Teatterimaailmaan sijoittuvassa höyhenenkevyessä ja fantasiankin puolella vierailevassa romanttisessa komediassa lavakammosta kärsivä kuiskaaja joutuu voittamaan pelkonsa ja vastanäyttelijänsä sydämen.
Tärkeään William Shakespeare -ensi-iltaan on aikaa enää reilu viikko, kun Romeo ja Julia -näytelmän naistähti teloo jalkansa. Harjoituksiin miespääosan esittäjän vastakappaleeksi kaikessa kiireessä nostetaan kuiskaajana toiminut Vilma (Laura Birn), joka jo osaa roolin. Vilma on traumaattisesta onnettomuudesta ja hirviömäisestä äidistä johtuen joutunut lukkotilaan, joka ilmenee lavakammona ja paniikkihäiriöinä sosiaalisissa tilanteissa.
Näytteleminen on Vilman verissä ja rakkaus teatteriin alkaa avata sulkeutunutta tyttöä. Uutta toivoa elämään tuovat myös lavan ulkopuolellakin Romeona kunnostautunutta Lauria (Mikko Leppilampi) kohtaan heräävät tunteet. Kulisseissa kuitenkin kuohuu, sillä Noora, Iina Kuustosen esittämä teatteriryhmän itsekeskeinen tähti, ei katso hyvällä syrjäyttämistään ja juonii Vilman päänmenoksi niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisesti. Vilmalla on kuitenkin puolellaan Elina Knihtilän esittämä rehevän eläväinen lavastaja sekä kaksi ja risat teatterikummitusta. Asioiden selvittämiseksi tarvitaan lisäksi pikkusiskon goottikytköksiä.
Perttu Leppä on saanut uutuuteensa Helmiä ja sikoja -hittinsä romanttisen kaksikon Leppilampi ja Birn sekä monia tärkeitä sivuhenkilöitä, kuten Unto Helon ja Timo Lavikaisen kummituksiksi ja hirviöäidistään vieläkin sisäistyneemmän version rakentaneen Outi Mäenpään. Periaatteessa vakavan aihepiirin käsittely on jälleen sympaattisen kevyttä ja vain vaivoin farssin välttävän koomista. Näillä eväillä homma toimii mainiosti, kun lähtökohdat pystyy sisäistämään ja antaa anteeksi monia epäilyttävän sopivia käsikirjoituksellisia yhteensattumia.
Leppä manipuloi edelleen katsojia tietyn ikäpolven perimään iskostuneilla musiikkivalinnoillaan, mutta tällä kertaa puhki ei kuluteta yhtä laulua, kuten Rakkauden haudalla -kappale Helmiä ja sikoja -elokuvassa. Nyt jauhetaan loputtomiin Shakespearen säkeitä, ei sentään klassisen teatterin tyyliin, vaan nykynäyttelijöiden mumisevalla karaoke-artikuloinnilla.
Teatterissa tulee olo, kuin katsoisi videopätkää häntäänsä jahtaavasta koiranpennusta. 8 päivää ensi-iltaan -elokuvan – samoin kuin aikoinaan Helmiä ja sikoja -komedian – katsomisesta ei ehkä rikastu henkisesti, mutta siitä tulee hyvälle tuulelle. Toisaalta, jos on eläintenvihaaja, jonka mielestä filminauhaa ei olisi moiseen kannattanut tuhlata, ärtyy takuuvarmasti. 8 päivää ensi-iltaan ei yritäkään voittaa puolelleen niitä, jotka inhosivat Helmiä ja sikoja -hittiä, mutta siitä pitäneet viihtyvät aivan varmasti uutuudenkin parissa.