Milja Viidan Ihmisiä sunnuntaina on sivustaveivattavalla antiikkisella 35 mm:n kameralla kuvattu kymmenen ihmisen muotokuvaelokuva. Muotokuvat ovat saman mittaisia, koska 122 metriä pitkälle filmille mahtuu vain neljä minuuttia liikkuvaa kuvaa. Kohteet ovat saaneet vapaat kädet vaikuttaa ajan kulumiseen, minkäänlaista käsikirjoitusta ei ole.
Foley-efektit, klassinen musiikki, ambient, luontoäänet, kitara, harmonikka ja muut orgaaniset äänet toimivat näiden mykkäkuvien tahdittajina. Kuva soljuu runonlailla mustavalkoisesta värilliseen.
Yksi jonglööraa, toinen polttaa tupakkaa ja kolmas tekee itselleen kasvonaamion. Eräässä muotokuvassa on heijastus, jossa nähdään Viita veivaamassa kameransa kampea. Nainen laittaa silmälasit kasvoilleen. Viimeisessä muotokuvassa Viita kuvaa itseään peilin kautta. On kesä.
Siinä elokuvan sisällöllinen anti sitten on.
Nosta käteni ylös antautumisen merkiksi. Tämä on sellaista kuvataidetta, mitä en ymmärrä. Tai ehkä ei pitäisi puhua ymmärtämisestä, vaan kolahtamisesta. Eikä kyse ole myöskään siitä, etten pitäisi taiteesta tai taide-elokuvista. Kyllä pidän. Tämä ei vain toiminut minulle edes meditatiivisena harjoituksena.
Olen nähnyt vastaavia elokuvataideteoksia Kiasmassa ja muissa taidemuseoissa. Viita tekee minulle vierasta taidetta. En kuulu kohdeyleisöön. Olen luultavasti juntti.
Mutta ennen kuin dumataan leffa täysin, niin kerrotaan tästä taide-elokuvasta eräs mielenkiintoinen seikka: se on hengenheimolainen Eugen Schüfftanin vuonna 1930 tekemälle Menchen Am Sontag -elokuvalle, joka on elokuvahistorian tunnetuimpia esimerkkejä siitä, miten tulevat tapahtumat ovat vaikuttaneet elokuvan myöhempään tulkintaan.
Shüfftan kuvasi tavallisten saksalaisten arkea tavallisena sunnuntaina. He eivät olleet vielä tietoisia Hitlerin ja natsien noususta – puhumattakaan toisesta maailmansodasta. Kaikki tulisi muuttumaan muutaman vuoden päästä.
Haluaako Viita sanoa, että olemme Suomessa samanlaisessa historiallisessa käännepisteessä?
Niko Ikonen