Turhista tarinallisista rönsyistä
paljaaksi riisuttu, kauniisti kuvattu psykologinen jännityselokuva kadonneesta lapsesta ja häntä epätoivoisesti etsivästä äidistä.
María (Elena Anaya) matkustaa poikansa Diegon (Kaiet Rodriguez) kanssa autolautalla Hierron saarelle. Matkan aikana Diego katoaa, ja María päätyy Hierrolle ilman lastaan. Paikalliset poliisit tekevät parhaansa lapsen löytämiseksi, ja ystävätär yrittää tarjota tukeaan sen verran minkä kykenee. Kaikki ei ole kuitenkaan aivan miltä näyttää, ja alkaa murtumispisteessä olevan naisen totuuden esiin kaivaminen karuudessaan oudolla tavalla kauniin saaren ja sen asukkaiden tarjoamien ensivaikutelmien pinnan alta.
Hierro on kahdenlaisia ajatuksia herättävä elokuva. Olisi kovin helppoa kritisoida sitä juonen vähyydestä, sillä lapsen etsimisen lisäksi juuri muuta ei ole, mutta kuvaus ja ohjaus ovat laadukasta jälkeä, eikä elokuvan unenomainen, saaren tapaan karu tunnelmointi ehkä kaipaakaan juuri monimutkaisempaa tarinarakennelmaa. Musiikki on myös enemmän kuin osuvaa, ja tukee elokuvan tapahtumia täydellisesti. Vähemmän voi joskus olla enemmän, sillä Hierro rakentuu paljolti elokuvan hahmojen tunnetiloja peilaavan saaren alituiseen läsnäoloon – ikään kuin itse saari olisi yksi näyttelijöistä.
Lapsen katoamiseen perustuva kertomus on ehkä kaikkein kouraisevin niille katsojille, joilla on omia lapsia, mutta Hierro tarjoaa riittävästi mielen sisäisten liikkeiden läpikäyntiä ja hypnoottista, paikoin surrealismistakin ammentavaa kuvastoa kiinnostaakseen kaikkia aikuisia katselijoita. Hierroa voi suositella kaikille, jotka eivät etsi perinteistä amerikkalaismallista verenlennätyskauhua, vaan kaipaavat elokuvaruokavalioonsa jotain tuhdimpaa mutta silti niin kevyttä että nälkä jää. Paradoksi, tiedän, mutta elämä on. Ja Hierro.