Vaikka dokumenttielokuva Kappale kauneinta Suomea on nimetty Erkki Junkkarisen klassikon mukaan, on Jukka Kärkkäisen leffa kuin Leevi & The Leavingsin kappale. Teron ja hänen perheensä elämä vaikuttaa päällisin puolin hyvinkin tavanomaiselta ja tasapaksulta, mutta syvällä tässä suomalaisuuden ytimessä kytee erilaisia tukahdutettuja tunteita, joista Gösta Sundqvist aikoinaan niin sarkastisen ja ironisen osuvasti lauloi.
Tero asuu pienessä mökissä poikansa Henrin kanssa. Sanotaan ettei suomalainen mies tunteistaan puhu tai halaa, mutta kyllähän se perkele sellaista tekee: kännissä. Kaksikon elämä on melko yksinkertaista, mutta murheet painavat Teroa. Isä avautuu etenkin kännissä pojalleen. Hän jankkaa Henrille synkkiä asioita muun muassa omasta itsemurhastaan. Katkeruus vetää mielen synkäksi.
Muutoksen tuulet alkavat puhaltamaan voimalla, kun Henri löytää Alinan. Vakavaksi suhde muuttuu, kun tyttöystävä ilmoittaa eräänä päivänä muuttavansa saman katon alle. Ahdasta tulee, joten Teron on muutettava syrjäiselle mökille koiransa Jurin kanssa.
Teroa pelottaa yksinelo. Hän epäilee, että mökissä kummittelee. Paikalle saapuu kaverin suosittelema ”manaaja”, joka käy läpi huushollin energiavirtoja. Syypää Teron huonoon oloon löytyy. Siihen ei liity kuitenkaan yhtään mitään yliluonnollista. Teron on muututtava tai hänestä tulee uusi numero traagiseen tilastoon.
Dokumentissa nähdään myös Heikki-pappa ja Pirjo-mummi. Heikki on omanlaisensa juro jököttäjä, kun taas Pirjo on vekkuli ja kaksimielinen hassuttelija.
Teron ja Henrin elämässä on jotain niin perin juurin suomalaista, ettei heistä voi olla pitämättä. Uskoisin, että luultavasti aika moni pitää heitä pelkkinä metsäläisinä juntteina, mutta todellisuudessa juuri heidän kaltaisensa ihmiset Suomea kansoittavat. Elämä yliopistokaupungeissa on kuin jostain toisesta todellisuudesta verrattuna Suomen pienissä kylissä eläviin perheisiin.
Niko Ikonen