Kun HBO vuonna 2011 julkaisi ensimmäisen kauden fantasiasaagastaan Game of Thronesista, olin myyty ensimmäisestä jaksosta lähtien.
Jokainen jakso tuntui erityiseltä ensimmäisestä minuutista viimeiseen, ja huomasin yllättävänkin paljon odottavani seuraavaa. Omat aiemmat kokemukseni televisioon tehdyistä fantasiasarjoista lähinnä käsittivät Herculeksen ja Xenan 90-luvulta, jotka toimivat kyllä siinä iässä, mutta en usko että niitä enää edes pystyisin katsomaan.
Myöskään elokuvapuolella en koskaan ole ollut mikään sen kummempi larppausmeiningin fani, Taru sormusten herra -trilogiasta yksittäiset osat oli nähty vain kerran (ensimmäinen isäni R-kioskilta VHS:llä vuokraamana(!) ja loput teatterissa). Nyt kuitenkin palikat tuntuivat olevan erityisen hyvin kohdallaan ja varmaan myös kuun vaiheet, koska tämä kolahti ja lujaa.
Laadukkaammat tittelit televisiosarjoissa harvemmin kestävät yli 12–13 jaksoa per kausi, joten ensimmäinen oli nopeasti muutamassa kuukaudessa ahmittu pois. Jossain kohtaa sen jo saattoi unohtaakin, kunnes alkoi televisiomaailmaa miettien poikkeuksellisen kova mainosrummutus tulevasta kakkoskaudesta ja taas mentiin. Tuntui että nyt paukkuja on pistetty vielä lisää ja homma pelitti entistä paremmin.
Kakkoskausi päättyi sen sortin cliffhangeriin, että kolmoskauden odotus tuntui lähes pyhiinvaellukselta ihmiselle, joka kuitenkin viihdemuotona arvotti televisiosarjat vasta neljänneksi niin sanotusta ”Big Fourista”, jotka itselleni on elokuvat, musiikki, pelit ja televisiosarjat.
Kun kolmas kausi viimein alkoi pyöriä, tunsin yllättävän pian muutoksen innostukseni asteessa.
Aloin miettiä sarjan toimivuutta jopa kesken jaksojen.
Eihän tämä nyt oikeasti ihan niin kova olekaan? Olivatko edelliset kaudet tätä samaa tasoa joita muistot vaan kultaa normaalia tiheämpään vauhtiin?
Sarjan fanitus kuitenkin alkoi globaalisti olla jo sitä tasoa, että yleinen pöhinä oli helppo tarkistaa netistä. En ollut todellakaan yksin mietteineni, joskin en välttämättä enemmistössäkään.
Kauden päätyttyä huomasin sarjan olevan suuristakin käänteistä huolimatta aika pitkälti samoissa asetelmissa kuin kakkoskaudenkin jälkeen. Se tuotti melkoisen pettymyksen, ja minusta tuli huomattavasti kriittisempi HBO:n tulevia ohjelmia kohtaan.
True Blood? Nääh, vampyyrit ei kiinnosta. Boardwalk Empire? Tuntuu menettävän teränsä kausi kaudelta. The Newsroom? Varmasti ihan kiva, mutta ei jaksa testata. Girls? Ei inspiroi yhtään. Looking? Ilmeisesti miespuolinen Girls, ei inspiroi. Ja tuossa vain otantaa.
Kuin tyhjästä paikalle saapuu Woody Harrelsonin ja Matthew McConaugheyn tähdittämä rikosdraama, jota kollega yhden jakson perusteella kuvailee erikoisen tarttuvaksi rikossarjaksi.
Sain töistä kolme keskeneräistä jaksoa sisältävän promolevyn ja ahmin työviikonloppuna töiden ohessa kaikki melkein putkeen pimeässä huoneessa videotykiltä fiilistellen. Edes erittäin haastavan kuuloinen eteläinen amerikanenglanti, korkealentoinen dialogi ja promon lievä keskeneräisyys eivät onnistuneet minua karkottamaan tuon True Detectiven ääreltä.
Kun ohjelma sitten lopulta alkoi viikoittain näkyä myös HBO Nordicissa, katsoin nuo kolme ensimmäistä jaksoa uudelleen tekstitysten ja lopullisen leikkauksen ja visuaalisen ilmeen kera ja tajusin, että kyseessä on parasta televisioviihdettä moniin vuosiin.
Tarinan kiehtova ja mystinen maailma sai minut jopa palaamaan tauon jälkeen kirjallisuuden pariin, kun yhtäkkiä tuli taas tarve nähdä tätä maailmaa auki eri tavoin. Television parissa vielä köyhähköillä ansioilla työskentelevä Nic Pizzolatto teki niin ison reiän tiedonhaluisiin aivoihini, että sen täyttämiseen kuluu vuosia.
Kahdeksan upean jakson jälkeen oli aika palata arkeen. Tuttu ja turvallinen Game of Thronesin neljännen kauden odottelu alkakoon. Vaan ei se alkanutkaan. Kirjoitushetkellä kauteen on enää muutama hassu päivä ja ainut ajatus mitä siitä olen saanut päähän puristettua on ”Ihan kiva, pitää kyllä katsoa sitten kun ensimmäinen jakso on saatavilla”.
Silmäkarkkia on varmasti edelleen luvassa jännittävistä juonenkäänteistä puhumattakaan ja eiköhän tälläkin kaudella teurasteta kaikki oleelliset henkilöt kuten sarjassa on totuttu näkemään, mutta ei tuo silti ole True Detective, jonka herättämästä tiedonhimosta saan edelleen nauttia kuukausi viimeisen jakson jälkeen.
Jesse Huusari
Kirjoittaja on Episodin Art Director. Seuraa twitterissä: @jhuusari
Jesse Huusarin blogi