauttaa, että “jäädään tähän hetkeksi”, joten kaksikko jää hetkeksi pihalle ennen paluuta takaisin sisälle.
Tämä syö mielestäni jakson tehokkuutta, kun siitä puuttuu rytmitys ja jännite kameran leijuessa vapaasti kahden hahmon välillä paikoitellen jopa ilman sen kummempaa motivaatiota (tarkoittaen sitä, että kamera liikkuu, mutta hahmot istuvat paikoillaan).
Taitavasta kameran motivoimisesta nostan esille esimerkkinä Steven Spielbergin, joka osaa upottaa elokuviinsa parin minuutin pituisia katkeamattomia ottoja, joissa kameran asettelu ja kuvakulma muuttuu ja siirtyy niin orgaanisesti, ettei katsoja välttämättä edes tajua huomata sitä. Adolescence ei omissa dialogikohtauksissa valitettavasti yltänyt samaan “näkymättömän kameraliikkeen” malliin, jota Spielberg osaa loihtia. On tietysti täysin epäreilua verrata mitä tahansa teosta objektiivisesti yhden parhaimman elossa olevan mise-en-scène-ohjaajan töihin.
Sama ongelma, kameran liikkeiden motivoitumattomuus, jota voisi myös sanoa “kellunnaksi”, toistuu ja korostuu neljännessä eli sarjan viimeisessä jaksossa, jossa seurataan Jamien perheen elämää oikeudenkäynnin varjossa.
Jamien teko on jättänyt jäljet perheeseen ja perheen maineeseen, vaikka perhe ei osallistunut pojan hirmutekoon millään tavalla.
Jamien Eddie-isä ja Manda-äiti (Christine Tremarco) käyvät pitkän ja tunteikkaan dialogin makuuhuoneessaan jakson loppupuolella, mutta he istuvat pitkälti paikallaan vuoteen reunalla. Kamera joutuu katkeamattoman oton periaatteen mukaan kuitenkin aina kääntymään hiljalleen puhuvaan osapuoleen, mikä toi vain ainakin itselleni näkyväksi sen, miten perinteinen shot-reverse shot-leikkaus olisi voinut alleviivata ja korostaa vanhempien tunnetiloja paljon paremmin.
Tuon tämän kritiikin esille, koska uskon aidosti sarjan potentiaalin olleen vieläkin suurempi kuin mihin se nyt ylsi. Katkeamaton otos on hyvä tehokeino jännityksen ylläpitämisessä, mutta neljä tunnin mittaisen jakson kerronnan toteutusmuotona se ei välttämättä ole paras mahdollinen, vaikka se on näyttävä. Ensimmäisessä jaksossa tehokeino vielä pitää otteessaan, mutta jo siinä on huomattavissa suvantohetket, jolloin leikkaus olisi toiminut hyvin.
Mutta tästä huolimatta sarjalla on omat meriittinsä ja vahvuudet, joita ei voi kiistää.
Häilyvä ajan henki
Jokaisen murhamysteerin takana on aina polttava kysymys: miksi?
Miksi juuri tämä tekijä? Miksi tämä uhri? Miksi nyt?
Myös esimerkiksi kovin kehuttu kolmas jakso, jossa Jamie on psykologin arvioitavana, olisi voitu helposti tiivistää leikkaamalla ja tiivistämällä se 15-20 minuutin pituiseksi kohtaukseksi. Tämän sijaan sarja on sidottu samaan tapahtumapaikkaan ja omistamaan koko 50 minuuttinen jakson pituus joko Jamien kuulustelussa tai käytävällä.
Adolescence ei keskity itse tekoon, vaan sen seurauksiin ja jälkipyykkiin: mitä teosta koituu Jamielle, hänen perheelleen, koululle ja yhteisölle.
Motiivi ja tapahtumat teon ympärillä jätetään hieman epäselviksi tarkoituksellisesti, koska uskon, ettei sarja halua meidän ymmärtävän liikaa Jamien mielenmaisemaa. Ei ole definitiivistä, järkeenkäypää ja käsinkosketeltavaa selitystä, jolla katsoja saisi otteen tilanteesta.
Kumpusiko Jamien teko kiusaamisesta vai onko kyse vain toksisen maskuliinisuuden ilmentymästä? Voiko 13-vuotias poika olla incel eli julistautua vapaaehtoiseen selibaattiin? Vai kytkeytyvätkö nämä kaikki samaan ilmiöön?
Olisiko teko ollut helpompi ymmärtää tai antaa anteeksi, jos se olisi selitetty puhki katsojalle, kuin Alfred Hitchcockin Psykossa, jossa psykiatri selostaa Norman Batesin patologian katsojalle rautalangasta vääntäen.
Adolescence jättää pikemminkin katsojan mieleen epämiellyttävän tunteen ajan hengestä. Olemme digitaalisella aikakaudelle, jonka on mahdollista muuttaa tuntemamme ihmiset itsellemme täysin vieraaksi. Miten voimme reagoida mihinkään, jos saamme muutoksesta pelkän vainun, mutta emme tunnista sitä, emmekä ehkä edes osaisikaan reagoida muutokseen.
Kuinka asettaa nuorille rajoja, jos kenellekään muulle ei aseteta rajoja? Ketä kiusataan ja mistä syystä? Tarvitaanko kiusaamisen edes syytä, jos on sopiva kohde? Miten voimme tunnistaa kiusaamisen, jos kommunikointi- ja keskustelukulttuuri sisältää meille tuntemattomia merkkejä ja symboleita?
Adolescence esittää muutoksen, joka nuorille on tapahtumassa – tai on jo tapahtunut – mutta kukaan ei tiedä täysin mitä, milloin ja missä laajuudessa, mutta kaikki jollain tavalla sisällä tiedämme kyllä vastauksen miksi.
Se riippunee katsojasta, suhtautuuko sarjan herättämiin tunteisiin tai ajatuksiin toiminnalla vai apatialla. Koska mitä voimme muuttaa, jos aika on jo livahtanut käsistä, eikä tehtyä saa tekemättömäksi?
Ville Vuorio – Leffahamsteri