Tulevaisuuden maailma on puhdas ja turvallinen, sen asukkaiden ei tarvitse pelätä pöpöjä eikä itsensä loukkaamista. On mukavaa, kun ei tarvitse itse oikeastaan välittää mistään eikä oikeastaan tunteakaan mitään. Jos jokin epämääräinen värinä iskee johonkin kohtaan kroppaa, tekoälyn ohjaama maailma ”korjaa hormonitasapainon” koneellisesti.
Puhdas, turvallinen ja mukava on kuitenkin myös ankeaa ja tyhjää. Miro Lopperin esittämä Pasi elää tylsää elämää käyden päivät töissä suunnittelemassa keinotekoisia eläimiä erikoisalueenaan koira. Kotona hän istuu hypnoottisen oloisen näytönsäästäjäkuvavirran edessä. Epämääräisesti Pasi tuntee huonoa oloa, mutta tarvitaan kohtaaminen menneen maailman edustajan kanssa, ennen kuin hän itse tiedostaa sen.
Eräänä iltana kotimatkallaan Pasi kohtaa loukkaantuneen oravan ja päätyy pitämään huolta tästä. Toisaalla Mimosa Willamon esittämän Emilian tehtävä on huolehtia siitä, että yhteiskunnan pyörät pyörivät ja kaikki ihmisiä kuohuttava tai häiritsevä – tai väärällä tavalla kiinnostava – poistetaan pelistä alta aikayksikön. Raportit vaarallisesta eläimestä johtavat Pasin ja Emilian yhteen, ja yhtäkkiä kumpikin kokee ihan uudenlaisia tuntemuksia. Valitettavasti Emilialla on taipumus reagoida vahvan fyysisesti joutuessaan todistamaan jotain, joka aiheuttaa viileälle virkailijalle tunnekuohua.
Apua ja hoivaa tarvitseva eläin herättää Pasin horroksestaan. Elävä eläin inspiroi Pasia myös työssään. Ironisesti jopa kansalaisten oloa valvova tekoäly tunnistaa Pasin virkistymisen. Tarvitaan kuitenkin vielä Hannu-Pekka Björkmanin esittämän, aavistuksen arveluttavana pidetyn työtoverin sysäys, jotta Pasi tajuaa, ettei hänen herännyt eläinrakkautensa ole pyyteetöntä ja että hänen on tehtävä lopullinen valinta yhteiskunnan karsastamasta aktivoitumisesta.
Orava on huikean kekseliäs ja vekkuli tieteistarina. Resursseihinsa nähden se on todella näyttävä, ja tulevaisuuden maailma on toteutettu selvästi ajatuksella ilman, että siitä tulee pääasia. Ihmiset pysyvät koko ajan keskiössä ja futuristinen ympäristö vain korostaa sitä, että he eivät elä nykyajassamme ja selittää heidän käytöstään.
Vakavasta aiheesta huolimatta Orava on suhteellisen kevyt ja salakavalasti humoristinen. Siinä on kuitenkin muutama fyysinen hetki, jotka tuntuvat säröiltä muuten siveässä menossa. Toisaalta se on toimiva tehokeino, joka muistuttaa, mistä elokuvan maailman ihmiset ovat vapaaehtoisesti menneet luopumaan.
Ehkä juuri sen vuoksi elokuvan suurin ongelma on, että se tuntuu päättyvän kesken. Pasin ja Emilian heräämisen ja lähentymisen seuraaminen on kiehtovaa, ja siinä vaiheessa, kun heistä tulee inhimillisiä, olisi ollut kiinnostavaa nähdä miten se peilautuu moista karsastavan yhteiskunnan toimintaan. Valitettavasti, juuri kun päähenkilöt ovat kiinnostavimmillaan, elokuva onkin jo loppumetreillään.
Joka tapauksessa Orava on tervetullut esimerkki kotimaisen elokuvan monipuolisuudesta. Ennen kaikkea se on esimerkki siitä, että lajityyppi on vain väline kertoa tarinoita ihmisistä. Siksi Oravaa uskaltaa suositella sellaisillekin, jotka eivät oletusarvoisesti valitsisi tieteiselokuvaa.
Jouni Vikman
Orava -elokuvan traileri
