Vuosina 1999–2003 Yle TV2:lla esityksensä sai Hovimäki. Kyseessä on historiallinen draamasarja, jonka Kotiliesi juuri listasi kymmenen kotimaisen ikisuosikin joukkoon. Sarja pääsi listan 10. sijalle.
Hovimäessä seurataan kuvitteellisten Lindhofin ja Sepän sukuja Suomen historian käänteissä ja muutosten tuulissa vuosien 1798–1907 aikana. Lindhofit omistavat Hovimäen kartanon ja tilukset, jossa asuvat myös Sepän torpparisuvun jäsenet.
Mielestäni Carl Mestertonin ohjaama Hovimäki on historiallisena tv-epookkina varsin poikkeuksellinen, koska vastaavaa meillä kotimaisessa draamaviihteessä ei ole oikein nähty: neljän tuotantokauden mittainen tv-sarja kattaa Suomen historiassa reilun sadan vuoden mittaisen ajanjakson.
Useimmiten historialliset ajankuvaukset on kotimaisissa tuotannoissa rajattu sadan vuoden ajanjakson sijaan joko pariin vuosikymmeneen tai tiettyihin historiallisiin tapahtumiin tai taitekohtiin.
Esimerkiksi toisessa Mestertonin luomassa, erittäin rakastetussa Metsolat-tv-sarjassa seurataan ajallisesti reilua kymmenen vuoden ajanjaksoa 80-luvulta 90-luvulle, mikä tietysti tänä päivänä luettaisiin historialliseksi draamaksi, mutta ilmestymisen aikoihin (1993–1995) kyse oli sen aikaisesta ajan kuvaamisesta.
Kansakuntamme kannalta kaikista dramaattisimmat ajankohdat, kuten talvi- ja jatkosodan tapahtumat, ovat suosittuja poikkeuksellisia ajanjaksoja dramaattisesti selkeiden, elämän ja kuoleman panostensa takia, mutta suosiossa ovat myös historiallisesti tunnettujen henkilöiden elämänkertaelokuvat.
Esimerkiksi Timo Koivusalon ohjaama Täällä Pohjantähden alla -elokuvafilmatisoinneista koottu kahdeksanosainen tv-sarja on nähdäkseni lähinnä Hovimäen kaltaista, kotimaista epookkia ja sukukronikkaa.
Historiallinen draama kietoutuu fiktiivisten hahmojen kautta tositapahtumiin, joten Hovimäki pystyy tuomaan esille 1800-luvun elämän kirjon moninaisuutta isäntien ja työväen kautta. Tv-sarjan tarinan avulla pystymme peilaamaan yhteiskunnan kehityskulkua nykyhetken näkökulmasta. Se tarjoaa myös psykologisen ikkunan, jonka kautta voimme kokea empatiaa menneiden sukupolvien iloille ja suruille – samat inhimilliset totuudet ovat säilyneet sukupolvelta toiselle.
Kiinnitin Hovimäessä erityisesti huomion siihen, miten Lindhofin ja Sepän sukujen jälkeläisten lisäksi suuressa roolissa on itse aika ja sen kuluminen.
Hovimäki hyppii reippaasti ajassa eteenpäin. Päivät, kuukaudet ja vuodet vilisevät sarjassa, koska ennen vanhaan elämän rytmi oli paljon hitaampi. On sanomattakin selvää, että asiat tapahtuivat 1800-luvulla paljon hitaammin, olipa kyse matkustuksesta, tiedon välityksestä tai teknologisten innovaatioiden leviämisestä.
Sarja tekee myös mielenkiintoisia valintoja sillä, miten pää- ja sivuhahmojen kuolemat saattavat tapahtua ruudun ulkopuolella. Yllättävän moni sarjan pitkäaikaisista hahmoista ”poistuu” ilman sen suurempia dramaattisia hetkiä: isäntä menehtyy saamiinsa palovammoihin, torpan muori katoaa metsään, piika hukuttautuu ja niin edelleen.
Tällaisissa hetkissä sarja osoittaa, että se on itseasiassa paljon kiinnostuneempi kuoleman seurauksista: siitä, miten henkilön poismeno vaikuttaa hänen läheisiinsä tai yhteisöön; miten eloon jääneet kohtaavat tai joutuvat elämään poismenon kanssa.
Hovimäessä nähtävässä kuoleman kohtaamisessa on jotain äärimmäisen, arkisen tuttua. Hovimäki esittää arvostetun matriarkan poismenon surutyön, mutta paljon jätetään sanomatta. Sarja on parhaimmillaan, kun hahmot eivät pysty tai halua käsitellä sanallisesti läheisen poismenoa, koska henkinen kapasiteetti ja oman olemassaolon rajallisuuden kohtaaminen oli liian raskasta.
Esimerkiksi Matti Sepän ensimmäinen vaimo, Karoliina kuolee keuhkotautiin, mutta sarja ei tee siitä numeroa. Sen sijaan Matti nielee surunsa ja jatkaa elämäänsä. Elämä ei ole ollut helppoa, kun tunteiden käsittely oli 1800-luvun luokkaa.
Hovimäki on historiallisena epookkina kunnianhimoinen, koska se pyrkii käsittelemään kattavasti ison palan Suomen historiasta ja kehystämään tarinansa tätä kautta. Historian tuntemus auttaa pysymään sarjan kärryillä, mutta Hovimäen tilaa koskettava konteksti tarjoillaan hyvin. Paikoitellen historiallisten tapahtumien rekonstruointi menee kesäteatterimaisuuden puolelle, mutta onneksi tapahtumat on kehystetty luontevasti hahmojen näkökulmiin – kuten Erkki Sepän näkökulmasta todistettu Oolannin sodan tykitys.
Toteutuksen tasoa tarkasteltaessa Hovimäki on 2000-luvun alun kotimaisten tv-tuotantojen tasoa – ja sanon tämän kaikella ymmärryksellä ja rakkaudella.
Tv-kameroilla kuvattua tv-sarjaa katsoessa dvd-julkaisulta on helposti huomattavissa, ettei visuaalisesti sen laatu ole päätä huimaava. Nykyisen teräväpiirron aikakaudella Hovimäki näyttäytyy varsin vaatimattomana usein varsin kursailemattoman tv-kamerakuvan myötä. Nykyajan värimäärittelyt tai kamera-ajot loistavat poissaolollaan, mutta toisaalta tämä luo selkeää eroa tänä päivänä tuotettuihin laatusarjoihin, joissa helposti toistuvat samat kuvakerronnalliset kliseet (droonikamera-ajot ja niin edelleen).
Kotikutoisuus voi varmasti olla monelle nykykatsojalle raskas rasti, jos sarjaa kohtaan ei tunne suurta nostalgiaa, mikä voisi olla pehmentämässä katselukokemusta. Sarjan tarjoamat kuvat ovat pääosin aika litteitä, mihin on vaikuttanut käytetty kalusto. Pääosin Hovimäessä hyödynnetään aidon tuntuisia, oikeita historian havinaa tarjoamia kuvauspaikkoja, vaikka satunnaisia green screen -kohtauksiakin tulee eteen.
Sarjassa nähtävä näyttelijäntyö vaihtelee amatöörimäisestä karismaattiseen, mutta jollain tavalla itse en kokenut vanhahtavan kirjakielistä dialogia Hovimäen helmasynniksi. Kyseessä on kuitenkin sarja, joka kuvaa 1800–1900-luvun Suomea, joten puhuttu kieli saakin mielestäni kuulostaa hieman kankealta ja etäännyttävältä – sarja itseasiassa monessa kohtaa kuvastaa suomalaista mielenmaisemaa, jossa traagiset tapahtumat ja vaikeudet pitää ohittaa, jotta hahmojen mielen rauha säilyy.
Parhaimmillaan Hovimäki pystyy tarjoilemaan uskottavia tarinoita, joissa se pääsee kuvaamaan suomalaista mielenmaisemaa, valamaan uskoa ihmisyyden hyvyyteen ja tarjoamaan traagisia tarinoita. Jokaisella Hovimäen kartanon isännällä tuntuu olevan surun hetket. Sodat, katovuodet ja kirkon ahdasmielisyys koettelevat hahmoja eri tavoin, mutta myös henkilökohtaiset kokemukset ovat monen taakkana – olipa kyse sitten Magnus Lindhofin saamat sotavammat, hänen poikansa Carl Magnuksen tyytymättömyydestä omassa avioliitossaan tai hänen poikansa Wilhelm Lindhofin Vava-vaimon levottomuudesta.
Mutta sitten on pieniä hetkiä, jotka valavat uskoa. Henkilökohtaiset onnistumiset, oikeuden toteutuminen ja auttamisen halu vaikeinakin hetkinä tuovat valoa kaiken kamppailun ja kurjuuden keskelle. Mathilda ja Matti Sepän ottopojan pystyessä taas puhumaan menetettyään oman äitinsä nälkään oli kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi sarjan vavisuttavimpia hetkiä itselleni.
On varsin harmillista, että sarjaa ei oikein pääse näkemään mistään, ei edes esimerkiksi Yle Areenasta. Ehkä kyse on tv-sarjan oikeuksista, tai jostain muusta lakiteknisestä seikasta. Jos oikein kiltisti pyytäisi, niin olisikohan uusintaesitys mahdollista TV2-kanavalla?
Hovimäki on kaikessa kotikutoisuudessaan kuin meidän suomalaisten ikioma Downton Abbey.
Ville Vuorio – Leffahamsteri
