Tänä vuonna Ylellä juhlitaan kirjailija 250 vuotta sitten syntynyttä Jane Austenia (1775–1817). Pyöreitä täyttävän kirjailijan kunniaksi Yle Teemalla esitetään 30 vuoden ikään kypsynyt, BBC:n tuottama kuusiosainen tv-sarja Ylpeys ja ennakkoluulo, joka perustuu Austenin kuuluisimpaan teokseen.
Tässä juhlahumussa ajattelin käsitellä tämän Austenin rakastetun klassikkoteoksen kaksi kuuluisinta ja suosituinta sovitusta, niiden olennaisimmat erot ja mitä voimme niistä oppia. Toinen näistä sovituksista (edellä mainitun tv-sarjan lisäksi) on Joe Wrightin ohjaama, vuonna 2005 ilmestynyt elokuva, joka sekin täytti tänä vuonna tasan 20 vuotta.
Juhlahumua siis kerrakseen!
Jos et ole koskaan kuullut Jane Austenista, niin hän oli englantilainen kirjailija, jonka teokset ovat ampaisseet romaanitaiteen klassikoiksi terävän yhteiskuntakritiikin ja hienovaraisen huumorin ansiosta. Austenin tuotanto keskittyy erityisesti 1700–1800-lukujen vaihteen englantilaiseen maalaisaateliin, heidän tapoihinsa, moraalikäsityksiin ja ennen kaikkea avioliiton yhteiskunnalliseen merkitykseen.
Kuten kaikkien suurimpien taiteilijoiden kohdalla, Jane Austen ei eläessään nauttinut samanlaista arvostusta, kuin mikä hänellä on tänä päivänä. Tämä johtui siitä, miten oman aikansa sosiaaliset normit pakottivat Austenin julkaisemaan teoksensa nimettömästi.
Kirjailijan uraa ei nähty naisilla hyväksyttävänä, koska heidän roolinsa oli toimia kodin hengettärinä tai äiteinä. Kirjoittamisen piti nähdä tapahtuvan toissijaisena ja alisteisessa suhteessa tästä kapeasta roolista käsin. Vaikka Austen ei koskaan mennyt naimisiin, hän ei silti voinut käyttää omaa nimeään, koska muutoin kirjailija olisi voitu nähdä kuuluisuushakuisena naisena.
Lisäksi Austenin aikaan kaunokirjallisuuden saralla proosa myös nähtiin alempiarvoisena kuin runous. Näin ollen hänen statuksensa kirjailijana ei olisi edes ollut kovin korkealla kirjallisuuden kentällä.
Kirjat menestyivät vaihtelevasti Austenin eläessä. Paikoitellen ne myivät ihan hyvin, vaikka ne eivät aiheuttaneet suurta sensaatiota. Austen sai korvauksen töistään, joten ei voida puhua Vincent van Goghin kaltaisen kituvan taiteilijan tragediasta.
On kuitenkin muistettava, että vasta kuolemansa jälkeen Austenin teoksia alettiin julkaista kirjailijan omalla nimellä.
Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice) kertoo nuoren Elizabeth Bennetin ja herra Darcyn monivaiheisesta suhteesta, jossa tunteiden kehittyminen ja niiden ilmaiseminen kietoutuu luokka-aseman, odotettujen käytöstapojen ja ennakkoluulojen koukeroihin. Romaani oli alkuperäiseltä työnimeltään Ensivaikutelmia (First Impressions), mikä olisi ollut erittäin osuva nimi tarinalle.
Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin alun perin vuonna 1813 ja siitä on luotu lukuisia sovituksia näytelmistä elokuviin ja televisiosarjoihin viimeisen parin vuosisadan aikana. Tarkka suorien sovitusten lukumäärä tällä hetkellä on 12 kappaletta, mukaan luettuna kaikki viralliset tv-sarjat ja elokuvat, ja lisääkin on tulossa. Ylpeys ja ennakkoluulo on myös toiminut inspiraationa monille teoksille, joista tunnetuin niistä on luultavasti Bridget Jonesin päiväkirja.
Austenin teksti on tappavan tarkkaa ja oivaltavaa, mutta uskon romaanin säilyttäneen rakastetun asemansa ajattomana rakkaustarinana populaarikulttuurissa vuosien saatossa ilmestyneiden elokuvien ja tv-sarjojen myötä.
Tosiaan vaikutusvaltaisinta asemaa ylläpitävät BBC:n tuottama kuusiosainen televisiosarja sekä Joe Wrightin (Synkin hetki, Atonement – sovitus) ohjaama elokuva.
Vuoden 1995 sarja, jossa pääosissa nähtiin Jennifer Ehle (Elizabeth Bennet) ja Colin Firth (herra Darcy), on näistä kahdesta pidetty Austenin tekstille uskollisimpana versiona. Se noudattaa romaanin juonta ja dialogia tarkasti, ja sen kuuden tunnin mitta antaa tilaa hahmojen kehitykselle ja aikakauden sosiaalisen ympäristön kuvaukselle. Sarja esitteli myös Colin Firthin kaikelle kansalle, joten kenelläkään ei voi olla mitään valitettavaa sarjasta.
Siinä missä BBC:n sarjassa näkyy 90-luvun tv-tuotannoille tuttu vaatimattomuus ja yksinkertaisuus, vuoden 2005 elokuvaversio edustaa modernimpaa ja elokuvallisesti kunnianhimoisempaa tulkintaa. Elokuvaversiossa kaikki lavastuksesta, puvustuksesta ja kameratyöskentelystä alkaen on intensiivisempää ja tyylitellympää BBC:n tv-sarjan ilmaisuun ja ilmiasuun verrattuna.
Moni pitää tätä elokuvaa omana suosikkifilmatisointinaan, koska sen kautta tutustui Austeniin ensimmäistä kertaa. Pääosissa nähdyt Keira Knightley ja Matthew Macfadyen ovat usein nähty verrannollisessa suhteessa Ehlen ja Firthin klassikkopariin, mikä on itsessään aika epäreilua, mutta palaan tähän vielä tuonnempana.
Sovituksista
Pitää muistaa, että erot kahden samaan lähdeteokseen pohjautuvan teoksen välillä tekevät näkyväksi sovituksen prosessin.
Monelle katsojalle kaunokirjallisen teoksen sovittaminen näyttäytyy helppona työnä: kuvataan vain mahdollisimman uskollisesti se, mitä kirjailija on kirjoittanut. Tällöinhän päästään mahdollisimman lähelle haluttua lopputulosta, eikö vain?
Mutta kysymys kuuluukin: miten Austen tulisi filmatisoida?
Kerronnassaan Austen hyödyntää vapaata epäsuoraa puhetta (eng. free indirect speech), jossa kirjan kertoja yhdistää objektiivisen kuvauksen ja päähenkilön subjektiiviset ajatukset ja tunteet.
Esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo –kirja alkaa kuuluisalla lauseella: ”On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.” Austen hyödyntää ironiaa tuodessaan esiin heti kättelyssä kirjan pääteeman esille.
Lainaus voidaan haluta sisällyttää mukaan elokuvaan, mutta vaihtoehtoja on tällöin kaksi. Käsikirjoituksessa se pitäisi joko siirtää osaksi dialogia (aivan kuten tv-sarja teki) tai tulisi käyttää kertojaa, joka lausuu Austenin kirjoittaman totuuden ääneen, kuten Austenin Emma-adaptaatio Clueless (1995) teki.
Mutta kumpikin näistä valinnoista poikkeaa elokuvasta, koska se häivyttää Austenin kirjallisen tekniikan.
Työ ei olekaan välttämättä niin helppo kuin voisi luulla, koska romaani ei ole sama kuin elokuvaukseen sopiva käsikirjoitus. Valintoja on tehtävä jo heti ensimmäisestä lauseesta lähtien, kuvauksista, näyttelijävalinnoista tai muista asianhaaroista puhumattakaan!
BBC:n vuoden 1995 Ylpeys ja ennakkoluulo tv-sarjalla on Wrightin elokuvaan nähden vajaa neljä tuntia lisäaikaa käytettävissään, joten luonnollisesti se pystyy marinoimaan hahmojaan ja teemaansa pidemmän aikaa katsojalleen. Nähdessäni ensimmäistä kertaa Keira Knightleyn tähdittämän elokuvan olin monelta osin pettynyt, koska vertasin sen valintoja jatkuvasti tv-sarjan tuottamaan nautintoon.
Ajattelin esimerkiksi jatkuvasti, miten monet näyttelijät eivät mielessäni nousseet samalle tasolle. Mielestäni vaikkapa Donald Sutherland oli erittäin outo valinta Elizabethin isän, herra Bennetin rooliin. Toisaalta näin, että Matthew Macfadayen taasen ei ollut tarpeeksi tuima herra Darcyna – toisin kuin ikoninen Firth.
Vasta myöhemmällä katsomiskerralla tajusin, että Joe Wrightin sovituksessa näyttelijävalinnoissa korostuu elokuvallinen vaatimus: hitaan avautumisen sijaan hahmoista pitää välittyä välittömästi heidän halunsa, pelkonsa, tarpeensa – tai mitä ikinä kohtaus heiltä vaatii.
Macfadayen on paljon herkempi Darcy, koska hänellä ei ole ajan tuomaa luksusta olla ylpeä.
Firth pystyy olemaan tunteellisesti etäinen, koska tv-sarjan konteksti pystyy tarjoamaan hänelle aikaa. Darcyn suuri sisäinen tunteenpalo tulee esiin tv-sarjaa varten käsikirjoitetussa kohtauksessa, jossa hän sukeltaa Pemberleyn lampeen uimaan. Tämä on tietysti silmäkarkkia katsojille, mutta yksi pulahdus paljastaa niin paljon sanattomasti Darcyn hahmosta.
Tähän hitaasti lämpenevään tulkintaan verraten Macfadayen antaa lähes välittömästi oman ulkokuorensa murtua Knightleyn Elizabethin läheisyydessä. Rakkautta ensitapaamisesta lähtien ei pidä peitellä, kun aika on kortilla.
Sama periaate pätee myös Sutherlandin esittämään isään, herra Bennetiin.
Pohjimmiltaan hahmo haluaa lapsilleen vain parasta, joten hän on haluton painostamaan tyttäriään avioliittoasioissa. Tästä syystä elokuvassa herra Bennetin ja Elizabethin suhde tiivistyy kohtauksessa, jossa hän kyseenalaistaa Darcyn ja Elizabethin suhteen. Hän ei missään nimessä toivo tyttärelleen rakkaudetonta liittoa, koska uskoo Elizabethin naivan Darcyn vain rahasta.
Herra Bennet ei ole täydellinen isähahmo, mutta Sutherlandin roolisuorituksen myötä elokuva sai oikaistua monta mutkaa suoraksi, joita ei olisi välttämättä saatu muutoin toimimaan elokuvassa. Tarina omalla tavallaan vaatii sen, että hän ei halua asettua tytärtensä tielle muuta kuin pakon edessä.
Samainen kohtaus löytyy myös tv-sarjasta, mutta siinä herra Bennet (Benjamin Whitrow) vaikuttaa varautuneemmalta ja samalla ankarammalta, jos häntä vertaa Sutherlandin tulkintaan. Tv-sarjassa herra Bennet on suuremmassa roolissa, joten hänen hahmonsa tietysti on mahdollista rakentaa moniulotteisemmaksi.
Joe Wrightin ohjaus tuo tarinaan vahvempaa visuaalisuutta ja romanttista intensiteettiä, joka eroaa selvästi sekä tv-sarjaan että Austenin lähdemateriaaliin nähden. Elokuvassa pyrittiin tuomaan tuttuun tarinaan uudenlaista emotionaalista syvyyttä, joka näkyy nojauksena vahvempana nojauksena romantiikan ja melodraaman suuntaan.
Elokuvan loppukohtaus, jossa Elizabeth ja Darcy tapaavat pellolla aamunkoitteessa on jopa täysin Austenin tekstin hengen vastainen. Niin romanttinen ja tunteen paloinen kuin kohtaaminen onkin, Austen ei koskaan olisi kirjoittanut Darcyn Elizabethille lausumaa repliikkiä “I would have to tell you, you have bewitched me, body and soul” (“Minun on kerrottava sinulle, olet lumonnut minut, kehoni ja sieluni”).
Kovin moni ei välttämättä edes tajua, ettei Darcy lausu kyseistä repliikkiä alkuperäisessä tekstissä tai BBC:n tv-sarjassa, koska se uppoaa niin luontevasti Wrightin ohjaaman elokuvan tekstuuriin. Elokuvalla ei ole mahdollisuutta olla yhtään hienovaraisempi, joten eiköhän samassa konkurssissa voida tarjota yleisölle palavan rakkauden tunnustukset.
Vaikka Joe Wrightin ohjaama elokuvaversio tiivistää romaanin tapahtumat parituntisen elokuvan kestoon sopivaksi tapahtumaketjuksi ottaen samalla tunteiden tulkinnallisia vapauksia, elokuva omalta osaltaan onnistui vangitsemaan uuden sukupolven katsojat ja tuomaan Austenin teemat 2000-luvun yleisölle.
Molemmissa versioissa on ansionsa ja varmasti tämä menee vahvasti mielipidekysymysten piiriin, että kuka pitää mistäkin ja miten paljon enemmän. Itse olen oppinut arvostamaan molempien sovitusten ansioita.
Aina ei ole aikaa katsoa kuuden jakson mittaista sarjaa, joten yhdessä illassa katsottu parituntinen elokuva tuntuu täysin oikeutetulta.
Eikä kukaan koskaan kiellä lukemasta alkuperäistä tekstiä.
Koska siitähän ei mikään parane.
Paljon onnea Jane Austen 250 vuotta – missä ikinä oletkaan!
Ylpeys ja ennakkoluulo esitetään Teemalla to 25.12. ja pe 26.12. klo 12.00 alkaen. Areenassa sarja on katsottavissa 25.12.2025–23.1.2026.
Ville Vuorio – Leffahamsteri