Rakkautta ennen -trilogiasta tunnettu amerikkalaisohjaaja Richard Linklater siirtyy uudessa elokuvassaan Pariisin mustavalkoisiin maisemiin. Eletään vuotta 1959 ja Cahiers du Cinéma -elokuvalehden kulisseissa kuohuu. Elokuvakritiikkejä ja lyhytelokuvia tehnyt nuori ja koppava Jean-Luc Godard haalii rahaa ja ystäviä sieltä täältä, sillä kokopitkä esikoiselokuva on tehtävä hinnalla millä hyvänsä.
Tästä pisteestä alkaa Nouvelle Vague, joka seuraa elokuvan kuvauksia viimeiseen ottoon asti. Tekeillä on tietenkin Viimeiseen hengenvetoon (1960), Ranskan uuden aallon merkittävä käännekohta ja teos, joka käynnistää Godardin pitkän uran elokuvaohjaajana.
Merkittävän ohjaajan elämäkertana Nouvelle Vague on ennen kaikkea herkkua cinefiileille. Varsinkin alkupuolisko on täynnä nimien tiputtelua ja roolituksilla ilottelua. Francois Truffaut, Claude Chabrol, Jacques Rivette sekä muut aikansa merkkihenkilöt saavat kaikki oman hetkensä parrasvaloissa. Nimet on tekstitetty elokuvaan tavalla, jonka voisi kuvitella auttavan myös vähemmän harrastunutta katsojaa. Mutta kun esimerkiksi kuvaajatkin alkavat saada omia otsikkotekstejään, homma on selvä – tämä on puhdasta nimienpudottelua.
Pääosiin on rohkeasti valittu tuoreita kasvoja, mikä osoittautuu viisaaksi ratkaisuksi. Guillaume Marbeck Godardina ja Zoey Deutch näyttelijätähti Jean Seberginä onnistuvat rooleissaan vakuuttavasti. Aubry Dullin ei aivan yllä ikonisen Jean-Paul Belmondon karismaan, mutta saappaat ovat kieltämättä todella suuret. Tunnetummilla näyttelijöillä kokonaisuus olisi helposti lipsahtanut pastissin puolelle, joten valinnat tukevat joka tapauksessa elokuvan tarkoitusta.
Viimeiseen hengenvetoon -elokuvaa lähes lineaarisesti seuraava Nouvelle Vague on kiistaton rakkauskirje Ranskan uudelle aallolle, mutta se ei missään vaiheessa nosta Godardia kaiken yläpuolelle. Sen sijaan hän näyttäytyy lähinnä hankalana ja ailahtelevana henkilönä, joka tekee toistuvasti vääriä ratkaisuja ja päätyy silti luomaan lähes vahingossa vaikutusvaltaisen teoksen. Godardin neromyytin vahvistamisen sijaan Linklater päättää ilahduttavasti esittää elokuvan luovan prosessin kollektiivisena ponnistuksena, ja mukana on laaja joukko tekijöitä.
Paikoitellen elokuva lipsahtaa omasta aiheestaan ja tuntuu ennemmin kuvaavan uudelleen alkuperäistä elokuvaa kuin sen syntyprosessia. Tämä on riskialtista, sillä Viimeiseen hengenvetoon on auttamattomasti parempi elokuva. Muodollisesti vapaan Nouvelle Vaguen suurimmaksi ongelmaksi nousee lopulta se, ettei se pysy uskollisena tyylillisille ratkaisuilleen loppuun asti. Ikään kuin aika olisi loppunut kesken, ja Godardin uran seuraavista vaiheista päädytään lopulta kertomaan tekstimuotoisina selityksinä, mikä tuntuu nykypäivän elämäkertaelokuvassa jopa vanhahtavalta.
Nouvelle Vague tuntuu muuten syleilevän elokuvaväkeä niin avoimesti, että faktalaatikot ovat luultavasti jo tuttua tietoa elokuvan kovimmalle kohderyhmälle. Ja koska tämäkin elämäkerta on tehty, on muidenkin katsojien helppo päätellä, että Godardille kävi hyvin.
Viktoria Murskaja
Nouvelle Vague -elokuvan traileri
