Tiedän, minkälainen maine Matrix Resurrectionsilla on.
Perintöjatko-osien (eng. legacy sequels) kirjoittamattomat säännöt ovat, että katsojalle pitää pystyä tarjoamaan tuttua ja turvallista sisältöä. Populaarikulttuurissa legendoiksi muotoutuneet hahmot tekevät paluun tuttuun universumiin, jos studio pystyy kaivamaan tarpeeksi kuvetta tähtinäyttelijöiden palkkaamiseen – tai jos pokka riittää edesmenneiden näyttelijöiden henkiin herättämiseen erikoistehosteiden avulla.
’Normaaleista’ jatko-osista poiketen perintöjatko-osat eroavat sillä, että menestyselokuville yleensä leivotaan jatkoa parin-kolmen vuoden päästä, usein jopa heti ilmestymisen jälkeen. Perintöjatko-osien ja alkuperäisten teosten välillä voi hyvinkin olla kaksi, kolme tai jopa neljä vuosikymmentä!
Doctor Sleep, Blade Runner 2049, Superman Returns, Independence Day: Resurgence, Terminator: Dark Fate, Star Wars: The Force Awakens, Bill & Ted Face the Music ja tänä vuonna ensi-iltansa saava Karate Kid: Legends ovat vain muutamia esimerkkejä aiempien elokuvien perintöä kantavista jatko-osista.
Tron: Perintö onkin näistä jatko-osista nimetty kaikista osuvimmin!
Tämä 2010-luvulla elokuvastudioiden keskuudessa vahvistunut mentaliteetti ja vakaumus nojata tuttuihin kasvoihin, ison valtavirtayleisön tunnistettavissa oleviin nimiin ja nimikkeisiin on mahdollistanut ison rahan viihdepaketit, jotka eivät olisi saaneet itsenäisinä, ei-tunnistettavina viihdetuotteina rahakirstun päällä istuvan päättävän tahon hyväksyntää.
Lue myös: Onko tässä John Carpenterin unohdettu mestariteos? Harva on nähnyt tämän vuoden 1993 kauhuelokuvan
Jos edellä mainituista elokuvista poistettaisiin kaikki aiempiin elokuviin viittaavat, tunnistettavat piirteet, väittäisin niiden budjeteista putoavan vähintään kolme neljäsosaa. Studiot uskovat aiempien hitti- ja kulttielokuvien tunnistettavuuden kautta saavutettavaan menestyspotentiaaliin, vaikka siitä ei olisi mitään takuita – esimerkiksi Blade Runner ei ollut 80-luvulla mikään hitti, kuten ei myöskään perintöjatko-osa, mutta silti tekeillä on uusi Blade Runner-tv-sarja.
Matrix Resurrections osuu ja uppoaa tähän samaan perintöjatko-osien kategoriaan.
Mutta omassa luokassaan se eroaa muista jatko-osista sillä, että pelkän perintöön nojaamisen sijaan se pyrki pelkän nostalgisoinnin sijaan myös uudistamaan, kirkastamaan ja jalostamaan aiempien Matrix-elokuvien teemoja.
Henkilökohtaiset tarinat
Alkuperäisen ja äärimmäisen hyvin menestyneen Matrix-trilogian takana olivat Lana ja Lilly Wachowski. Matrix Revolutions päätti trilogian tarinan vuonna 2003 ja reilun vuosikymmenen ajan Warnerin pomot ilmaisivat mielenkiintoaan jatkaa menestyselokuvien sarjaa neljännellä osalla.
Lopulta vuonna 2019 saimme ilmoituksen jatkosta, mutta alkuperäisestä sisaruskaksikosta sarjan pariin palaisi vain Lana Wachowski.
Wachowskit eivät alunperin enää halunneet palata trilogian pariin yhdessä tai erikseen, koska heistä Matrixin luu, joka oli elokuvasarjan tarina, oli jo kaluttu tyhjäksi. He saivat trilogian päätökseen ja kertoivat tarinan, jonka halusivatkin, joten miksi siihen pitäisi palata. Kuinka tarinaa olisi mahdollista enää jatkaa tavalla, joka olisi pysynyt itselleen uskollisena?
Mutta Warnerin viesti oli, että neljäs elokuva tulisi tapahtumaan joko Wachowskien yhteistyöllä tai ilman sitä. Ohjaajaduon toinen puolikas, Lana Wachowski muutti mielensä ja päätti ottaa soihdun kantaakseen vielä kerran. Täyskäännökseen perustavanlaatuisena syynä toimi se, että ajatus tuttujen hahmojen pariin palaamisesta tarjosi ohjaajalle lohtua omien vanhempien kuoleman käsittelyssä.
Mutta mielestäni Lana Wachowski onnistui siinä, missä monet muut ovat epäonnistuneet: hän ohjasi yhden parhaista perintöjatko-osista miesmuistiin.
Kaikki eivät tietenkään ole tästä kanssani yhtä mieltä. Monen mielestä Lana ei oikeastaan edes välittänyt itse elokuvasta, Matrix-trilogian perinnöstä puhumattakaan, vaan teki sen yksinomaan dollarin kuvat silmissään.
Seuraavaksi haluaisin kertoa, miksi mielestäni Matrix Resurrections toimii juurikin perintöjatko-osana.
Henkiin herättämisestä
Thomas Anderson (Keanu Reeves) on menestynyt pelisuunnittelija, joka on kerännyt menestystä, mainetta ja kunniaa omalla alallaan Matrix-nimisellä videopelillään.
Videopelifirma on valmistelemassa pelisarjan neljättä osaa, mutta Andersonilla on kamala tunne siitä, että jokin ei ole aivan kohdallaan. Hänellä on väläyksiä, ikään kuin muistoja ajasta, jolloin hän oli Neo, ihmiskunnan pelastaja. Läheisessä kahvilassa vieraileva Tiffany (Carrie Ann-Moss) muistuttaa häntä Trinitystä.
Andersonilla on vaikeuksia erottaa faktaa “fiktiosta”, joten hänen psykoanalyytikkonsa onkin määrännyt ahdistuneelle miehelle sinisiä pillereitä, jotka tukahduttavat oireita. Mutta lopulta todellisuus näyttää todellisen luonteensa, kun vanhat kumppanit ja tutut viholliset palaavat repimään Neon takaisin Matrixin maailmaan.
Päällisin puolin Matrix Resurrections on ilmiselvä metaelokuva elokuvateollisuuden haluista herättää vanhoja, yleisölle tuttuja hahmoja kuolleista. Tämä tulee selväksi vailla hienovaraisuuden häivääkään, jos katsojalla on lainkaan valoja päällä. Elokuvan sivujuoni videopelifirmassa toimii selvästi suorana kommentaarina Wachowskin omille tunteille ja ajatuksille neljännen Matrix-elokuvan tuotantopalavereista.
Perintöjatko-osa viestii itsetietoisesti olevansa perintöjatko-osa – ja tämä on äärimmäisen tärkeä vihje meille katsojille.
Moni alkuperäisen Matrix-trilogian fani on voivotellut Resurrectionsin surkeita, vasemmalla kädellä hutaistuja toimintakohtauksia. Ne eivät ole lähelläkään samaa luokkaa kuin aiempien elokuvien huikaisevan näyttävät kung fu -rymistelyt tai räiskintäkohtaukset.
Tällaisen kritiikin esittäjät eivät selvästikään metsää puilta, jos samassa elokuvassa käydään palaverissa keskustelua, miten (peli)sarjan neljäsosa voi räjäyttää (pelaajan) tajunnan uudestaan! Ensimmäinen osa oli niin maata muullistava mestariteos!
Mitä me voimme tästä päätellä?
Sen, että alkuperäisen elokuvan visionäärisen ohjaajan mielestä toimintakohtaukset eivät ole tällä kertaa se, mihin pitäisi kiinnittää huomio. Neohan ei tee yhtään karatepotkua saati sitten ammu laukaustakaan elokuvan aikana!
Uskon sataprosenttisesti, että jos Lana oikeasti haluaisi, hän pystyisi ylittämään itsensä ja Matrix-trilogian toimintakohtaukset – jos et usko tätä väitettä, pyytäisin Sinua katsastamaan Wachowskien ohjaaman, vuonna 2008 ilmestyneen Speed Racer -elokuvan.
Matrix Resurrectionsin lopussa nähtävä ihmispommituskohtaus on myös selkeä todiste tästä, koska sen perusidea on yksi häiritsevimmistä kohtauksista nykyblockbustereiden saralla. Se ei sisällä verta tai suolenpätkiä, mutta ajatuskin aivottomasti kerrostaloista hyppäävistä ihmisistä kylmää minua luihin ja ytimiin.
Haluaisin nähdä, miten Marvel-leffat yrittävät ottaa siitä mallia.
Jos Resurrectionsia tarkastelee kokonaisuudessaan, niin sen kaikki toimintakohtaukset tuntuvat “pakolliselta pahalta”, joiden avulla Wachowski täytti studion asettamia vaatimuksia. Elokuvassa pitää olla useampi toimintakohtaus, jotta sitä voidaan markkinoida jännittävänä scifi-toimintaleffana; samanlaisena pakkauksena, joka tukee popkulttuurissa sisäistettyjä mielikuvia Matrixista.
Mikään ei ole enemmän nannaa nykystudioille kuin markkinoitavuus – ja sitähän tunnettuus ja tunnistettavuus tarjoaa aimo kaupalla.
Jos Matrixin kaltainen, uudenkaltainen genrerajoja rikkova ja muovaava toimintaelokuva pitchattaisiin tänä päivänä, yksikään studio ei antaisi vihreää valoa, koska kukaan ei osaisi markkinoida sitä.
Joka tapauksessa, jos Resurrections ei ole kiinnostunut tarjoamaan hätkähdyttäviä toimintakohtauksia, niin mistä se sitten on?
Matrixit matrixin sisällä
Moni kysyi alkuperäisen Matrixin kohdalla, että mikä se “matriisi” (eng. matrix) oikein on?
Matrixilla tarkoitetaan elokuvan post-apokalyptisessä maailmassa virtuaalitodellisuutta, jonne ihmiskunta on kytketty, jotta ihmiset voivat toimia voimalähteinä koneille.
Syvemmällä tulkinnan tasolla Wachowskien luoma “matriisi” viittaa tiedostamattomiin ja tiedostettuihin hallinnan muotoihin. Ne voivat olla meistä ulkoisia, kuten perheen, lähipiirin tai yhteiskunnan tasoilla, tai ne voivat olla meidän sisäisesti omaksumia, näkymättömiä hallinnan verkkoja. Yksilö on niin sanotusti “matrixin vallassa”, kun hän ei tiedosta sitä, mikä häntä hallitsee tai miten hallinnan mekanismit vaikuttavat.
Kysymys on näin ollen vapaan tahdon ja ennalta-arvattavan ohjattavuuden suhteesta, jossa vaikuttavat illuusiot, joita kutsumme todellisuudeksi.
Kirjaimellisesti virtuaalitodellisuudestakin paettuaan ihminen voi olla omanlaisensa “matriisin” vallassa. Resurrections esittelee trilogiasta tutun Nioben (Jada Pinkett Smith), joka johtaa uutta Zionin kaltaista turvapaikkaa nimeltään Io. Siinä missä Zion oli pelkästään ihmisten luoma yhdyskunta, niin Io on myös ihmisten ja heidän kanssaan liittoutuneiden koneiden yhdessä rakentama.
Ihmisten vapautuessa Matrixista koneet pyrkivät hyödyntämään ihmisiä uudestaan, mutta osa koneista muisti Neon tekemän uhrauksen. Tästä syystä osa koneista liittoutui ihmisten kanssa.
Niobe on oman matriisinsa vanki, koska hän on luonut itselleen käsityksen rauhallisesta elämästä. Hänen omanlaisensa todellisuus hallitsee häntä ja vaikuttaa hänen päätöksiinsä. Hänen toimintaansa ohjaavat toisaalta mukavuudenhalu, mutta tietysti vastuu ja lojaalius tuon uuden turvasataman asukkaita kohtaan.
Niobella on velvollisuus, joka estää häntä toimimasta ja auttamasta Neota.
Matrixin virtuaalitodellisuudessa Trinity on Tiffanyn roolissa yhtä lailla “sidottu”. Hänellä on nyt oma perhe, jolle hän tuntee syvää velvollisuutta. Hänen täytyy pitää yllä omaa rooliaan, mikä sitoo hänet omanlaiseen “todellisuuteen” ja sen asettamiin raja-aitoihin.
Tästä näkökulmasta käsin mielestäni Resurrections onnistuukin siinä, missä Reloaded ja Revolutions epäonnistuivat.
Matrixin kaksi jatko-osaa yrittivät liittää Matrixin silotellun virtuaalitodellisuuden varsinaisen, Matrixin ulkopuolisen harmaan post-apokalyptisen todellisuuden kanssa aivan siinä onnistumatta.
Esimerkiksi aivan Reloadedin loppumetreillä Neo näennäisesti saavutti samankaltaisia epäinhimillisiä kykyjä, joita hänellä oli Matrixissa, pysäyttäessään koneet pelkästään tahdonvoimallaan. Revolutions alkaa siitä, miten hän on eräänlaisessa “välitilassa” Matrixin ja oikean todellisuuden välissä ilman tuttuja kytkentöjä.
Ideat Matrixin temaattisesta laajentamisesta eivät kuitenkaan oikein sopineet koneiden ja ihmisten välisen sodan kuvioihin, jotka Wachowskien piti lunastaa. Voisi sanoa, että trilogia oli oman tarinansa ideoiden vanki. Vasta kevyt buuttaus, uudelleenkäynnistys tarinan osalta auttoi teroittamaan temaattisuutta.
Mutta kaikista mieltä avartavin Resurrectionsissa oli Thomas Andersonin tarina.
Henkiin heräämisiä
Alkuperäisen Matrixin vetovoima oli siinä, miten universaali se oli.
Matrix on pohjimmiltaan voimafantasia oman toimijuuden löytämisestä, heräämisestä ja lopulta sen käyttämisestä järjestelmää vastaan. Näin ollen sen merkitys on mahdollista lukea mihin suuntaan tahansa. Neon herääminen Matrixista voidaan tulkita täysin oman pään mukaan, miten haluaa.
Ajan kulumisen myötä Matrix on mahdollista nähdä Wachowskien henkilökohtaisen matkan kautta heidän oman transidentiteettinsä heräämisenä ja sen hyväksymisenä: Lana ja siskonsa Lilly ovat molemmat transnaisia, mutta he eivät olleet vielä tietoisia tästä ensimmäistä elokuvaa tehtäessä.
Matrixissa Neo herää ja tajuaa, että todellisuus, jossa hän on elänyt, ei ole totta. Verho vedetään hänen kasvojen edestä ja uudenlainen todellisuus esittäytyy. Elokuva herättää henkiin Platonin luolavertauksen, jonka avulla katsojaakin ravistellaan visuaalisesti voimakkaan ja mieltä laajentavan scifi-konseptin avulla.
Matrix Resurrections on äärimmäisen arvokas, koska sen avulla ensimmäistä kertaa koko elokuvasarjan aikana katsoja pääsee oikeasti elämään Neon kengissä Matrixin vallassa.
Kun näemme neljännessä osassa Thomas Andersonin ensimmäistä kertaa, me katsojat tiedämme, että jonkin on pakko olla pielessä. Jokin ei täsmää tässä esitetyssä todellisuudessa.
Olettaen olemme nähneet aiemmin ilmestyneen trilogian, joten tunnemme ja tiedämme tarinan. Tämähän on sarjan neljäs elokuva ja pääosassa on Neon alkuperäinen näyttelijä Keanu Reeves, joten tietysti hän on Neo! Miksei hän ole Neo? Miksi hän on taas “herra Anderson”?
Resurrections käyttää tuttua ikonografiaa hyväkseen. Neo syö sinisiä pillereitä, joten tiedämme, mitä se tarkoittaa: hän pysyy tietämättömänä matrixista. Tämä turhauttaa ja ärsyttää katsojaa, joka haluaa nähdä tutun Neon iskemässä kierrepotkuja agentti Smithin pärstään.
Tämä kallomme perukoilla hälyttävä ääni on sama tunne, mikä on jokaisella ihmisellä, joka ei ole vielä herännyt tarkastelemaan omaa todellisuuttaan, häntä kontrolloivia “matriiseja”, mutta joka tietää ja tuntee jonkin olevan pielessä.
Toisille se on omat vanhemmat, toisille se on ystävät ja toisille se on yhteiskunta kaikessa laajassa pelottavassa hegemoniassa, kasvottomana asenneilmapiirinä. Pelko ajaa meitä ylläpitämään omaa arkeamme sellaisena kuin olemme sen itsellemme luoneet, koska kaikki muutos pelottaa.
Siitäkin huolimatta, että muutos voisi vapauttaa meidät sisäiseen rauhaan ja hyväksyntään.
Katsojina olemme sataprosenttisen varmoja siitä, että tarina tulee paljastamaan Thomas Andersonin todellisuuden olevan valhetta. Hänen ottamansa lääkkeet vain pidättelevät ja kontrolloivat häntä, eivätkä päästä hänen todellista potentiaaliaan irti.
Mutta Resurrections ei lopulta esitä Neota samanlaisena “siistinä” toimintasankarina kuin aiemmin. Hän on paljon haavoittuvaisempi, koska hän tietää, että Trinityn rakkaus on ainoa asia, jota hän tarvitsee, haluaa ja kaipaa.
Moni on mollannut Keanu Reevesin näyttelyä puisevaksi, myös tämän elokuvan kohdalla. Mutta katso mikä tahansa kohtaus hänen ja Carrie Ann-Mossin välillä Resurrectionsista ja pane merkille, miten jokaisesta hetkestä huokuu Neon haavoittuvainen kaipuu ja rakkaus. Keanu osaa olla läsnä kohtauksessa, mikä ei ole kovin helppoa, ja se välittyy.
Se, että pidämmekö näyttelijästä, on eri asia kuin näyttelijän tyylistä pitäminen.
Tiedämme nyt, että tunnekylmä kung fu -kovis ei ole se päämäärä, johon Lana Wachowski haluaa meitä tällä kertaa viedä.
Loppujen lopuksi ainoa asia, joka meidät voi vapauttaa matrixista – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – on rakkaus.
Neo päättää uskoa hänen ja Trinityn väliseen rakkauteen, ja se on lopulta asia, mikä antaa hänelle kyvyn kohota korkeuksiin ja vapauden liihottaa menemään.
Tästä syystä Trinity on lopulta se, joka on tämän tarinan Valittu.
Sisäiset agentit
Rakkaus on monen myötätuntoon ja empatiaan viittavan asian tavoin nykyään valitettavan huonossa maineessa. Resurrections on huonossa maineessa, koska se asetti alkuperäisen trilogian tienviitat uudestaan myötätunnon viitoittamalle tielle pois “siistin” toimintasankarin ikeestä.
Lana Wachowski halusi selvästi viestittää Matrixin olleen alusta alkaen – nykytermejä käyttääkseni – woke. Alkuperäisen elokuvan sanoma oli ilmestymisen jälkeen omittu moniin eri käyttötarkoituksiin, mutta pahin kulttuurinen omiminen tehtiin erinäisten internetin kanavien ja etenkin Yhdysvaltojen oikeistopopulismissa käytetytn diskurssin kautta. Ymmärrän hyvin, miten väkivaltafantasian lisääminen ei näyttäytynyt Wachowskille haluttavana vaihtoehtona.
Matrix on mahdollista nähdä omaa ainutlaatuisuutta, omaa maailmankuvaa pönkittävänä teoksena, mutta se ei riitä kaikille. Jokin aika sitten törmäsin Instagramin keloissa pätkään, jossa Morfeuksen ja Neon puhe oli tekoälytyökalun avulla muovattu puhumaan woke-ideologian näkemisestä.
Lana Wachowski halusi palauttaa rakkauden sanoman elokuvasarjaan, joka ei ole kertaakaan siitä poikennut. Neon ja Trinityn rakkaustarina oli tärkeä osa alkuperäisen trilogian syvintä olemusta, mutta se on helppo unohtaa kaikkien visuaalisesti upeiden toimintakohtausten keskellä.
Tunsitko piston sydämessäsi siitä, ettei Neo antanut koneille turpakäräjiä? Kaipaatko katsojana tietynlaista “järjestystä” perintöjatko-osille? Pitääkö tuon järjestyksen olla kyseenalaistamatta sisäistettyjä mielikuviasi siitä, mitä jatko-osat saavat tehdä tai olla?
Matrixissakin on niin sanottuja järjestyksenvalvojia, jotka aktivoituvat aina kun tietyt parametrit ylittyvät. Niiden tarkoituksena on ylläpitää todellisuuden “koodausta”, hallintaa yksilöistä.
Näille järjestyksenvalvojille on järjestelmässä oma nimitys: niitä kutsutaan agenteiksi.
Agentit ovat matriisin toimijoita, jotka voivat herätä meissäkin. Seuraavan kerran, kun tunnet epämukavan tunteen, voit miettiä, oliko “vain” pisto sydämessä vai jotain muuta.
Ehkä se oli agentti Smith, joka päätti pistäytyä ja varmistaa, että tietyt olettamukset, halut ja tarpeet pitävät sinut katsojana hallinnassa.
Jos pohdit, miten näistä matriiseista ja agenteista oikein pääsee eroon, niin muistathan, että Matrix Resurrections tarjosi jo vastauksen.
Rakkaudella.
Ville Vuorio – Leffahamsteri