Joskus ilmiselvimmät ratkaisut vain myös ovat niitä oikeita.
Kyllä, Francis Ford Coppolan Kummisetä sai ensi-iltansa vuonna 1972, ja se pääsi mukaan myös minun listalleni yhtenä oman vuotensa merkittävimpänä elokuvana. Yllättyneet voivat asettua paririviin torin laidalle.
1960-luvun murrokset – poliittinen radikalismi, studiomallin heikkeneminen ja uuden auteur-sukupolven nousu – olivat kypsyttäneet 70-luvulle tultaessa maaperän elokuville, jotka eivät vain rikkoneet tai kyseenalaistaneet lajityyppejä, mutta uskalsivat tuoda katsojille jotain uutta ja jännittävää. Monet 70-luvun teokset syvensivät moraalista ambivalenssia ja muuttivat yleisön odotuksia siitä, mitä elokuvat voivat olla. Oliko vuosi 1972 yhtä merkittävä kuin edeltäjänsä?
Seuraavat viisi elokuvaa – Kummisetä mukaan lukien – ovat sekä historiallisesti että taiteellisesti ja viihteellisesti merkittäviä vuonna 1972 ilmestyneitä teoksia, jotka ovat innoittaneet lukuisia elokuvia.
Kummisetä
Kyllä, Kummisetä on luultavasti kaikista merkityksellisin elokuva kyseiseltä vuodelta, ellei jopa koko vuosikymmeneltä.
Francis Ford Coppolan ohjaama rikoseepos ei ainoastaan määritellyt gangsterielokuvan uudelleen, vaan myös kohotti lajityypin aivan uudelle korkeataiteen tasolle. Elokuva perustuu Mario Puzon romaaniin ja kertoo Corleonen mafiaperheen valtataistelusta New Yorkissa toisen maailmansodan jälkeisessä Amerikassa. Coppola teki upeaa työtä karsiessaan yhdessä Puzon kanssa romaanista kaikki turhat ja törkyiset sivujuonteet pois, ja keskittyivät pelkästään Corleonen perheen tarinaan.
Kummisetä kiteytyy erityisesti Michael Corleoneen (Al Pacino), joka aluksi haluaa pysyä erossa perheensä rikollisesta toiminnasta, mutta ajautuu vähitellen osaksi väkivallan ja vallankäytön kierrettä – ja lopulta sen kylmäveriseksi johtajaksi.
Historiallisesti elokuva merkitsi Hollywoodin uuden aikakauden vakiintumista: se yhdisti taiteellisen kunnianhimon ja kaupallisen menestyksen. Synkkä moraalinen sävy, hidas rytmi ja perhetematiikan yhdistyminen rikosdraamaan vaikuttivat lukemattomiin myöhempiin elokuviin ja televisiosarjoihin.
En voi olla ajattelematta White Lotus sarjan toista tuotantokautta. Sarjassa seurataan aina kullakin tuotantokaudella uutta hotellia, sen vieraita ja henkilökuntaa, sekä heidän suhteitaan. Toisella kaudella Italiaan saapuu lomailemaan eräs amerikkalaisitalialainen perhe, jonka isä on Kummisetä-fani. Hänen poikansa kuittaa hyvin, että tietysti isä pidät tästä elokuvasta: se on tarina perinteisen voimakkaista ja periaatteellisista miehistä, jotka hoitavat kaikki ongelmat väkivallan avulla.
Kummisetä käytännössä vakiinnutti kaikki tutut gangsterielokuvien kliseet, mutta se tekee kaiken niin upeasti, että en voi olla ihailematta Coppolan otetta ja Gordon Willisin upeaa kuvausta. Näyttelijäkaartin työskentely on legendaarista, kuten myös musiikki ja innovatiivinen äänisuunnittelu. Todellista blockbuster-tekemistä 70-luvun tyylillä, joka tuntuu täysin vieraalta nykypäivän menoon verrattuna.
Olen nyt myös tarpeeksi viisas ollakseni tuomitsematta Michaelin traagista kierrettä valtaan ja siinä pysymiseen. Luulen, että en olisi samassa tilanteessa pystynyt myöskään parempaan, vaan olisin ollut yhtä idealistinen kuin Michael elokuvan alussa, mutta yhtä vietävissä.
Lue myös: Kummisedän perintö: Miltä Coppolan mestariteokset näyttävä yhteenleikattuina?
Mitä muuta voin sanoa tästä klassikkojen klassikosta?
Tässä tarjous, josta et voi kieltäytyä: katso ihmeessä Kummisetä, jos et ole vielä sitä nähnyt.
Cabaret
Bob Fossen ohjaama musikaali sijoittuu 1930-luvun alun Berliiniin, Weimarin tasavallan viimeisiin vuosiin. Tarina seuraa amerikkalaista laulajaa Sally Bowlesia (Liza Minelli) ja brittiläistä kirjailijaa Brian Robertsia (Michael York), joiden elämä kietoutuu Kit Kat Klub -yökerhon viettelevän dekadenttiin ilmapiiriin samaan aikaan, kun natsien valtaannousu varjostaa kaupunkia.
Sally tavoittelee mainetta ja vapautta, mutta ympäröivä poliittinen todellisuus tekee päähenkilöiden hedonistisesta kuplastaan yhä hauraamman. Cabaretin traaginen viehätys itselleni piilee siinä, miten Sally ja Brian ovat sokaistuneista omista lähtökohdistaan käsin: Sallyn kunnianhimo ja Brianin intohimoinen rakkaus ja toisaalta siitä kumpuava tuska ovat kuin laput kaksikon silmillä.
Näin ollen he eivät näe natsien valtaannousua Berliinin katukuvassa, eivätkä he tietenkään omista lähtökohdista osaa tai pysty asettumaan ”historiaa vasten”, koska eiväthän laulaja ja kirjailija edes osaa ennustaa tulevia kauheuksia. Tarina on äärimmäisen inhimillinen siinä, miten oman elämän vaiheet – ja tunteet – tuntuvat sen kaikkea muuta elämää suuremmilta.
Robert joutuu vastatusten realiteettien kanssa joutuessaan natsien pahoinpitelemäksi kadulla, mutta sekään ei tuota minkäänlaista kummempaa heräämistä Berliinin tapahtumiin.
Taiteellisestihan Cabaret mullisti musikaalielokuvan formaatin ja toimi innoittavana esikuvana kaikille sitä seuraaville musikaaleille. Baz Luhrmanin Moulin Rouge esimerkiksi on paljon velkaa tälle uraauurtavalle mestariteokselle.
Elokuvan laulunumerot sijoittuvat pääosin Kit Kat Klub – yökerhon sisäiseen maailmaan ja toimivat ironisena kommenttina tapahtumille. Yökerhon tirehtööri (Joel Grey) toimittaa tarinaa kommentoivan kuoron virkaa, ja voitti velmuilevalla olemuksellaan parhaan sivuosan näyttelijän Oscar-palkinnon.
Solaris
Neuvostoliittolaisen ohjaajasuuruus Andrei Tarkovskin tieteiselokuva Solaris perustuu Stanisław Lemin romaaniin. Se on hidastempoinen ja pohdiskelevan filosofinen tutkielma muistista, syyllisyydestä ja inhimillisestä tietoisuudesta. Näin tekoälyn aikakautena sanoisin, että tämä on yksi merkittävimmistä teoksista, joita Neuvostoliitosta tuotettiin.
Psykologi Kris Kelvin (Donatas Banionis) matkustaa avaruusasemalle, joka kiertää mystistä Solaris-planeettaa. Planeetta näyttää kykenevän materialisoimaan ihmisten alitajuisia muistoja, joten Kelvin päätyy kohtaamaan kuolleen vaimonsa fyysisenä ilmestyksenä avaruusasemalla.
Tarkovsky näki Solariksen tarjoavan projektina rahaa ja työtä työttömälle ja huonosti menestyneelle käsikirjoittaja-ohjaajalle, mutta myös mahdollisuuden kommentoida scifi-elokuvien trendejä ja kliseitä. Solaris erottuukin aikansa länsimaisista tieteiselokuvista keskittymällä sisäiseen maailmaan teknologisen spektaakkelin sijaan. Ohjaaja onkin erikseen maininnut Stanley Kubrickin 2001: avaruusseikkailun olleen erityisen kylmä ja teennäinen vailla inhimillisiä totuuksia.
Solaris on näistä viidestä elokuvasta ehkä se haastavin, ainakin itselleni. Se ei ilmoita itsestään, vaan tarjoaa unenomaisen scifi-draaman, joka ei tarjoa helppoja vastauksia. Tarkovsky halusi elokuvallaan haastaa käsitystä siitä, että tieteiselokuva voi olla ensisijaisesti muutakin kuin pelkkää viihdettä.
Steven Soderbergh yritti tehdä päivitetyn version Solariksesta yhdessä George Clooneyn kanssa, mutta se ei valitettavasti saanut säilytettyä Tarkovskyn tarinan sävyjä.
Aguirre – jumalan viha
Saksalaisen uuden aallon keskeisiin teoksiin kuuluva Aguirre – jumalan viha on Werner Herzogin ohjaama historiallinen draama. Se kertoo 1500-luvun espanjalaisesta konkistadorista Lope de Aguirresta (Klaus Kinski), joka johtaa retkikuntaa Amazonin viidakossa etsimään myyttistä El Doradon kultaista kaupunkia.
Elokuvassa pääsemme seuraamaan retkikunnan alun uhoa, joka alkaa nopeasti hiipua. Viidakossa tarpovat valloittajat kokevat retkikunnan asteittaisen hajoamisen nälän, viidakon tautien ja vainoharhan seurauksena. Aguirre julistautuu kapinalliseksi ja ajautuu yhä syvemmälle hulluuteen, kun ympäröivä luonto tuntuu nielevän hänet ja kanssamatkustajansa.
Aguirre – jumalan viha on visuaalisesti hypnoottinen ja temaattinen tutkielma vallanhimosta ja ihmisen pienuudesta luonnon edessä, mikä todellakin myös tuntui olevan tekoprosessissa vahvasti läsnä.
Elokuva tunnetusti kuvattiin kronologisessa järjestyksessä juuri niin haastavissa olosuhteissa kuin elokuvasta näkyy. Kuvausryhmä joutui mukautumaan vallitseviin olosuhteisiin – mukaan lukien elokuvassa nähtävään tulvaan – mutta tämänkaltaiset suunnitelmien muutokset ja niiden sisällyttäminen tarinaan ovat osa Aguirren hienoutta.
Tämä on hyvä muistaa elokuvaa katsoessa: ketkä hullut enää tätä nykyä lähtisivät kuvaamaan oikeisiin sademetsiin kokonaisen kuvausryhmän kanssa?
Werner Herzogin ja Klaus Kinskin välinen vihanpitoa täynnä ollut yhteistyö on saavuttanut tähän päivään mennessä legendaariset mittasuhteet. Mutta lopputuloksesta onneksi välittyy ainoastaan Kinskin hurjuus ja vimma.
Herzogin mestariteos on tämän listan lyhyin elokuva vain reilun puolentoista tunnin kestollaan. Jos haluat kevyen startin vuoden 1972 elokuvia varten, suosittelen aloittamaan tästä.
Viimeinen tango Pariisissa
Bernardo Bertoluccin ohjaama ja Marlon Brandon tähdittämä elokuva oli ilmestyessään täydellinen skandaali. Sen tarina kertoo keski-ikäisestä, surevasta amerikkalaismiehestä Paulista ja nuoresta pariisilaisnaisesta, Jeanettesta (Maria Schneider), jotka aloittavat anonyymin ja intensiivisen seksisuhteen. Tämä asetelma pohjaa ohjaaja Bertoluccin omiin fantasioihin.
Juoni on pettävän yksinkertainen, mutta emotionaalisesti raskas. Näiden kahden aluksi toisilleen tuntemattoman ihmisen kohtaaminen toimii näyttämönä surulle, seksuaalisuudelle ja identiteettien kriisille.
Marlon Brando näytteli näin ollen kahdessa merkittävämmässä elokuvassa vuonna 1972.
Uskaltaisin sanoa, että yksinään Viimeinen tango Pariisissa nähtävä Brandon monologi edesmenneelle vaimolleen peittoaa emotionaalisessa raakuudessaan lähes yksinään ikonisemmaksi nousseen Vito Corleonen roolin Kummisedässä, josta näyttelijä kuitenkin voitti uransa toisen Oscar-palkinnon. Kohtaus löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, mutta se toimii paremmin, kun sen katsoo osana elokuvan tarinan kontekstia, joten en linkkaa sitä tähän.
Mutta Viimeinen tango Pariisissa ei ole täysin vailla komplikaatioita. Brando koki Bertoluccin manipuloineen häntä vahvasti elokuvan kuvauksissa, eikä sittemmin enää halunnut asettua yhtä haavoittuvaan asemaan elokuva tehdessään. Mutta eniten ohjaaja käytti nuorta naispääosan esittäjäänsä. Jeanettea esittänyt Maria Schneider on myöhemmin kertonut, että hän toivoisi pystyvänsä pyyhkimään oman osallisuutensa elokuvan tekemiseen, jos siihen pystyisi.
Lue myös: Matt Dillon muuntautui Marlon Brandoksi – Ensimmäinen kuva Maria-elokuvasta julkaistu
Elokuva sisältää raiskauskohtauksen, joka oli 70-luvun mittareilla mitattuna äärimmäisen eksplisiittinen ja raju. Nykypäivänä sama kohtaus ei välttämättä hetkauta, jos katsoja on turtunut kaikenlaisten kauheuksien esittämiseen modernien kerrontatekniikoiden ja erikoistehosteiden kautta. Mutta karun kohtauksesta tekee se, että Schneider ei nuorena näyttelijän alkuna osannut asettaa henkilökohtaisia ja ammatillisia rajojaan elokuvaa varten, mikä aiheutti suostumuksen traumaattiseen kokemukseen. Teko oli tietysti fiktiivinen, mutta näyttelijä silti koki olonsa hyväksikäytetyksi, koska kaikkia yksityiskohtia (esimerkiksi voin käyttäminen liukasteena) ei ollut mainittu käsikirjoituksessa.
Bertoluccin elokuvan merkitys on sekä taiteellinen että kulttuurinen. Se on herättänyt vuosien ajan keskustelua sensuurista, näyttelijäntyön eettisyydestä ja taiteen vastuusta. Samalla se heijasti 1970-luvun eurooppalaisen elokuvan rohkeutta käsitellä tabuja – vaikka koko elokuva voidaan nähdä vain ohjaajansa fantasian toteuttamisprojektina.
Mutta Viimeinen tango Pariisissa on elokuva, joka puhututtaa ja aiheuttaa keskustelua yhä tänäkin päivänä.
Onko sen paikka elokuvahistoriassa ansaittu vai ei?
Ville Vuorio – Leffahamsteri