After the Hunt on elokuvia, jotka jakavat mielipiteitä. Jopa Episodin toimituksessa se on saanut joko kahta tai sitten neljää tai peräti viittä tähteä. Ihan ok -kolmoset ovat toistaiseksi loistaneet poissaolollaan. Se ei ole ihme, sillä käsitteleehän Luca Guadagninon kolmas elokuva parin vuoden sisällä – Challengers ja Queer ilmestyivät viime vuonna – triggeröiviä ja polarisoivia aiheita.
Elokuva sijoittuu pääasiassa yliopistokampukselle, jossa etenkin filosofian laitoksen älykköprofessorit ja heidän samanlaisiksi akateemikoiksi pyrkivät suojattinsa tapailevat luentojen jälkeenkin hienostuneissa illanistujaisissa, joissa sivistyssanoja ja filosofeja vilisevä sanailu vaivoin peittää toisille pottuilua. Erään illanvieton jälkeiset tapahtumat kuitenkin johtavat eskaloituvaan kärjistymiseen, jossa vastakkain ovat näennäisesti oikea ja väärä. Koska moista on vaikea määritellä ja varsinkin todistaa, rajanvedot asettuvat akseleille nuoret ja aikuiset, miehet ja naiset, yksityinen ja julkinen – siis vanha ja uusi maailma.
Keskiössä on Julia Robertsin esittämä filosofian professori Alma Imhoff, joka joutuu kollegansa ja ystävänsä sekä suojattinsa välisen konfliktin tulilinjalle samalla kun yrittää edistää omaa uraansa. Epämääräisistä kiputiloista kärsivällä naisella on myös omat salaisuutensa, jotka vaikuttavat päätöksentekoon ja saattavat antaa aseita toisen osapuolen käsiin. Robertsin kevyempien elokuvien miljoonan dollarin hymy on usein jättänyt varjoonsa sen tosiasian, ettei tähti ole hullumpi näyttelijä, ja hän kantaakin hyvin vastuun paikoin horjahtelevaa tarinaa kantavana voimana.
Guadagninon tuotannossa After the Hunt on kuin yliluonnollisuudesta riisuttu Suspiria. Taikavoimien tilalla on filosofia, jonka loitsuina käyvät vaikeaselkoiset ja ristiriitaisetkin analyysit ja debatit. Suspirian tavoin kamera hivelee omalaatuisesti kaarrellen näyttelijöitä ja erityisesti heidän käsiään.
Kumoaako yksittäinen huono asia kaiken aikaisemman? Voiko vääräksi profeetaksi osoittautuneen muusikon vanhaa tuotantoa enää kuunnella? Vai kannattaako koettu vääryys niellä, jos se siloittaa tietä eteenpäin? Guadagnino tuntuu haastavan cancel-kulttuuria, mutta toisaalta sen vastapainona on lähinnä ikävien asioiden lakaiseminen maton alle. Eräässä herkullisessa keskustelussa verrataan nuorten uhriutumisessa kieriskelyä ja vanhemman sukupolvien ahdistuksen addiktioiksi muuttamista. Usein Guadagnino tuntuu suorastaan yllyttävän katsojaa muodostamaan omia, ennakkoluuloihin perustuvia päätelmiä tapahtumista ja hahmojen motiiveista ottamatta itse kantaa.
Kukaan päähenkilöistä ei tunnu erittäin miellyttävältä, ja mitä pidemmälle aavistuksen ylipitkä elokuva etenee, sitä enemmän arvostaa lempeän sarkastisissa sivuosissa Alman kollegana ja aviopuolisona nähtäviä Chloë Sevignyä ja erityisesti Michael Stuhlbargia. Toisaalta se tuntuu myös elokuvan pointilta: ismit eivät tee ihmisistä hyviä, sen ratkaisee se, miten he niiden puitteissa toimivat. Nyt puhtaita papereita ei voi antaa oikein kenellekään.
After the Huntin nihilismin rajalla keikkuva tarina ei ehkä ole kovin mieltäylentävä, mutta taitavat tekijät ja esiintyjät kertovat sen erinomaisella tavalla.
Jouni Vikman
After the Hunt -elokuvan traileri
