Elokuvateollisuus menetti kaksi suurinta kuvataiteilijaansa kuukauden sisällä toisistaan.
89-vuotias italialainen Renato Casaro menehtyi 30. syyskuuta ja amerikkalainen Drew Struzan nukkui pois 78 vuoden ikäisenä 13. lokakuuta 2025.
Casaro ja Struzan olivat kuvataiteilijoita, jotka ovat vastuussa elokuvahistorian ikonisimmista ja tunnistettavimmista elokuvajulistetaiteesta. Vaikka nimet eivät välttämättä suoraan sanoisikaan mitään, mutta uskaltaisin väittää, että lähes jokainen 80-, 90-luvulla tai sitä aiemmalla vuosikymmenellä syntynyt, elokuvatarjontaa vähänkään seurannut henkilö pystyy tunnistamaan heidän kättensä jäljet.
Voin suoraan sanoa, että oma lapsuuteni ja nuoruuteni oli hyvin paljon tämän kaksikon kuvittama.
Yli 2 000 julistetta uransa aikana maalanneen Casaron käsialaa ovat monet spagettiwesternelokuvien julisteet, kuten Nimeni on Nobody, Navajo Joe ja Sergio Leonen Dollari-trilogia. Myös Andrei Tarkovskin Solaris, Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Conan barbaari ja Sylvester Stallonen Rambo-elokuvat saivat markkinointiaan varten Casarolta taidonnäytteet. Casaro teki yhteistyötä tuottaja Dino De Laurentiisin kanssa suunnitellen julisteita muun muassa italialaistuottajamogulin Dyyni ja Flash Gordon -elokuvia varten.
Casaro tarjosi ja tuotti taidetta Hollywood-elokuvien ulkomaiden markkinoille, joten esimerkiksi taiteilijan italialaista julkaisua varten tekemää Terminator 2 -julistetta ei ole moni elokuvan fani edes nähnyt.
Lue myös: Renato Casaro on kuollut – muistatko nämä ”elokuvajulisteiden Michaelangelon” upeat teokset?
Rakastan Casaron töitä ja niiden joukosta löytyy omia henkilökohtaisia suosikkejani. Niissä oli dramaattisuutta, jota ei nykypäivänä oikein julisteista löydy.
En missään nimessä halua tässä vaiheessa asettaa kahta alansa osaajaa vastakkain, vaikkakin Casaron tuotanto on suunnattoman mittava, niin Drew Struzanin ansioluettelo on myös omassa luokassaan.
Struzan suunnitteli ja taiteili yli 150 elokuvaan julistetaidetta mukaan lukien George Lucasin Tähtien sota –elokuvat, Paluu tulevaisuuteen -trilogia, The Thing – se jostakin, E.T., Indiana Jones -elokuvat, Harry Potter ja viisasten kivi, Blade Runner, Riskibisnes, Arkajalat ja Poliisiopisto-elokuvat. Struzanin käsialaa on myös ensimmäisen John Rambo -elokuvan, First Blood – taistelijan ikoninen maalaus Stallonesta MG 60 -konekiväärin kanssa.
Casaron ja Struzanin tyylit ovat tunnistettavia, persoonallisia ja sielukkaita. Heidän “siveltimen” vedoistaan välittyy aitoa rakkautta kuvataidetta kohtaan. Parhaimmillaan he onnistuivat tiivistämään julistetaiteeseen kunkin elokuvan keskeisen tunnelman tai idean visuaalisesti.
Tunnetusti Struzan sai The Thing – se jostakin -julisteen työstettäväkseen 24 tunnin aikaikkunalla ja vain muutamalla lauseella kuvauksen juonesta. Hän työskenteli teoksen kanssa yötä myöten, mutta kiireestä ja itse teosta näkemättä kyseessä on yksi elokuvahistorian osuvimmista ja parhaista elokuvajulisteista.
Kuvataiteilijoiden kuolemat osuivat mielenkiintoiseen kohtaan, koska olin jo kuukausien ajan pyöritellyt mielessäni artikkelia, jossa käyn läpi nykyistä elokuvateollisuutta julistetaiteen näkökulmasta.
Casaro lopetti uransa 1998, kun digitaaliset työkalut olivat yleistymässä ja valokuvista oli mahdollista yhä helpommin ja helpommin muokata ja luoda pienemmällä vaivalla tarvittavat materiaalit elokuvan julkaisua varten. Enää ei vaadittu huolellista käsityötä, joten myös Struzanin työmäärä elokuvajulisteiden saralla väheni huomattavasti 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, joten hän alkoi tarjota esimerkiksi kansitaidetta sarjakuville.
Drew Struzan jäi eläkkeelle vuonna 2008, mutta palasi silloin tällöin tekemään yksittäisiä kuvitustöitä. Marraskuussa 2025 Struzanin vaimo ilmoitti sosiaalisessa mediassa eläköityneen taiteilijan sairastavan Alzheimerin tautia.
Muutos käsityönä tehdystä julistetaiteesta digitaalisesti tehtyihin Photoshop-julisteisiin vaikutti suuresti kuvitustaiteilijoiden työmäärään ja elantoon. Suurin muutos vaivattoman tekemisen myötä oli se, että käsin kuvitettu ja maalattu julistetaide on taiteenlajina lähes kuollut.
Lue myös: Drew Struzan on kuollut – suunnitteli useita rakastetuimpia hittielokuvien mainosjulisteita
Itse kuvaisin kehitystä siten, että julistetaiteesta on siirrytty entistä enemmän markkinointimateriaaliin.
Kehityskulku on nähtävissä keskinkertaisena työnä, josta ei jää pitkällä aikavälillä mitään mieleen.
Pyrin tässä tuomaan esiin painopisteen muutoksen. Ainahan elokuvien julisteet ovat toimineet markkinointimateriaalin roolissa, mutta tässä itse näkisin myös asenteellisen muutoksen. Markkinoinnin ei itsessään tarvitse olla kuivaa, vaan senhän olisi tarkoitus herättää tunteita ja mielenkiintoa markkinoitavaa kohdetta kohtaan.
Elokuvat tarvitsevat yhä edelleen tänäkin päivänä kuvamateriaalia mainostusta ja fyysisiä julkaisuja varten, mutta kuinka monta julistetta muistat viimeiseltä 10–15 vuoden ajalta?
Lähes poikkeuksetta nykyajan kansikuvat on luotu ottamalla näyttelijöistä potrettikuvat ja asettelemalla ne etu- ja taka-alalle näyttelijän pää- ja sivuosan mukaisesti. Taustalla saattaa olla esiteltynä tarinan tapahtumapaikka tai viittaus elokuvan pääkonfliktiin, esimerkiksi laittamalla kuvan alalaitaan ajoneuvoja tai muu vastaava esine tai asia. Kuva on myös mitä todennäköisemmin värimääritelty hyväksi havaitulla tavalla riippuen elokuvan värimäärittelystä.
Tämä siis karkeana yleistyksenä, mutta valitettavana tosiasiana on, että nykyinen markkinointimateriaali on vain ”ihan ok” -tasoa; se tekee tehtävänsä kertoessaan kuluttajalle, ketä elokuvassa esiintyy, mutta aniharvoin herättää minkäänlaista tunnetta. Julisteet – jos niitä nykyään edes printataan elokuvateatterikompleksien auloihin – välittävät vain katsojalle pakollisen informaation.
En haluaisi olla se vanha setä, joka huutaa pilvelle siitä, miten kaikki on nykyään niin sielutonta ja muovista, mutta mielestäni ikimuistoiset ja ikoniset julisteet ovat nykyisin harvassa.
Yhä suurempaan rooliin on todennäköisesti tulossa vielä AI-työkaluilla tehdyt tai suunnitellut julisteet, joita on alkanut jo näkyä. Itse henkilökohtaisesti kaipaan taiteellista silmää, joka parhaimmillaan pystyy luomaan ikimuistoisen kuvan, joka symboloi elokuvaa.
Enkä sano, etteikö valokuvauksella tai kuvasuunnittelulla olisi mahdollista saada muistettavia julisteita. Manaaja, Viimeinen mohikaani, Rosemaryn painajainen, Scarface – arpinaama ja Terminator 2 – tuomionpäivä ovat hyviä esimerkkejä valokuvauksesta ja hyvästä suunnittelusta.
Niin paljon kuin rakastinkin Paul Thomas Andersonin One Battle After Another -elokuvaa, se ei kuitenkaan saanut minua pitämään sen enempää kyseisen elokuvan julisteesta, joka on samaa vanhaa, nähtyä ja koettua. Quentin Tarantinon Once Upon a Time… in Hollywood sen sijaan pyrki saavuttamaan julistetaidetta.
Toivoa saattaa vielä olla horisontissa.
Sillä vaikka julistekuvitusten saralla kysyntä on johtanut siihen, että taiteenmuoto on lähes kuollut ja kuopattu, fyysisten julkaisujen markkinoilla kuvataidetta on pidetty hengissä.
Erilaisten fyysisten formaattien erikois-, uusinta- ja juhlajulkaisujen myötä julkaisijat kilpailevat näyttävillä kansilla.
Kyse on tietysti osittain nostalgiasta, mutta myös esteettisestä valinnasta. Monissa blu-ray- ja 4K-julkaisuissa on mahdollista saada aivan uusi ja vain kyseistä julkaisua varten suunniteltu kansitaide. Esimerkiksi Criterion Collectionin sekä brittiläiset 88Filmsin ja Arrow’n julkaisut ovat todella laadukkaita kokonaisuuksia sekä kansitaiteidensa että kaiken lisämateriaalin myötä.
Quentin Tarantino itseasiassa palkkasi Once Upon a Time… in Hollywoodia varten Renato Casaron suurena fanina maalaamaan elokuvansa päähenkilön Rick Daltonin fiktiivisten italowesternien, Nebraska Jim ja Kill Me Now Ringo, Said The Gringo –julisteet. Leffan tarinassa Dalton matkaa Italiaan kuvaamaan Sergio Corbuccin italowesternit, joille piti tietysti saada aikakaudelle tyypilliset julistetaiteet.
Nämä teokset jäivät italialaisen mestarin viimeisiksi virallisiksi tilaustöiksi elokuvajulisteiden saralla.
Vaikka kyse on yhteensattumasta, niin tämähän resonoi vahvasti Tarantinon Hollywood-sadun kanssa, joka kuvasi erään aikakauden loppua.
Drew Struzanin ja Renato Casaron muistoja kunnioittaen.
Ville Vuorio – Leffahamsteri