Kalle Päätalon kirjoja on painettu 3,6 miljoonaa kappaletta. Omasta elämästään 26-osaisen Iijoki-sarjan kirjoittaneen miehen tarinan täytyy siis koskettaa suomalaisia jotenkin aivan erityisesti. Siten elämänkertaelokuvakin oli väistämättömyys. Mutta ilahduttavasti noista miljoonasta sivusta hyvää luettavaa ei ole tehty kolmituntista eeposta, vaan varsin osuva intiimi henkilödraama.
Elokuvan aloittava montaasi kertoo, mitkä ovat elokuvan puitteet. Maatalous-Suomi teollistuu ja maaseutu vaihtuu kaupunkiin. Elokuva kertookin Päätalon vuosista 1950-luvun alkupuolella, kun ensimmäinen romaani on vasta tekeillä ja edessä on raskas muutto Taivalkosken syntymäkunnasta Tampereelle.
Useimmat Suurten Suomalaisten elämänkertaelokuvia vaivaavat karikot vältetään. Päätalosta ei maalata liian ylvästä kuvaa, vaan hänet esitetään kaikkine heikkouksineen. Miehen kaikkia tekoja on vaikea hyväksyä, vaikka sympatia tämän puolella pysyykin. Kai Lehtinen on pääroolissa tavalliseen tapaan loistava. Päätalon kirjailijanlahjojen ylettömään kehumiseen elokuva sortuu vasta lopussa.
Myöskin kuvaus toimii asiallisesti näyttäen sen, mikä on oleellista. Moni muu suomalainen elokuvaohjaaja kuvaisi erityisesti Taivalkosken luontoa täysin haltioissaan, mutta ei Hannu Kahakorpi. Elokuvan paras meriitti onkin, että runsaasta lähdemateriaalista huolimatta se osaa keskittyä juuri olennaiseen.