Viime aikoina olo on ollut kuin Tom Cruisen esittämällä IMF-agentti Ethan Huntilla (oletetusti) viimeiseksi jääneessä Mission: Impossible -elokuvassa The Final Reckoning.
Maailma on sekaisin, kun villiksi ryhtynyt tekoäly on onnistunut infiltroitumaan digitaalisten työkalujen joka nurkkaan. Ethan ja kumppanit pystyvät viestimään muun muassa vhs- ja c-kasettien välityksellä, vanhoja analogisia kanavia ja reittejä pitkin.
Kun sosiaalisen median alustat ja internet yleisestikin tuntuvat täyttyvän AI-sisällöllä, tulee eräänlaisena vastareaktiona nojata taaksepäin ja ottaa omasta elokuva- tai vinyylikokoelmasta teos nautittavaksi, johon AI ei ole koskenut. Olen viime aikoina törmännyt useampaankin videoon, jossa lempielokuviani on uudelleenmuokattu tekoälyn avulla.
Esimerkiksi kokonaisen sukupolven traumatisoitunut Leijonakuningas-elokuvan kohtaus, jossa Scar pudottaa Mufasan kallion kielekkeeltä kuolemaansa, tuli vastaan Instagramissa täysin siistittynä ja ei-traumatisoivana versiona.
Tässä muokatussa videossa Scar päättääkin pudottamisen sijaan nostaa Mufasan ylös. Mufasa tokaisee Simballe, että eihän tuo Scar-setä nyt olekaan niin kammottava ja kauhea, vaan ihan hyvä sydämeltään – ei olisi uskonut! Loppu hyvin, kaikki hyvin ja sitä rataa.
Aloin omassa päässäni pohtimaan, että tähänkö on tultu? En sentään katsonut ylös taivaalle ja huutanut pilville, mutta lähestulkoon teki mieli.
Tarinankerronnan perinteen ytimessä on aina ollut – ennen elokuvien, tv-sarjojen, teatterin ja kirjapainon keksimistä – tarkoitus jakaa ja välittää eteenpäin turvallisesti koettavassa muodossa elämän realiteetteja. Tarinat voivat valmistaa meitä kohtaamaan elämän ilot ja surut ennen kuin toivottavasti joudumme niitä kokemaan. Etenkin lapset kokevat heille luetut sadut ja tarinat niin voimakkaasti, koska vaikka he eivät täysin pysty käsittämään tiettyjä konsepteja, he kuitenkin osaavat asettua henkilöhahmojen asemaan todella vahvasti.
Elokuva on taiteen- ja viihteenlajina aina ollut jo varhaisista vaiheistaan lähtien enemmän kuin pelkkä tarina: se on tunnekokemus, samaistumisen väline ja eräänlainen peili katsojan omille toiveille ja peloille. Kun nykyteknologia tekoälyn avustamana mahdollistaa esimerkiksi vanhojen elokuvien juonikuvioiden muuttamisen (kuten traagisen lopun kääntämisen onnelliseksi), se paljastaa jotakin olennaista ihmisen suhteesta kertomuksiin. Ajatus siitä, että vaikkapa klassikkoelokuvia muokataan, kertoo halusta hallita tarinaa – ja samalla omia tunteita.
Elämä on arvokas asia ja tarinat voivat parhaassa tapauksessa auttaa meitä vetämään pään pois omasta kuvainnollisesta takapuolestamme ja tajuamaan, mikä on elämässä arvokasta ja tavoittelemisen arvoista, ja mikä ei ole.
Tekoälytaiteella on tulevaisuudessa täysi potentiaali tarjota meille kuluttajille ja katsojille juuri sellaista viihdettä kuin haluamme. Nähtävästi voimme halutessamme alkaa sensuroida vanhojen elokuvien traumaattisia hetkiä meitä miellyttävämmäksi, mutta mihin tällainen ”pumpuliviihde” johtaa?
Yksi keskeinen syy tähän haluun muuttaa vanhoja elokuvia voi olla emotionaalinen. Katsojat kiintyvät hahmoihin, samaistuvat heihin ja kokevat heidän kärsimyksensä lähes henkilökohtaisena. Tragedia, kuten päähenkilön isän kuolema Leijonakuninkaassa, voi tuntua kohtuuttomalta tai liian raskaalta, erityisesti jos katsojan oma elämäntilanne resonoi tapahtuman kanssa. Tekoäly tarjoaa mahdollisuuden ikään kuin “korjata” tämä kipu: poistaa menetys, palauttaa turvallisuuden tunne ja tuottaa toivotumpi, lohdullisempi lopputulos. Tämä kertoo ihmisen perustavasta tarpeesta välttää kärsimystä ja etsiä merkitystä, jossa hyvä, reiluus ja oikeudenmukaisuus voittaa.
Mutta entä jos elokuvan pääteeman tarkoitus on tuoda esille se totuus, että elämässä kaikki ei ole reilua?
Toinen syy voi liittyä nykykulttuurin laajempaan yksilöllistymiseen ja personointiin. Suoratoistopalvelut suosittelevat meille sisältöjä algoritmien perusteella, sosiaalinen media muokkaa uutisvirran mieltymystemme mukaiseksi, ja digitaaliset roolipelit tarjoavat pelaajille mahdollisuuden valita omat polut tarinassa. On loogista, että sama ajattelutapa saatetaan haluta siirtää myös elokuviin: miksi tyytyä yhteen, ennalta määrättyyn versioon, jos tarinan voisi räätälöidä omien toiveiden mukaiseksi?
Tekoäly tarjoaisi katsojalle uudenlaisen vallan – mahdollisuuden olla paitsi vastaanottaja myös muokkaaja.
Samalla tämä ilmiö kertoo vaikeudestamme ja haluttomuudestamme kohdata ja hyväksyä tragediaa.
Klassiset kertomukset ovat kautta historian sisältäneet kärsimystä, kuolemaa ja menetyksiä, koska ne heijastavat tavalla tai toisella ihmiselämän todellisuutta. Juuri suru ja menetys antavat painoarvoa kasvulle, muutokselle ja sankaruudelle. Jos traagiset elementit poistetaan järjestelmällisesti, katoaa osa kertomuksen moraalisesta ja emotionaalisesta syvyydestä. Voiko pumpuliin kääritty tarina, jossa mikään ei ole pysyvästi uhattuna; jossa sankarit ovat kaikkivoipaisia; joissa kaikki ratkeaa ”loogisesti”, tarjota mitään muuta kuin pinnallista viihdykettä.
Pahimmillaan tällainen kehitys voi johtaa kulttuuriseen kuplautumiseen.
Jos ihmiset alkavat kuluttaa vain omiin toiveisiinsa mukautettuja versioita klassikoista, yhteinen kulttuurinen kokemus murenee. Elokuvat ja tv-sarjat ovat olleet tähän asti tavalla tai toisella jaettuja tarinoita, joista keskustellaan, kiistellään ja joita tulkitaan yhdessä.
Jos jokaisella on tulevaisuudessa oma “henkilökohtainen” versionsa tarinasta, yhteinen keskustelupohja kapenee. Fanifiktiosta tulee uusi normi, jossa taiteellisen teoksen alkuperäinen visio hämärtyy: ohjaajan, käsikirjoittajan ja näyttelijöiden työ saatetaan nähdä vain raakaversiona, jota voi muokata loputtomasti.
Moni on myös herätellyt visiota siitä, mihin viihdetuotanto on kulkeutumassa tulevaisuudessa. Tuleeko joskus päivä, jolloin vain pyydämme AI-työkalua vain luomaan personoidun elokuvan. Tämä muuttaisi nykyisen kaltaisen elokuvankulutuksen ja keskustelun täysin. Jos kuvailisin ystävilleni elokuvia, joita promptaan tekoälyviihdesovelluksestani, miten he voivat ymmärtää mistä puhun, jos he promptaavat omat elokuvansa.
Vielä vakavampi seuraus ”pumpuliviihteestä” voi liittyä todellisuussuhteeseen. Fiktio on tosiaan perinteisesti tarjonnut turvallisen tilan käsitellä vaikeita tunteita – kohdata kuolema, epäonnistuminen ja menetys symbolisesti ennen kuin asian kanssa saattaa joutua tekemisiin. Jos nämä kokemukset systemaattisesti poistetaan, saatamme heikentää kykyämme käsitellä vastaavia tilanteita omassa elämässämme. Tekoälyn avulla muokatut “onnelliset loput” voivat ruokkia harhakuvitelmaa siitä, että todellisuudessakin kaikki on korjattavissa, jos vain teknologia on riittävän kehittynyttä.
Toisaalta näen, ettei ilmiö ole kaikkien mielestä yksiselitteisesti kielteinen.
Muutos voi myös edustaa luovaa uudelleentulkintaa, fanikulttuurin voimaantumista ja uudenlaista osallistavaa taidemuotoa. Ihmiset ovat aina kirjoittaneet vaihtoehtoisia loppuja ja fanifiktiota; tekoäly vain laajentaa tätä mahdollisuutta audiovisuaaliseen muotoon. Kysymys kuuluukin, missä kulkee raja alkuperäisen taiteen kunnioittamisen ja henkilökohtaisen muokkauksen välillä. Miten tekijänoikeudet voidaan ottaa huomioon tekoälyn kanssa?
Tähänkin asti tekoälyä on opetettu olemassa olevilla, oikeiden taiteilijoiden, muusikoiden, kirjailijoiden ja elokuvantekijöiden hengen tuotteilla, vaikka tekoäly-yritykset eivät sitä ole uskaltaneet myöntää.
On täysin eri asia, jos taiteentekijät itse lähtevät mukaan sijoittamaan tekoälyyn ja antavat oman ulkonäkönsä ja äänensä se käyttöön.
Esimerkiksi Oscar-palkittu näyttelijä Matthew McConaughey on ollut jo jonkin aikaa AI-sijoittaja. McConaughey puhui vastikään esimerkiksi siitä, miten AI-näyttelijät tulevat valtaamaan alan. Näyttelijä puhui myös siitä, että tulevaisuudessa Oscar-gaalassa mahdollisesti tultaisiin näkemään AI-näyttelijöille tai -elokuville omat kategoriansa.
Kun on tehnyt itse investoinnin tekoälyn saralla, niin tietysti realiteetit alkavat näyttäytyä hieman eri tavalla. Mutta kaikki eivät ole tätä vielä tehneet, eivätkä yritykset välttämättä odota sitä, kuten Tom Cruisesta ja Brad Pittistä tekoälyllä tehty toimintavideo osoitti.
Mutta pohtisin tässä vielä Matthew McConaugheyn tapausta vielä hetken aikaa. Jos myy oman persoonansa, äänensä ja maneerinsa tekoälyfirmalle, tarkoittaako se sitä, ettei näyttelijän itse enää tarvitse tehdä töitä?
Tässähän on mielenkiintoinen ristiriita siihen, mitä näyttelijän työ tosiasiallisesti on. Tekoäly ei (ainakaan vielä) osaa soveltaa uutta: se vain toistaa vanhaa ja tavallaan soveltaa sille opetetun aineiston pohjalta.
Matthew McConaughey on tässä mielenkiintoinen tapaus, koska näyttelijähän soti vielä 2010-luvulla omaa vakiintunutta imagoaan romanttisten komedioiden pääosamiehenä. Moni varmaan muistaa sen, miten tämä tyyppi Kuinka hukata kundi 10 päivässä -elokuvasta hämmästytti kaikki True Detectiven ja Killer Joen roolisuorituksilla.
Jos mietitään tätä tekoälyn hyödyntämistä varten kuvitteellinen tilanne, että AI-työkalulle näytettäisiin kaikki Matthew McConaugheyn elokuvat ennen hänen niin sanottua renesanssi-aikakauttaan, miten kuvittelisit tekoälyn näyttelevän True Detectiven Rust Cohlen hahmon tällä ”vanhalla” imagolla?
Näyttelijän työhän kuuluu muuntautua toiseksi henkilöksi, mutta tekoäly ei pysty kuvittelemaan minkäänlaista tilannetta, joka ei kuulu sille opetettuihin parametreihin. Vaikka meillä olisi mahdollisuus jättää viihde tietokoneen hoidettavaksi, kuinka moni olisi valmis sitä katsomaan kaksi tuntia, jos tietää, ettei siinä näyttele ketään oikeaa henkilöä?
Vaara piileekin juuri siinä, että kun tekoäly pystyy tuottamaan tarpeeksi laadukasta sisältöä, sitä on vaikea erottaa muusta digitaalisen sisällön virrasta, että mikä on tekoälyn tuottamaa ja mikä ei.
En halua asettua tekoälyä vastaan pelkästään sen takia, koska James Cameronin Terminator-elokuvat opettivat minulle jo nuorena, kuinka sen kanssa tulee käymään.
Tekoälyllä on mahdollisuus olla vain yksi digitaalinen työkalu siinä missä muutkin, mutta sitten luen raportteja siitä, miten paljon resursseja – vettä ja energiaa – tekoäly kuluttaa jo tällä hetkellä maailmanlaajuisesti.
Olen toisaalta huolissani siitä, miten vanhojen klassikkoelokuvien käy. Tekoäly pystyy varmasti kiven kovaan logiikkaan, mutta inhimilliset prosessit ja virheet ovat juuri ne asiat, jotka tekevät taiteesta ja viihteestä itselleni viehättäviä.
Lopulta halu muuttaa vanhojen elokuvien juonia kertoo ihmisen syvästä tarpeesta hallita kohtaloa – ainakin kuvitteellisessa maailmassa. Se paljastaa toiveen siitä, että kärsimys voitaisiin perua ja menetys estää. Samalla se haastaa meidät pohtimaan, mitä tapahtuu taiteelle ja yhteiselle kokemukselle, jos jokainen tarina voidaan räätälöidä miellyttäväksi. Ehkä juuri epämiellyttävät loput opettavat meille eniten – ja siksi niiden säilyttäminen voi olla tärkeämpää kuin niiden muuttaminen.
Toisaalta olisihan se ihan mielenkiintoista nähdä True Detectiven koko ensimmäinen tuotantokausi siten, että Rust Cohlen hahmoa näyttelisi romanttisista komedioista tuttu Matthew McConaughey.
Siinäpä vasta mielenkiintoinen idea. Olisi mahdollista nähdä, miltä nihilistinen Rust näyttäisi ja kuulostaisi, jos sen kanavoisi Romcom-McConaugheyn kautta!
Osaisikohan tekoäly tarjoilla minulle tuollaisen, jos tekisin oikein hyvän promptin?
// Ville Vuorio – Leffahamsteri