Muistan hyvin heinäkuun 2016, jolloin Stranger Things täräytti maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Kaikki hohkasivat sarjasta, joka kylpi kasarinostalgiassa. Katsoin ensimmäisen jakson ja olin koukussa, joten aloin itsekin ahmimaan sarjaa Netflixistä.
Stranger Things vaikutti mielenkiintoiselta yhdistelmältä kaikesta itselleni tutusta ja lähellä sydäntä olevista Stephen Kingin tarinoista aina sekä John Carpenterin että Steven Spielbergin ohjaamista ja tuottamista 80-luvun suosikkielokuvistani. En ollut ainoa, joka uppoutui täysin fiktionaaliseen Hawkinsin pikkukaupunkiin ja sitä ympäröiviin tapahtumiin.
Kaiken tarinallisen ja visuaalisen tuttuuden lisäksi Stranger Things muistutti suoratoistoformaatin luonteenpiirteistä huolimatta perinteisen television aikakaudesta; ajasta, jolloin tuntui siltä, että kaikki seurasivat samoja tv-sarjoja samaan aikaan, samassa rytmissä. Suoratoistopalvelun mallin tuoma muutos oli vaan se, että kuka tahansa saattoi katsoa koko tuotantokauden yhdeltä istumalta, jos oli sopivasti aikaa.
Nyt lähes 10 vuotta myöhemmin Stranger Things on tullut haikeaan päätökseensä.
Viimeinen jakso julkaistiin aikaisin heti vuoden 2026 alussa tammikuun 1. päivän aamuna Suomen aikaa ja monet ehtivätkin jo jakaa mietteitään, ajatuksiaan ja tuntojaan sekä sarjaan kokonaisuudessaan että sen tarjoamaan päätökseen. Voi olla, että monet näkökulmat on jo tuotu tavalla tai toisella esille jonkun toisen toimesta, mutta pyrin seuraavaksi käymään läpi sarjan onnistumiset, epäonnistumiset ja ristiriitaiset fiilikset, joita nämä ovat ainakin allekirjoittaneessa tuottaneet.
Näin ollen spoilerivaroitus Stranger Thingsin tapahtumista!
Tehdään heti yksi asia selväksi: omat halut ja niihin liittyvät odotukset toimivat lähes aina katselukokemusta vastaan. Huomasin, miten moni odotti sarjan päätökseltä jotain aivan muuta, ja tämä johti pettymykseen – mutta oliko kyse pelkistä katsojien omista odotuksista?
Väittäisin, että kyllä on ainakin osittain. 80-luvulle sijoittuva scifi-fantasiasarja on tarjonnut pieniä yllätyksiä matkansa varrella, mutta moni on jostain syystä jatkuvasti odottanut massiivisempia juonipaljastuksia tai raaempaa väkivaltaa.
Näen tämän selvästi johtuvan suoraan Game of Thronesin vaikutuksesta ihmisten käsitykseen tv-sarjatarinankerronnasta – ja ongelmaksi muodostui se, että Stranger Things ei ole Game of Thrones.
Siinä missä Game of Thrones parhaimmillaan muhitteli henkilökemioita, poliittista valtakamppailua ja isompia tapahtumaketjuja kaikessa rauhassa, kunnes saattoi iskeä juonenkäänteiden ja yllättävien kuolemien avulla (niin hyvässä kuin pahassa) vasten katsojan kasvoja, Stranger Things on alusta asti mennyt kasariviihteelle tuttua seikkailuhenkistä ja ”perinteisempää” katharsista tarjoavaa reittiä pitkin.
Stranger Things halusi pyrkiä kunnioittamaan täydellä sydämellä esikuviaan ja edeltäjiään; sen tarkoitus ei varsinaisesti ollut kommentoida, kritisoida tai purkaa 80-luvun viihteen kliseitä tai konventioita. Moni varmasti muistaa 80-luvun seikkailuelokuvat kuten esimerkiksi Arkajalat, joissa ei keskitytty yleisön yllättämiseen, vaan viihdyttämiseen.
Stranger Things palasi omalta osaltaan 80-luvun yksinkertaistettuun viihteeseen, jossa on psykologisesti mustavalkoinen hyvikset/pahikset-kahtiajako. Yhdysvaltain hallituksen salaisten organisaatioiden mustiin pukeutuneet miehet ja päitä irti repivät hirviöt puhuttelivat kaikessa yksinkertaisuudessaan meitä kaikkia nostalgian nälkäisiä. Mutta televisiotarinankerronnan kulta-ajalla (The Sopranos, The Wire – Langalla, Mad Men, Breaking Bad) sivistyneet katsojat osaavat odottaa psykologisesti ja tarinallisesti monitahoisempaa tarinasisältöä, mutta tästä näkökulmasta Stranger Things tarjosi pienoista takapakkia. Yhtäkkiä olimme palanneet kasarin kliseiden ja stereotyyppien pariin – niin hyvässä kuin pahassa.
Tämä yksinkertaistaminen näkyy etenkin väkivallan yksioikoisuutena: myöhemmillä tuotantokausilla pahisten lahtaaminen ei tuota kenellekään vatsanpuruja – olipa kyse neuvostoliittolaisista tai sankareiden esteeksi asettuvista, omaa maata palvelevista amerikkalaisista sotilaista. Minun kaltaisilleni, tiedostaville katsojille tiedossa on korkeintaan kognitiivinen dissonanssi.
Stranger Things osasi neljännellä tuotantokaudella hyödyntää mysteeritarinankerrontaa, jossa katsojan käsityksiä ohjataan tarjotulla tiedolla. Näistä yllätyksistä huolimatta Dufferin veljesten luoma sarja ei missään vaiheessa ollut mielikuvissani sarja, joka tulisi lopulta viemään maton katsojan alta M. Night Shyamalan -tyylisesti suurilla juoniyllätyksillä.
Eikä yllätyksettömyydessä ole mitään vikaa. Yllätyksellisyyshän oli lopulta, se millä Game of Thronesin showrunnerit ampuivat itseään jalkaan. Katsojille jatkuvasti wau! –efektiä tarjoilevat käsikirjoittajat eivät tajunneet, miten kaikki sykkyrässä sotkussa olevat tarinalangat punotaan yhteen tyydyttävällä tavalla.
Yksi suurimmista Stranger Thingsiin kohdistetuista kritiikeistä käsitteli sitä, miten reilun kahden tunnin mittaisessa finaalijaksossa kukaan päähenkilöistä ei kuollut. Jokaiselle hahmolle tarjottiin tavalla tai toisella onnellinen tai kaihoisa loppu. Eleven (Millie Bobbie Brown) uhrasi itsensä päätösjaksossa, mutta hänen kuolemansakin oli kyseenalainen.
Jälkikäteen ajatellen kuka tahansa voi sanoa sen olevan harmillista, ”väärin” tai epäloogista, ettei kukaan päähenkilöistä kuollut.
Romanttiset komediathan toimivat seuraavalla kaavalla: kaksi toisilleen tarkoitettua henkilöä tapaavat, mutta he eivät voi omien vikojensa takia vielä päätyä yhteen. Katsoja kuitenkin toivoo, että kaksikko pääsisi yli erimielisyyksistään ja tarina saisi onnellisen lopun.
Samanlainen kaava pätee seikkailuelokuviin, kun päähenkilöiden tavoitteen eteen asettuu mitä moninaisempia esteitä, jotka heidän pitää ylittää. Mutta tällä kaavalla on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä romanttisen komedian kanssa, jopa niin paljon, että parhaissa seikkailuelokuvissa (Tähtien sota, Kadonneen aarteen metsästäjät, Vihreän timantin metsästys) on mukana myös romanttinen pää- tai sivujuonne.
Mutta kuten seikkailuelokuvissa tai romanttisissa komedioissa, kyse ei ole siitä, ettemme välttämättä tietäisi tai osaisi päätellä lopputulosta (Stanger Thingsin tapauksessa se, että pojat voittavat Vecnan ja Mielennylkijän), vaan mitä erilaisia esteitä hahmojen eteen saadaan kasattua. Kyse ei ole realismista (”miten on mahdollista, että teinit saavat tuhottua Mielennylkijän?”), vaan tarinan omasta logiikasta.
En pääse yli siitä tyytymättömyyden tulvasta, joka seurasi Stranger Thingsin päätöstä.
Viimeisen jakson jälkeen fanien toimesta kiersi jopa salaliittoteoria siitä, miten kauden kahdeksas jakso ei ollut sarjan todellinenpäätös! Huhun mukaan Netflixillä oli ollut luvassa vielä yhdeksäs jakso, joka olisi oikeasti päättänyt tarinan.
Suurin selitys tälle oli se, että lopetus oli liian onnellinen. Luonnollisesti finaali ei voinut olla muuta kuin Vecnan ylläpitämä illuusio ja yhdeksäs jakso tarjoaisi lopullisen päätöksen.
Päivät kuluivat, mutta Netflix ei julkaissut yhdeksättä jaksoa, vaan tarjosi kulissien takaisen making of -dokumentin sarjan tekemisestä.
Hyvät naiset ja herrat, tässä meillä saattaa olla käsillämme tämän vuosikymmenen – ellei jopa kuluvan vuosisadan – villein ylireagoiminen popkulttuurin saralla.
Pystyn kyllä samastumaan pettymyksen kokemuksiin, mutta salaliittoteoria ”salaisesta jaksosta” en sentään itse hypännyt mukaan, vaikka seurasin sitä sivusta. Toisaalta tämä kuvastaa hyvin nykyaikaisia vallitsevia ajattelumalleja ja toimintatapoja. Kun todellisuus ei miellytä, se halutaan kieltää keksimällä täysin ”vaihtoehtoinen” todellisuus. Fani ei saanut nyt tyydytystä omille haluilleen, mutta se voikin olla kulman takana.
Pakko sanoa, että ”yhdeksännen jakson teoria”, oli jopa yhtä mielenkiintoinen – ellei mielenkiintoisempi – kuin sarja itsessään.
Miten tähän päädyttiin Stranger Thingsin osalta? Onko sarjan päätös tosiaan näin epäonnistunut vai onko siinä toimivia elementtejä?
One Last Adventure: Making of Stranger Things 5 -dokumentti tarjosi tosiaan katsojille mahdollisuuden vilkaista sarjan kulissien taakse. Itse dokumentti vahvisti asian, jota olen aavistellut jo sarjan alusta asti: Dufferin veljekset eivät joko ymmärrä tai osaa luottaa tiettyihin tarinankerronnan perusperiaatteisiin.
Sarjassa on paljon erinäköisiä ristiriitoja, mutta isoimmat liittyvät on henkilöhahmojen käyttäytymiseen ja psykologiaan, laajojen tarinakaarien sekä sarjan sisäisen logiikan rakentamiseen.
Tämä kaikki kietoutuu tietysti myös siihen, mitä katsojat odottavat sarjalta. Jos pureudumme aivan perusperiaatteisiin, tarina itse rakentaa omat odotukset itselleen.
Tietysti katsojina projisoimme omia halujamme, pelkojamme ja tunnetilojamme hahmoihin ja tapahtumiin, mutta käytännössä tarina (ja sen tekijä) valaa omat perustuksensa ja rakentaa kaiken niiden päälle.
Esimerkiksi koko Stranger Things elinkaaren ajan minulle on ollut erittäin epäselvä, mitä Eleven tietää tai ymmärtää. Sarjan alussa ”kadonneena lapsena” löydetty, salaisen sotilastutkimuslaitoksen koekaniini tuntuu olevan ikätovereitaan selvästi jäljessä kognitiivisessa kehityksessä. Sarja kuitenkin seilaa edes takaisin tämän seikan kanssa, koska se ei missään vaiheessa tunnu olevan itsekään varma, mitä Eleven ymmärtää tai onko sillä merkitystä juonen kannalta.
Yhtä lailla samasta lainalaisuudesta on kyse, kun sarja esittelee uusia hirviöitä tai niiden kyvykkyyksiä. Demogorgonit tuntuvat olevan täysin ylivoimaisia sotilaita vastaan, mutta päähenkilömme osaavat laittaa niille kampoihin. Toisaalta kyse on siitä, että armeijan henkilökunta aliarvioi pahasti vastustajansa voimavarat, mutta tästäkin puuttuu selkeät dramaattiset säännöt.
Tähän suoraan verrannollinen on kritiikki, joka kohdistui viimeiseen taisteluun Mielennylkijän kanssa. Moni katsoja ihmetteli sitä, missä demogorgonit ja -lepakot (jotka esiteltiin edellisellä kaudella) olivat tämän kaiken aikana? Miksi ne eivät olleet mähinöissä mukana?
Tässä tulee perinteinen Tšehovin ase -periaate vastaan. Näytelmäkirjailija Anton Tšehovin mukaan nimetty juonellinen tekniikka on saanut nimensä venäläisen kirjailijan lainauksesta: ”Jos [esityksen] ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua”.
Tämä periaate on meillä niin vahvasti selkärangassa, että osaamme vaistomaisesti alkaa odottaa edellä esiteltyjä elementtejä osaksi tarinan myöhempiä vaiheita. Periaatteen mukaan alustettu asia, esine tai henkilö pitäisi ”lunastaa”, koska miksi elementti on mukana tarinassa?
Stranger Thingsin neljäs tuotantokausi esitteli Ylösalaisessa rinnakkaisulottuvuudessa olevat hirviölepakot, jotka tappoivat Hellfire-kerhon perustaneen Eddien (Joseph Quinn). Lepakoita ei enää nähty tämän jälkeen. Mikään ei estä sarjaa esittelemästä uusia hirviöitä, eikä sen ole pakko käyttää niitä seuraavilla tuotantokausilla. Käytän sanaa periaate, koska kyseessä ei ole sääntö.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö katsojasta tuntuisi oudolta hirviön puuttuminen.
Stranger Things -dokumentissa esitettiin hetki, jossa käydään palaverikeskustelu, pitäisikö lopputaistelussa olla mukana muitakin hirviöitä Mielennylkijän kanssa, mutta Dufferit torppasivat tämän idean.
Jakson julkaisun jälkeen some tulvi välittömästi kommentteja siitä, miten lopputaistelu Mielennylkijän kanssa oli liian lyhyt tai vähäverinen. Itse en ollut pettynyt lopputaisteluun, koska – kuten joku hyvin somessa muistutti – se toi mieleen sarjan innoituksena toimineen, Dungeons & Dragons -roolipelin taistelun. Pituudesta viis, kamppailu oli päähenkilöidemme osalta tarpeeksi sankarillisen bad ass, enkä usko sen pituuden olevan syvin syy tyytymättömyydelle. Pituus on vain helposti mitattavissa oleva, pinnallinen asia, johon voi tarttua.
Monelle osoittautui vaikeaksi palaksi niellä Willin (Noah Schnapp) kaapista ulostulopuhe. Sanon suoraan, että ajatuksen tasolla minulla ei ole mitään tätä vastaan. Oman pelkonsa esille tuominen (se, että omat ystävät eivät hyväksy Williä sellaisena kuin hän on) on yksi vaikeimmista, kuviteltavissa olevista teoista – olipa kyse sitten demogorgoneita täynnä olevasta, fiktionaalisesta Hawkinsin kaupungista tai meidän oikeasta maailmastamme.
Kuka tahansa voi kokeilla sitä omien läheistensä tai ystäviensä kanssa.
Edellä jo vihjasin siitä, miten sarjan aikana on ollut yksittäisten hetkien lisäksi trendejä ja kliseitä, joita Dufferit ovat joko toistaneet tai jatkaneet ilman itsetietoisuutta tai kyseenalaistusta, mutta tämä ei ollut yksi niistä.
Rakastan 80-luvun viihdettä, vaikka se ei ole aivan täysin ongelmatonta. Se, että ihailemani aikakauden pop-kulttuurituotteille kumartava Stranger Things uskaltaa tarjota hetken, jotka monet leimaavat välittömästi woke-propagandaksi on yhtä rohkea veto kuin Willin tekemä ulostulo.
Mutta käytännön tasolla tuon hetken toteuttaminen olisi voinut toimia paremminkin. Hetki oli selvästi tärkeä, joten sitä kohdeltiin huolellisesti silkkihansikkain. Mutta minusta tuntui hieman falskilta, että Lucas ja Dustin (Willin äidistä puhumattakaan) sanoneet Williä halatessaan, että totta kai he tiesivät tai olivat panneet merkille Willin seksuaalisen suuntautumisen.
Miken tietämättömyyden sen sijaan ymmärrän täysin, siitä ei ole epäilystäkään.
Viides tuotantokausi alkoi jo hyvissä ajoin viestittämään katsojalle Willin tuntemuksia, mutta tämä tuntui olevan jälkikäteen lisätty juonielementti, eikä alusta asti mietitty hahmon kehityskaaren päätepiste. Samankaltainen tarinankerrontafilosofia on nähtävissä myös Vecnan lisäyksessä neljännen tuotantokauden pahikseksi.
Duffereilla on selkeästi ollut ajatus, että Stranger Things tulisi sisältämään tämänkaltaisia hetkiä tai elementtejä, mutta ne eivät ole olleet läsnä sarjan piirustuspöydällä aivan alusta asti – tai niitä ei ollut lyöty lukkoon tai hahmoteltu sen tarkemmin.
Tästä syystä monet elementit tuntuvat toisistaan irrallisilta tai vähintään, ettei sarjan palaset ihan ”loksahda” paikoilleen. Monet hetket toimivat yksittäisinä, kontekstistaan irrotettuna, mutta sisältävät ristiriitoja sarjan laajemmassa kontekstissa. Etenkin hahmot voivat tuntua ristiriitaisilta oman sisäisen psykologiansa kanssa, jos teot ovat tuntuneet tarinan sanelemilta.
Esimerkiksi sarjassa sivuosassa oleva poikien opettaja, herra Clarke napataan mukaan seikkailuun. Viides kausi ei pysty ottamaan liikaa aikaa sivujuonteille, joten herra Clarke on yhtäkkiä mukana operaatiossa, jossa lahdataan kylmäverisesti amerikkalaisia sotilaita, oman maan kansalaisia. Dustinin esikuvana toiminut opettaja on toisaalta taustajoukoissa kellotornissa teknisenä tukena, mutten odottanut Clarken olevan ihan niin hurmoksellisesti hurraamassa Hopperin avatessa tulen.
Mutta tässä tullaan jälleen kerran samaan dilemmaan: kyse on viihteestä, joka haluaa kumartaa kasarin moraalisesti mustavalkoiselle viihteelle. Sankareillamme on oikeutus toimia, kuten toimivat, koska he ovat oikeassa. Stranger Things on pohjimmiltaan fantasiasarja, jossa teinit taistelevat intergalaktisia ja -dimentionaalisia sekä paranormaaleja kykyjä omaavia hirviöitä vastaan, joten se vaatii ”normaalia” arkidraamaa enemmän epäluulon pidättämistä.
Uskon, että näissä ristiriidoissa piilee suurin syy katsojien tyytymättömyyteen. Tarinan ”konepellin alla” sijaitsevia epäjohdonmukaisuuksia ei aina vain osata sanottaa, jolloin pinnalliset yksityiskohdat tarjoavat helpon maalin.
Edellä mainitun lisäksi sarjassa oli myös muita seikkoja, johon sarjan tekijät olisivat voineet panostaa.
Esimerkiksi Ylösalainen tuntui sarjan alussa äärimmäisen vaaralliselta, pelottavalta painajaiselta, mutta loppua kohden se vaikutti humisevan tyhjyyttään.
Myös Linda Hamiltonin roolihahmo paljastui loppupeleissä statistiksi. Sarah Connorin näyttelijä pahiksena nosti roolin itsessään paljon korkeammalle kuin mitä se todellisuudessa oli. Hamilton antoi omalla no bullshit –karismallaan roolille paljon enemmän kuin mitä rooli tarjosi hänelle. Tuotantokauden päätteeksi on todettava roolin olleen niin geneerisen tylsä, että käytännössä kuka tahansa olisi voinut näytellä tohtori Kaytä.
En ollut lainkaan varma siitä, ovatko Dufferin veljekset tietoisia siitä, mitä tarinaa he ovat pitkin sarjaa kertomassa.
Mutta näistä ja muista seikoista voisi kirjoittaa vielä omat esseensä. Sen sijaan haluaisin vielä lopuksi käsitellä sitä, mitä koin sarjassa hyväksi. Stranger Thingsin finaalijakso sattumoisin osoitti iän ikuisen viisauden: tarinoissa lopetuksella on merkitystä, koska tarinan loppu on yhtä kuin sen sanoma.
Toisin sanoen ajatus tai tunne, johon tarina päättyy, on se, minkä katsojat ottavat mukaansa teatterista lähtiessään – tai tässä tapauksessa suoratoistopalvelun sulkiessaan ja sohvalta noustessaan (elleivät he mene heti valittamaan asiasta sosiaalisen median alustoille). Sillä ei juurikaan ole väliä, millaisen vuoristoradan läpi sarjan päätösjakso tai elokuvan juoni on tarjonnut, koska tarinan voima sijaitsee sen tarjoamassa loppukaneetissa.
Näin ollen Stranger Thingsin päätöksen myötä voidaan todeta, että Dufferin veljekset kertoivat tarinan kasvamisesta. Kaikki päänelikon kokemat vaaratilanteet, menetykset, sydänsäryt, hirviöt ja uudet ystävät ovat vain pintakuorrutusta. Loppujen lopuksi Mike, Dustin, Lucas ja Will kasvoivat, valmistuivat koulusta ja joutuivat matkaamaan isoon maailmaan yhteisen kokemuksen jälkeen.
Kaikesta kritiikistäni huolimatta Dufferit tuntuivat tunteneen tarinan lopetuksen luissaan.
Se, miten sarjan viimeiseen puolituntiseen päädyttiinkään, oli loppujen lopuksi sivuseikka. Mielestäni Duffereiden ja kumppanien tarjoamista eväistä huolimatta sarjan päätös oli yllättävän tyydyttävä. Tästä on suurilta osin kiittäminen sarjan karismaattisia ja persoonallisia näyttelijöitä.
Stranger Thingsin päätös olla uhraamatta sankareitamme tavallaan palkittiin lopussa. Jokainen heistä pääsi kasvamaan ja ottamaan oman roolinsa Hawkinsin yliluonnollisten tapahtumien jälkeen. Osa jäi aloilleen, osa muutti pois, mutta heitä yhdistää sama jaettu kokemus, jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää.
Jokainen hahmo sai haikean, kaihoisan tai onnellisen lopun – paitsi Mike.
Mike ja Eleven olivat tämän tarinan Jack ja Rose. He eivät voineet saada onnellista loppua, koska se ei olisi ollut temaattisesti oikein. Kaikki muut saavat tavalla tai toisella ruusuisen jatkon (”jos ei oma riitä”) omille matkoilleen, mutta Mike ja Eleven yhdessä kolmen vesiputouksen luona olisi tuntunut liian ruusuiselta.
Jälkikäteen ajateltuna Elevenin uhrautuminen ja sen myötä Miken punoma juoni kaikista niistä pienistä yksityiskohdista, jotka todistavat Elevenin lavastaneen oman kuolemansa, on niin pelottavan profetiaalinen sarjan fanien ”yhdeksännen jakson teoriasta”. En kuitenkaan uskalla väittää, että Dufferin veljekset olisivat kaikessa viisaudessaan osanneet tehdä näin hyvää ennustusta sarjan metakommentiksi muuten kuin vahingossa.
Edellisessä, Stranger Things viidennen tuotantokauden ensimmäistä puoliskoa käsittelevässä tekstissäni nostin esille villin faniteorian, jonka mukaan sarja tulisi päättymään paljastukseen, että sarjassa nähdyt tapahtumat olisivat vain osa Dungeons & Dragons -peliä. Aivan faniteorian kaltaiseen peliin ei päädytty, mutta aika lähelle se osui.
Sarjan viimeinen kohtaus alkaa täysin identtisesti siihen, miten näimme poika nelikkomme ensimmäisen kerran. Mutta tällä kertaa he ovat jo varttuneemmat ja he pelaavat viimeisen pelinsä loppuun.
Lue myös: Kaikkien aikojen parhaat Netflix-sarjat listattu – Onko oma suosikkisi mukana?
Tällä kertaa heitä ei olekaan neljä, vaan viisi, koska mukana on myös Max (Sadie Sink).
Stranger Things vetää vahvasti alleviivaavan vertauskuvan D&D-pelin ja tarinoiden merkityksen kanssa. Me tarvitsemme tarinoita, koska niiden avulla jäsennämme tätä sekavan kaoottiselta ja epäreilulta tuntuvaa todellisuuttamme. Tarinoista saamme lohtua, iloa ja ne pystyvät tarjoamaan katharsista.
Mike haluaa jäsentää omia traumaattisia kokemuksiaan ja selittää ne parhain päin ainoalla tavalla, jolla hän osaa: yhdessä ystäviensä kanssa fantasian sääntöjen ja lainalaisuuksien avulla. Stranger Things ei kuitenkaan kehota jäämään fantasiaan jumiin, päinvastoin. Miken ja hänen ystäviensä pelin on lopulta päätyttävä, kun kirjat asetetaan hyllyyn viimeistä kertaa ja heidän on poistuttava kellarista, koska tila on kirjaimellisesti annettava seuraavalle sukupolvelle.
Kaikista matkan varrella olevista pienimmistä ja isoimmista ongelmakohdista huolimatta mielestäni Stranger Thingsin viimeiset hetket osuivat ja upposivat.
Mike poistuu kellarista viimeisenä ja katsoo vielä kerran taakseen ennen kuin sulkee oven. Hetkessä on universaalia kasvukipujen, lapsuuden kesien menetyksen paino. Se on selvää, että Eleven on se osa lapsuuttamme, jonka joudumme jättämään taaksemme, mutta jota jäämme kaipaamaan, kun siirrymme lapsuudesta aikuisuuteen.
Mike taas sen sijaan edustaa sitä nostalgista osaa meistä, joka katsoo taaksepäin suljettua kellarin ovea kohti ja muistelee lapsuuden loputtomilta tuntuneita kesäiltoja, jolloin vietimme merkityksellisemmät hetkemme ystäviemme kanssa.
En tiedä, mitä yhdeksänneltä jaksolta olisi voinut edes odottaa, koska Stranger Thingsin viidennen tuotantokauden kahdeksannen jakson lopetus oli sarjan itsensä asettamiin odotuksiin ja olosuhteisiin nähden täydellinen.
Kuka meistä osaa yhtä ryhdikkäästi astua kellarista ulkomaailmaan?
Ville Vuorio – Leffahamsteri