The Knight of the Seven Kingdoms -uutuussarja alkaa surullisissa tunnelmissa. Ser Arlan Pennipuu on kuollut ja hänen uskollinen aseenkantajansa Duncan hautaa hänet. Duncan perii isäntänsä vähäiset tavarat, mutta hän aikoo ylläpitää ritarin aatteita ja saavuttaa kunnian, jota Ser Arlan ei koskaan omassa elämässään saavuttanut. Duncan kohottaa miekkansa ja Game of Thrones -sarjasta tutun tunnusmusiikin soinnut alkavat soida.
Ja suora leikkaus tästä voimakkaan hetken nostatuksesta siihen, kun Duncan on puun juurella ulostamassa. Kakkakokkareet lentävät kovalla voimalla aseenkantajan peräaukosta.
Tällä The Knight of the Seven Kingdoms erottaa itsensä suursuosioon nousseesta pääsarjasta ja viestii tehokkaasti katsojalle, mitä tuleman pitää.
Suoraan sanoen en osannut odottaa näin ”räjähtävää” alkua sarjalle. Toisaalta odotukseni olivatkin lähes olemattomat. Game of Thrones -kirjailija George R. R. Martinin vähemmän tunnettuun kirjasarjaan perustuva sarja vetää katsojan ylimystön valtaistuinpeleistä takaisin rahvaan pariin. Kuninkaan ja muun ylimystön saleihin sijoittuva, Targaryenin valtataistelua käsittelevä House of the Dragon ei jaksanut minua innostaa, mutta ehkä joudun antamaan sillekin vielä uuden mahdollisuuden – Game of Thrones ähky saattaa olla nyt jo helpottanut.
The Knight of the Seven Kingdoms seuraa puskaritari ser Duncan Pitkää (Peter Claffey), joka haluaa nostaa itsensä vaeltavasta ritarista kunnon isäntää palvelevaksi ritariksi. Puskaritari on nimitys alemman kastin ritarille; ilman isäntää kiertolaisen elämää elävälle palkkasoturille, joka kuulostaa itseasiassa paperilla paljon hienommalta kuin mitä se on. Duncan saa seurakseen ja omaksi aseenkantajakseen pienen mutta innokkaan Eggin (Dexter Sol Ansell), joka haluaa auttaa Duncania saamaan kunniaa ja säädyllisen aseman ritarina Saarnelan turnajaisissa.
Lue myös: HBO:n suosikkisarja tulee päätökseen – Palaa viidennelle kaudelle, joka jää viimeiseksi
Sarjan tapahtumien aikaan Targaryenin suvulla on kuninkaan kruunu ja mandaatti. Duncanin asema puskaritarina on hyvä tapa kommentoida vallankahvassa olevien välinpitämättömyyttä. Puskaritarina Duncanilla ei käytännössä ole minkäänlaista virallista asemaa. Hänellä on vain oma vankkumaton idealisminsa ja ritarilliset periaatteet, jotka hän on ”perinyt” Pennipuun ser Arlanilta. Turnajaisissa Duncan tapaa Targaryenin valkoiseen haarniskaan pukeutuneita ritareita, jotka ovat kaukana ritarillisista esikuvista. Parhaimmillaan Targaryenin sotisovissa keikistelevät urhot sietävät Duncanin epävarmoja edesottamuksia.
Duncanin romantiikan perinteistä ammennettu vankkumaton idealismi pääsee hyvin esille sarjan aikana ja se toimii hyvänä ankkurina ja peilikuvana kaikkien muiden asenteille. Sitä käytetään sekä draaman että huumorin välineenä. Entinen aseenkantaja kertoo edesmenneen isäntänsä edesottamuksista kaiholla ja ylpeydellä, mutta katsojalle paljastetaan nopeiden takaumien kautta, ettei Duncanin ja ser Arlanin yhteinen menneisyys ollut yhtä idyllinen kuin mitä Duncan antaa ymmärtää.
Puskaritarimme antoi vahvat Marty McFly -fiilikset, koska käytännössä hän on sankari, joka ei muutu, vaan joutuu jatkuvasti ympäristönsä testaamaksi. Game of Thronesin ensimmäisellä tuotantokaudella Ned Stark (Sean Bean) oli sarjan moraalinen selkäranka hahmona, joka ei suostunut joustamaan periaatteistaan, mutta joka ei myöskään osannut pelata tarpeeksi hyvin valtaistuinpeliä. Duncan ei aseta samanlaista uhkaa omille vastustajilleen, joten häntä ei tarvitse Starkin tavoin tarvitse hoitaa pelistä pois. Toisaalta nämä ”vastustajat” eivät edes pidä Duncania kärpäsen paskaa kummempana, koska hän ei ole missään mielen edes ”pelissä” mukana.
Ainoa syy, miksi Duncan edes ajautuu sarjassa avoimeen konfliktiin, on hänen oma periksiantamaton ritarillisuutensa.
Targaryenin pikkumaisuus tuottaa julmuutta, koska he eivät ”lohikäärmeen talona” kestä perinteisiä tarinoita ritareista ja lohikäärmeistä. Tietysti ylimielinen ja verenhimoinen prinssi Aerion Targaryen (Finn Bennett) tuohtuu nukketeatteriesitykselle, jossa Duncanin ihastus Tanselle (Tanzyn Crawford) on esiintyjänä. Prinssi ja Duncan ottavat yhteen, mutta reilun kaksitaistelun sijaan Aerion vaatii harvinaisempaa seitsemän ottelua, jossa kumpikin osapuoli taistelee osana seitsemän ritarin ryhmää.
Aerion – ja epäluuloinen katsoja – uskoo, ettei Duncan saisi koottua kuutta ritaria taistelemaan rinnallaan. Mutta Duncan saa kuin saakin rinnalleen taistelijat, joihin lukeutuu muuta sukuaan reilummalta ja selväjärkisemmältä vaikuttava prinssi Baelor Targaryen (Bertie Carvel).
Tässä vaiheessa sarja tuntui menevän epäuskoiselle satuosastolle. Halusin tietysti uskoa hahmojen pyyteettömään auttamisen haluun, mutta miten ihmeessä Duncanin kaltaisen puskaritarin oli mahdollista tehdä vaikutus auttajiinsa? Ajattelin, että The Knight of the Seven Kingdoms on paljon kevyempi sisältönsä suhteen kuin Game of Thrones, ja se tuntuikin tässä vaiheessa operoivan eri säännöillä.
Kaikessa upeassa kaoottisuudessaan seitsemän ottelu tuntui jopa liian hollywoodmaiselta; jotain mihin Game of Thrones ei parhaimmillaan sortunut. Viimeisten kausien näyttämisen halu oli eri asia kuin ensimmäisen kauden ”säästöratkaisut”, kun vasta jäljemmät kaudet alkoivat nojaamaan samoihin fantasian kliseihin, joita ensimmäiset kaudet pyrkivät kumoamaan.
Duncan selviää kuin selviääkin, mutta joten tuntuu siltä kuin oikeus olisi vihdoin ja viimein voittanut. Duncan pyytää päästä prinssi Baelorin palvelukseen.
Mutta sitten sarja vetää katsojan jalat alta. Reiluksi ja hyväksi tulevaksi hallitsijaksi pedattu Baelor sai veljensä taistelunuijasta päähänsä ja kuolee vammoihinsa Duncanin silmien edessä.
Ja näinhän se on: puskaritari Duncanin kuolema olisi mitätön tapahtuma seitsemän valtakunnan kokonaisuudessa. Kukaan ei tulisi häntä muistamaan, paitsi Egg ja hyvällä tuurilla Tanselle. Sen sijaan syyttömän puolelle ja omaa sukuaan vastaan asettuvan, suoraselkäisen tulevan hallitsijan kuolema on mittava tragedia. Duncan sai herätettyä muissa samoja periaatteita, joita hän itse noudattaa kaikesta vaikeudesta huolimatta, mutta nyt se maksoi parhaan mahdollisen kruununperijän.
Itsestäni tuntui siltä, että The Knight of the Seven Kingdoms on sarja, joka ei olisi voinut osua osuvampaan aikaan. Se ei ole pelkästään George R. R. Martinille tuttua fantasiagenren tuttujen odotusten hyödyntämistä ja kliseiden päälaelleen kääntämistä, vaan se toimii myös ajattomalta peililtä omalle yhteiskunnallemme.
Kuka pitää vähäosaisten ja -varaisten puolia maailmassa, jossa ahneus ja ylimielisyys hallitsevat? Kuka pystyy ylläpitämään idealismia ja uskoa ritarillisiksi miellettyihin arvoihin, kun siitä ei itse hyödy mitään? Mitä arvot merkitsevät, jos niitä ei jakseta pitää yllä?
Parhaimmillaan The Knight of the Seven Kingdoms muistutti minua siitä, että Game of Thrones oli paljon enemmän kuin miltä se pinnan päältä vaikutti. Nyt kun Game of Thronesin päättymisestä on kulunut jo useampi vuosi, sarja on itsessään jäänyt elämään kollektiiviseen tajuntaan ”aikuisten fantasiana”. Moni katsoja käytti sarjassa nähtyä, HBO:n mahdollistamaa alastomuutta (”It’s not porn, it’s HBO”) ja rajua väkivaltaa tekosyynä kiinnostua fantasiasarjasta, vaikka lähtökohtaisesti ei koskisi fantasiagenreen pitkällä tikullakaan.
The Knight of the Seven Kingdoms ei onneksi lähde toisintamaan pinnallista kiimaa (vaikka sarjassa on miesalastomuutta), vaan keskittyy rakentamaan tarinaa hahmovetoisesti, mikä oli myös alun perin Game of Thronesin vahvuus kaiken poliittisen suhmuroinnin ja valtapelin kuvaamisen lisäksi.
Meidän kaikkien olisi hyvä hyväksyä sen todennäköisyys, että fantasiakirjailija George R. R. Martinei tule julkaisemaan Tulen ja jään laulu -kirjasarjan kahta viimeistä osaa.
Yksi selkeä syypää tähän on hänen kirjoihinsa perustuvat tv-projektit, jotka ovat vieneet ison osan hänen huomiostaan ja työpanoksestaan. Game of Thrones –universumi on nyt niin valtava rahasampo, että se ei päästä Martinia helpolla.Fantasiasarja sai ensimmäisen spin-off-sarjansa Targaryenin suvun valtataisteluihin keskittyvässä House of Dragonissa ja nyt meillä on jo toinen sarja The Knight of the Seven Kingdomsin muodossa.
Martin itsekin on sanonut, että hän haluaisi jatkaa Duncanin ja Eggin tarinoita, joita on tähän mennessä julkaistu kolme kappaletta. Alun perin vuonna 1998 julkaistu pienoisromaani Puskaritari (eng. The Hedge Knight) sai jatkoa vuosina 2003 ja 2010.
The Knight of the Seven Kingdoms – tai siis, anteeksi The Knight of the Nine Kingdoms – oli niin hyvä, että se sai minut unohtamaan Game of Thronesin pahimmat sudenkuopat ja mahalaskut. Pienemmät panokset eivät tarkoita, etteikö sarja voisi käsitellä isoja teemoja tai tarjota dramaattisia hetkiä. Lisää tätä samaa, kiitos!
George R. R. Martinilla tulee todennäköisesti olemaan samankaltainen tilanne kuin Game of Thronesin kanssa: menestynyt tv-sarja tulee kirimään kirjojen tarinat kiinni, jolloin kirjailija on jälleen tutussa pattitilanteessa.
Pysyykö tällä kertaa langat käsissä vai toistuuko historia taas?
Ville Vuorio – Leffahamsteri